Kesätuulia ja syysvieras

Oho, nyt on vierähtänyt muutama päivä ilman kirjoituksia, mutta täällä taas ollaan.

Viime keskiviikkona pääsin taas (todella TAAS) käymään leffassa. Kävin katsomassa Gilles Bourdosin (itselleni ihan tuntematon tyyppi) ohjaaman elokuvan Renoir. Innostuin elokuvasta, koska sen esittelytekstissä mainittiin leffan kuvaajana olleen Ping Bin Lee, joka puolestaan on kuvannut yhden lempielokuvani In the Mood for Love (jonka on ohjannut Wong Kar Wai). Renoir ei ollut elokuvana yhtä upea kuin In the Mood for Love (yhtä kaunista elokuvaa on vaikea löytää), mutta visuaalisesti se oli kuitenkin todella hieno. Siinä liikuttiin Cote d'Azurin hienoissa kesämaisemissa. Yksi lempikuvani leffassa oli se, kun näytettiin tuulessa heiluvia heiniä ja puita ja samalla kuului niiden kahina. Kesätuuli! Pierre-August Renoirin ja tämän mallin Andreen tarina oli mielenkiintoinen, mutta se oli kuvattu hieman töksähtelevästi. Elokuvan tarinan kuljettelu olisi voinut olla soljuvampi (mutta miten, sitä en osaa sanoa). Mukava katselukokemus silti. Ehkä leffan ongelma oli sen päänäyttelijöissä, jotka eivät tuntuneet vanhanajan ihmisiltä, vaan jotenkin kovin nykyaikaisilta.

Keskiviikkoaamuna oltiin tietysti Huushollissa, jossa oli jälleen tosi mukavaa. Meidän lapset rakastavat yhä enemmän ja enemmän Metrolla mummolaan -laulua. Sitä lauletaan monta kertaa päivässä ja kohta Papukin osaa laulaa sen, vaikkei muuten vielä lauseita puhukaan. Tosin tuntuu, että Sonja oppii joka päivä uusia sanoja ja osaa toistaa niitä hienosti. Kohta tyllerökin jo puhuu...

Torstaina käytiin satutunnilla, jossa tällä kertaa luettiin ekana Muumi ja Uusi Ystävä (se olikin tuttu, sillä ollaan kotona luettu kirja monta kertaa), toinen kirja oli Astrid Lindgrenin Punasilmäinen lohikääreme (Lindgren on yksi satutätisuosikkini) ja kolmanneksi luettiin Hymyhai ja hirveä hikka (aikuisilla vähän tylsä ja mitäänsanomaton, lapsille ihan hauska). Sonja ja Antoni lähtivät kesken satutunnin valkkaamaan lainattavia kirjoja, sillä Sonja innostui enemmän tyynystä, jonka päällä istuttiin kuin sadun kuuntelemisesta. Onneksi kirjaston lastenosastolla saa leikkiä.

Perjantaina saatiin syysvieras viikonlopuksi, kun mumma tuli meitä katsomaan. Lähdettiin hieman kiireellä mummaa junalle vastaan. Meillä oli aluksi 40 minsaa aikaa, mutta kun oltiin laitettu vaatteet (ihan eri asia laittaa kesällä Crocsit jalkaa ja menoksi kuin nyt syksyllä pyntätä kaikenlaista tuulenkestävää lasten päälle) päälle, niin aikaa olikin paljon vähemmän. No, oltiin asemalla just sopivasti, kun juna saapui sinne.

Tultiin kotiin ja alettiin heti Antonin kanssa pynttäytyä, kun meillä oli pitkästä aikaa yhteinen meno. Lähdettiin TTT-Klubille katsomaan Verneri Pohjolan ja Timo Lassyn jazzkeikkaa. Esitys oli aivan mahtava. Pääesiintyjät soittivat hienosti, mutta "tausta"bändi oli piste iin päälle. Rumpali Teppo Mäkynen, basisti Antti Lötjönen ja pianisti Aki Rissanen. Aluksi Pohjola (trumpetisti) soitti bändin kanssa pari omaa biisiä. Lassy tuli saksofonin kanssa mukaan ja tokalla osuudella soitettiin Miles Davisin kappaleita. Loppuun saatiin vielä yksi Lassyn biisi. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaista konserttikokemuksistani. Istuttiin aivan edessä, joten päästiin seuraamaan soittajien ilmeitä. Voi hitsi, oli ihanaa!

Lauantaina käytiin koko porukka Tallipihalla käsityöläismyyjäisissä. Katseltiin hetki hevosta ja ponia, mutta Simoa ei ratsastaminen kiinnostanut. Mumma löysi sieltä pyöräilypipon hienolla kilpikonnakuosilla. Sillä aikaa kun Papu nukkui rattaissa ja Simo ja Antoni leikkivät hiekkalaatikolla, kävimme me naiset Suklaapuodissa, josta löytyi yllättäen teetä ja tietysti suklaata. Ostimme jokaiselle yhden suklaan, lapsilla Volkkarit, mummalle karpalopallon ja meille vanhemmille pistaasia. Soitimme pienessä puistikossa isoa puuksylofonia, se oli jännää ja koukuttavaa (ihana kumina).

Kotiin Tallipihalta kävelimme Näsinpuiston kautta, josta löytyi todella paksu puu, mutta mikäs puu se olikaan... Google auttaa. Puu oli ruhtinaanpoppeli ja Suomen paksuin sellainen. Puuhun oli jokaisen tietysti pakko kiivetä. Sinne olisi varmaan mahtunut koko konkkarokka kerrallakin.

Sunnuntaina eli eilen juhlistimme Tampereen päivää. Ohjelmaa olisi ollut vaikka millä mitalla ympäri kaupunkia, mutta päätimme pysytellä tässä meidän lähiympäristössä. Aloitimme kierroksen tuosta ihan naapurista, eli Amurin työläiskorttelista, jossa on museo. Sinne oli vapaapääsy päivän kunniaksi. Museossa esiteltiin vanhaa asumistyyliä. Ennen vanhaan Amurissa oli paljon näitä yhteiskeittiöllisiä puutaloja, mutta 1970-luvulla viimeisetkin puutalot lähtivät. Oli tosi kiinnostavaa kuvitella, millaista asuminen täällä oli joskus 1800- ja 1900-luvun vaihteessa.

Työläiskorttelin jälkeen suuntasimme Muumilaaksoon, jossa on esillä Tove Janssonin piirroksia, maalauksia ja Tuutikki Pietilän muumivitriinejä. Muumilaakso sijaitsee tällä hetkellä Tampereen taidemuseossa ja ehkä tilan takia näytteillä ei ole kaikkia teoksia, jotka edellisessä paikassa (kirjastotalo Metsossa) olivat esillä. Sääli! Simo tykkäsi kovasti hahmoista, sillä ne olivat tuttuja Toven kirjoista, mm. Vaarallinen matka.

Muumilaaksosta kävelimme Pyynikintorin leikkipaikalle, peuhasimme siellä vähän aikaa, Sonja nukahti rattaisiin ja me lähdimme jatkamaan matkaa. Kävelimme Pyynikin rinteeseen, josta päätimme nousta vielä näkötornille. Sinnekin oli vapaa pääsy. Jäin itse suosiolla alas, sillä jono torniin oli kovin pitkä (taisi tosin olla munkkitiskille). Lapset nauttivat vielä munkit ja mehut, kun tulivat tornista alas.

Jotta päivä olisi ollut täydellinen, päätimme tehdä tonnikalapizzaa. Teimme lasten kanssa yhdessä taikinan. Simosta ja Sonjasta jauhot olivat hauskimpia. Niitä piti laittaa kippoihin ja vähän maistaakin. Sain pohjan tehtyä, mutta sitten hokasin, että tomaattikastike (tai paseerattu tomaatti) oli jäänyt eilen kauppaan. Mumma tarkisti vielä ostoskuitista, että niin tosiaan oli. Huomasimme samalla, että olimme ostaneet purjon punasipulina. Justiinsa. No, Antoni lähti kauppaan ja lopulta sain pizzan uuniin. Yllätyin kovasti, kun Simo söi lautasen ihan tyhjäksi ja Sonjakin melkein. Mahtavaa! Itsekin olin sitä mieltä, että oli yksi parhaiten onnistunut omatekemäni pizza. Toisaalta, hyvä mielen sanotaan siirtyvän ruokaan, ehkä se siksi onnistui niin hyvin kivan päivän jälkeen. Söimme niin myöhään, että laitoimme lapset pian ruoan jälkeen petiin.

Tänään ei paljon muuta ehditty kuin syödä aamupala ja pukea, kun piti lähteä juna-asemalle saattamaan mummaa. Aika meni ihan liian nopsasti, mutta onneksi tänne Tampereelle pääsee aina uudelleen. Kiersimme asemalle vähän erikoisempaa reittiä ja nautiselimme mukavasta syyssäästä ja hienoista väreistä.

Sanoinko muuten jo, että mumma leikkasi meidän kaikkien hiukset. Tai siis Antoni oli jo aiemmin käynyt siellä parturissa, mutta minulla ja lapsilla oli vähän tasattavaa. Simo sai hienon lyhyen tukan, Sonja otsiksen ja minä latvojen leikkauksen. Jee!

Ainiin, äsken sattui vielä hassu juttu. Söimme iltapalaa joskus kahdeksan jälkeen (mm. vesimelonia, nam) ja lapset riehaantuivat leikkimään olkkarin verholla. Sitä ei yleensä saa tehdä, mutta nyt vain nauroimme kaikki, kun on hauska katsella, miten Simo saa pikkuhiljaa Sonjasta leikkikaverin. Lapset nauroivat ja varmaan kiljuvatkin vähäsen. Lopetimme leikin ja iskän johdolla ipanat menivät pesemään hampaitaan (hiljaisuus oli siis laskeutunut). Yhtäkkiä soi ovikello ja siellä on eräs naapureistamme, herra, josta olemme kovasti pitäneet. Minä siis avasin oven. Herra aloitti pyytelemällä anteeksi ja ilmoitti sitten, että meiltä kuuluu meteliä. Pahoittelin asiaa ja kerroin, että olin iloinen, kun hän uskalsi suoraan tulla sanomaan asiasta. Sitten hän yhtäkkiä jatkoi, että meiltä on kuulunut kovaa meteliä koko vuoden, jonka olemme asuneet täällä (olemme tosin asuneet vasta neljä kuukautta). Sanoin, ettei kukaan ole meille mitään asiasta sanonut. Herra siihen, että toivottavasti tämä on tällä selvä, ettei tarvitse eteenpäin viedä. Yritin sanoa, että harmi, kun kukaan ei ole siitä tullut suoraan meille sanomaan jne. Ukkeli vielä haastoi jotain. Tuntui, että hän olisi odottanut jotain negatiivista reaktiota ja oli jo valmis sanallisesti tappalemaan ja suorastaan pettyi, kun en alkanutkaan huutaa hänelle.

No siis, ymmärrän kyllä, että meiltä voi tulla meteliä. Kun meidän kaksi lasta innostuu, eivät he ihan hiljaa osaa olla. On tosi hyvä juttu, jos metelistä tai mistä tahansa voi tulla sanomaan suoraan. En todella osaa sanoa, kuinka hyvin täällä eläminen ja oleminen kuuluu (ylä- ja alakerrassamme asuu vain vanhuksia, joista osaa ei edes pääse kunnolla liikkumaan, joten heistä ei tietenkään ääntä lähde). Yritin tässä miettiä, että olemmeko me kovin äänekkäitä. Itse olen mielestäni aika hiljainen eikä Antonikaan metelöi. Lapsista tulee totta kai ääntä, mutta he eivät normaalisti itke tai huuda pitkiä pätkiä. Meillä ei ole polkumopoja tai muita ääntä tuottavia leluja. Meillä "meteli" alkaa yleensä kahdeksan maissa ja päätty noin yhdeksältä, eli minusta ihan kohtuullinen "mölyämisaika". Meillä ei huudateta musiikkia tai telkkaria (meillä ei edes ole telkkaria). Palloa ei pomputella (sisällä on vain pehmeitä palloja). Mistä se ääni sitten lähtee? Juoksemisesta, ilakoinnista, joskus raivoamisesta, itkusta... Pattereita ei saa kolkutella, niistä kyllä lapsille sanotaan. Meistä aikuisista ei paljon ääntä lähde, varsinkaan lasten nukkumaanmenon jälkeen. Täytyypä alkaa tarkkailla, mistä sitä ääntä voisi vähentää.

Puran nyt ärtymystäni tänne, se helpottaa. Niin, eniten minua koko jutussa harmittaa se, että herra on ollut erittäin ystävällinen tavatessamme ulkona tai käytävässä. Hän tai hänen rouvansa eivät ole kertaakaan vihjanneetkaan, että meiltä lähtisi ääntä, vaan sanoneet, miten mukavaa on, kun talossa on pieniä lapsia. Herra on jutellut pitkiä aikoja erittäin hyvässä hengessä, eli mahdollisuus ystäviseen mainintaan metelistä olisi ollut monen monta kertaa. Miksi tällainen vihainen lähestymistapa? Sekoittaako hän meidän edellisiin asukkaisiin, jotka kuulemma olivat vähän outoa sakkia (sen enempää en tiedä)?

No joo, tällaista täällä. Ehkä saamme lähipäivinä jonkunlaisen selityksen sille, mikä ääni ärsyttää ja voimme koittaa vähentää sitä. Minua ei todellakaan ärsytä se, että asioista sanotaan, vaan olen valmis "parantamaan tapojamme", jos se vain on mahdollista.

Mutta hei, nyt on aika lopettaa. Mahtavaa syysviikkoa! Lokakuukin on aivan nurkan takana.

Ruusuja ja vähän kivoja risuja

Rakastan Hatanpään ruuusutarhaa. Siellä tunnelma on kuin englantilaisessa puutarhassa: kauniita ruusuja ja vihreä nurmi. Taustalla vanhoja rakennuksia. Halusin nähdä, kukkivatko ruusut vielä ja siksipä teimme pienen kävelyretken (ja koiranulkoilutuslenkin) Arboretumiin, ruusutarhaan ja Vihilahdenpuistoon.

Astrid Lindgren

Ilma oli harmaa, mutta välillä pilkahti aurinko ja luonto pääsi näyttämään jälleen upeat värinsä. Löysin puistosta puun, joka muistuttaa kovasti Väinö Linnan puistosta löytyvää puuta (olen pitkään pohtinut, mikä se mahtaa olla). Amerikanjalopähkinä. Kuulostaa hienolta.

Tässä muutamia kuvia päivältä.

Simo ulkoiluttaa Nepiä.

Hortensioiden keskellä

Amerikanjalopähkinä keltaisena

Koivun oksaan korkealle...

Ainiin, otsikossa mainitaan risut. Astuin koirankakkaan ja kävelin puiden välissä heinikossa kenkää putsaamassa. Löysin sieltä lehtikuusen katkenneita oksia ja ne olivat tosi kauniita. Olisi pitänyt kerätä koristeeksi parvekkeelle, mutta multa puuttuu täydellinen lasipurkki niitä varten.

Näkymä Pyynikille ja Arboretumiin

Metsäseikkailulla

Simon ottama kuva 

Ruusunmarja, olkaa hyvä!

Lapset nukkuvat. Iskän ja äitin on aika katsoa vähän Wallanderia.

Lauantaikävelyllä

Onhan tänään lauantai... Päivät on välillä omassa päässä ihan sekaisin. Yleensä minusta tuntuu jo torstaina, että olisi perjantai. Hassua, miten viikonpäivät vaikuttavat ihmiseen. Perjantaina ja lauantaina on leppoisa fiilis, mutta sunnuntaina, viimeistään illalla, tulee tunne, että nytkö se jo loppui. Vaikka meillähän ei sunnuntai ja maanantai paljon eroa toisistaan.

Lähdimme tänään aamupalan jälkeen kävelylle syksyiseen kaupunkiin. Syötiin tosin aamupala melkein lounasaikaa, joten mikään aikainen lähtö ei ollut kyseessä. Tarkoitus oli mennä Laukontorille syömään syksyn viimeisiä mansikoita. Kun Hämeenpuiston hevoskastanjoista ja siitä, ettei Papu halunnut istua rattaissa, selvittiin, päästiin torille. Onneksi toisessa vihanneskojussa oli vielä mansikoita tarjolla. Pienen rasian hinta oli kolme euroa (kallista vai ei?). Otettiin kaksi, koska meidän perhe on mansikkahullu.

Syötiin mansikoita ja katseltiin torin meininkiä. Mansikat olivat taas tosi hyviä, makeita kuin mitkä (ei tosin ihan niin hyviä kuin viime kerralla). Oli ihanan syksyinen sää. Kostea ja harmaa, kuitenkin värikäs. Ehkä hieman utuinen kuitenkin. Tuuli ei juurikaan käynyt siihen torille ja satamaan, joten ei ollut yhtään kylmä. Oltiin pakattu lapset sormikkaisiin, pipoihin ja huppareihin, mutta vaatteet alkoivat pikku hiljaa lähteä (suurinosa sentään pysyi päällä).

Käveltiin Laukonsillan yli Ratinan puolelle. Istahdettiin yhdelle kukkulalle stadionin viereen. Meillä oli sattumalta viltti mukana, mutta eihän lapset siinä malttaneet istua, vaan juoksivat ylös alas kukkulaa. Simo kävin Antonin kanssa kurkkimassa Ratinan stadionille. Siellä oli käynnissä jotkut pienet yleisurheilukisat ja erityisesti keihäänheitto lämmitti meidän ukkojen sydäntä. Sen jälkeen kepit (eli keihäät) lensivät.

Kello raksutti eteenpäin ja oli pakko lähteä tekemään ruokaa. Sonja nukahti matkalla ja alkoi ripsiä vettä. Pysähdyimme kuitenkin Kauppakadulla, sillä Antoni oli lukenut Pajumaja-kaupan avajaisista. Sisäpihalla olikin porukkaa katsomassa SirkusRakkausPumPumin nukketeatteria, joka olikin tosi mainio, sillä lapset saivat osallistua itsekin esitykseen. Tulimme paikalle sen verran myöhässä, että jäimme vain katselemaan. Täytyy yrittää päästä Sirkuksen tapahtumiin myöhemmin, sen verran mielenkiintoiselta heidän meininkinsä näytti.

Meidän lapset, herkkusuut, innoistuivat kuppikakuista, joita oli tarjolla. Ne olivat pieniä ja suloisia. Simo kävi nappaamassa niitä lisääkin. Sirkukselta löytyi kasvomaaleja, joilla olisi voinut maalata lapsille jotain ihanaa. Sonja suostui maalattavaksi, mutta ehdin laittaa vain punaruskeat posket ja vähän violettia kulmakarvoihin. Yritin saada Simon innostumaan viiksistä, mutta poika ei halunnut kasvomaalausta.

Hauska pieni tapahtuma, harmi, että oli sateinen hetki. Rakastan kaikkia pieniä ihmeellisiä tapahtumia, joissa on rento tunnelma ja joihin voi huoletta mennä lasten kanssa ilman, että täytyy pelätä jonkun hajoavan. Ihastuin Papun kanssa nukketeatterin serminä olleeseen kankaaseen, johon oli kiinnitetty pieniä leikkieläimiä, kukkia ja muuta hauskaa.

Kotiin kävelimme Pyynikin kirkkopuiston kautta. Pysähdyimme suihkulähteelle, jossa kellui ihanasti vaaleanpunaisia kukkia (joku oli heitellyt läheisestä kukkapenkistä irronneita kukkia).

Sellainen kävely tänään. Tampere on ihana!

Onnellista viikonloppua!

Syystouhuja

Syksy on tehnyt kovasti tuloaan tänne Tampereelle. Olen tainnut tästä jo mainita useampaan otteeseen, mutta koska syksy on lempivuodenaikana, aion innostua siitä vielä monta kertaa. Vaahterat ovat upeita: punaisia, oransseja, keltaisia ja vihreitä. Koivujen keltaiset lehdet putoilevat kovasti ja meidän etupiha on niitä täynnä. Kuivina ne ovat hauskan keveitä ja lapset tykkäävät puuhata niiden kanssa. Tänään on tosin satanut ja lehdetkin ovat muodostaneet märkiä kasoja, jotka eivät enää pyöri tuulen mukana samalla tavalla kuin kuivat. Sade tosin on myös ihanaa, siitä saa ihmeellistä voimaa. Ihan totta.

Hmm... Mitäköhän me ollaan parina viime päivänä tehty? Mulla ja Simolla on ollut pientä flunssanpoikasta, ei mitään pahempaa onneksi. Antoni on ollut ihan kunnossa, vaikka ylävatsalla painaakin pikkusen. Leikkausta odotellessa. Papu on ollut oma ihana dramaattinen itsensä.

Tiistaina kävin taas leffassa Niagarassa. Tällä kertaa katsoin Anne Fontainen ohjaaman elokuvan Perfect Mothers (jonka alkuperäinen nimi taisi olla Adore, mutta leffalla on myös nimi Two Mothers). Minusta äidit eivät olleet niinkään täydellisiä, mutta inhimillisiä kylläkin. Aluksi ajattelin, että tarina kahdesta keski-ikäisestä naisesta, jotka ovat parhaita ystäviä ja aloittavat suhteen toistensa parikymppisten poikien kanssa on vähän omituinen, mutta ihan kiinnostava. Itse leffa osoittautui ennakkoaavistuksia paremmaksi. Naiset Roz ja Lil olivat leffan helmi. Pidän todella paljon Naomi Wattsista (ihanan luonnollinen). Myös Robin Wright osoittautui erinomaiseksi näyttelijäksi. Rozin ja Lilin komeat surffaripojat jäivät kyllä naisten jalkoihin. Toisaalta he esittivät osansa nuorina elämää vasta opettelevina poikina aivan hyvin. Minusta jompikumpi naisista sanoi osuvasti vanhenemisesta, että vaikka nuorena on kaunis, niin vanhempana ihmisessä on enemmän karaktääriä, luonnetta. Ja niinhän se on, ihmisestä tulee vanhetessaan mielenkiintoisempi erityisesti, jos osaa suhtautua elämään rennosti (ja pilke silmäkulmassa). Mutta siis, elokuva oli todella katsomisen arvoinen jo pelkästään upeiden maisemien ja hahmojen asuinpaikkojen takia.

Eilen meillä oli hauska päivä, sillä Huusholli-aamupäivän jälkeen saimme vieraita etelästä. Mummi ja ukki tekivät päivän reissun tänne Tampereelle ja vietimme heidän kanssaan mukavan iltapäivän. Suurin osa ajasta taisi mennä pikkulegojen parissa. Se onkin mukava tapa jakaa kuulumisia, sillä lapset näpertelevät mielellään pienillä palasilla ja aikuiset voivat sekä leikkiä että jutella samalla. Isovanhemmat toivat mukanaan ihanaa ruokaa, nams!

Tänään meillä oli satutuntipäivä. Kirjastossa on aina torstaiaamuisin Leena-niminen nainen lukemassa satuja lapsille. Tänään niitä ehdittiin lukea yhteensä kolme. Katri Kirkkopellon Molli-kirja (2013) oli ihastuttvat ja oivaltava tarina ystävyydestä (ja yksinäisyydestä). Pidin itse eniten tästä (jep, kuuntelen ja LUEN mielelläni satuja). Sue Mongredienin ja Nick Eastin Henri ja hirviö (2013) oli ihan hauska, mutta omasta mielestäni tylsä. Siinä saatiin painajaisten kohde muuttumaan kaveriksi. Just joo... Viimeinen satu oli Urhea pikku pöllö (2013), jonka ovat tehneet Penny Little ja Sean Julian. Tämä oli hienosti kuvitettu, mutta tarina oli aika tylsä. Lapsellinen suorastaan, kun satutunti on tarkoitettu 3-6-vuotiaille. Itse pidän saduista, jotka jopa aikuisesta tuntuvat hauskoilta ja asiallisilta. Minusta on ihan turha yrittää saada sudesta ja lampaasta kaveria, kun eihän se niin oikeassa elämässä mene. Susi ja lammas VOIVAT olla kavereita, mutta sitten se pitää tapahtua sadun ja mielikuvituksen keinoin eikä niin, että tarina on kuin oikesta elämästä, mutta yhtäkki susi vain päättää syödä heinää. Oi, tätä on vaikea selittaa, mutta hyvä tarina iskee ja sen kyllä sitten tuntee. Pidän kovasti suomalaisista nykytarinoista (vaikka toki vanhoissa tarinoissa on rakkaita klassikoita, mm. Astrid Lindgrenin kirjat), hyvä kuvitus on myös tärkeää.

Satutunnin jälkeen kävimme lainaamassa taas lastenosastolta kasan kirjoja, mm. Tove Appelgrenin Vesta-Linnea-sarjaa, joka on tämänhetkinen lempparini (Salla Savolainen on maailman paras kuvittaja) ja josta Simo tykkää myös tosi paljon. Sonja katselee mielellään kuvia ja hänen lemppareitaan ovat hevosen kuvat (kirahvikin on tällä hetkellä heppa). Kissat ja koirat ovat myös kivoja. En tiedä, pitäisikö Papulle lukea pienempien kirjoja, mutta ainakin hän istuu mielellään sylissä ja kuuntelee, kun luemme näitä "isompien" kirjoja. Simon kanssa katsoimme paljon ns. vauvakirjoja (pahvisia, joissa on yksinkertaisia kuvia), mutta Papu on ollut mukana lukemassa satuja pienestä pitäen. Niin Vesta-Linnean lisäksi lainasimme ainakin Milerin jonkun  Myyrä-kirjan (Papun valitsema), Beskowin Tommin kalaretken (omia lapsuusmuistoja), Riina Katajavuoren Pentti ja kitara-kirjan (Salla Savolaisen mahtava kuvitus) sekä pari Maikki Harjanteen kirjaa. Sopivasti viikon aikana luettavaksi.

Kekattiin haravat taloyhtiön varastosta ja ollaan vähän haravoitu meidän takapihaa. Hauskaa puuhaa, vaikka saankin haravoidessa joka ikinen kerta rakkulan ainakin oikeaan käteen peukun alaosaan. Vaikka siis haravoisin vain kaksi minuuttia. Silti haravoiminen on kivaa, ehkä siksi, kun ei ole pako.

Ainiin, Simo ja Antoni kävivät tänään taas Ilakoissa ilakoimassa, eli leikkimässä ja tanssimassa. Simo aloitti tuollaisen lasten modernin kansantanssin, vai miten sitä nyt kutsuisi. Antoni yrittää ensi kerralla jättää Simon ohjaajan huomaan (voi ei, meidän poika on jo niin iso...) ja istua itse eteisessä odottelemassa. Saa lapset keskittyä ohjaajaan ja tekemiseen rauhassa. Me Sonjan kanssa kävimme leikkipuistossa keinumassa ja syömässä kiviä (tai Sonja söi ja minä kielsin).

Eipäs muuta kuin leppoisaa viikonlopun odottelua!

Teetä ja sympatiaa

Tänään leikimme pihalla lehtien kanssa. Simo on saanut suloisen ystävän alakerran naapurien pojantyttärestä. Tuolla ne käveli käsikädessä meidän takapihalla. Tosi hellyyttävää!

Päivän kohokohta oli se, kun löysimme Kissanmaalta Kauppias Veiströmin Teekaupan. Siis kaupan, josta saa ostaa teetä. Veiström oli erittäin ystävällinen kertoessaan, miten teestä saisi parhaat maut irti (ei kannata kaataa täysin kiehuvaa vettä teelehdille). Ostin kaksi Tampere-sarjaan kuuluvaa teetä. Toisen nimi oli Tampere ja toisen Lukkosilta (siltä ylittää Tammerkosken ja sen kaiteisiin on kiinnitetty rakkaudentunnustuslukkoja).

Ehdimme jo maistella molempia laatuja. Pidän ehkä eniten maustamattomista teistä (assma mustista ja gunpowder ja sencha vihreistä). Tampere-teet ovat kuitenkin maustettuja ja sopivat hyvin herkkunälkään (tai -janoon). Tampere-tee on mustaa teetä, jossa maistuu shampanja, mansikka ja kerma. Mukana on myös ruiskaunokin ja auringonkukan terälehtiä. Teen purut ovat kauniita, kun siihen on lisätty kukkien terälehtiä. Teen maku on hyvä, mutta aika makea. Sopii hyvin iltaherkutteluun (kun tekee mieli suklaata ja jätskiä). 

Lukkosilta-tee puolestaan on vihreää maustettua teetä. Mukana on persikkaa (pinta on jostain syystä riisijauhotettu) ja auringonkukan terälehtiä. Teessä maistuu persikan lisäksi vanilja. Vihreä tee on ihanaa, se on maultaan pehmeämpää kuin musta. Persikka sopii todella ihanasti tähän. 

Lukkosilta kesäkuussa

En ehtinyt vielä tällä kertaa tutustua Teekaupan tarjontaan paremmin, mutta voit olla varma, että menen käymään siellä vielä uudelleen. Kuuma tee on niin ihanaa! Tosin lasten kanssa olen huomannut, että teen juominen lämpimänä on lähes mahdottomuus. Jos lapset ei kiipeä sylissä ja "häiritse" muuten teenjuontia, niin unohdan kupin jonnekin ja lähden hääräämään jotain muka tärkeää. 

Mutta nyt, nyt on hyvä hetki keittää vettä ja nauttia kuppi kuumaa teetä (sopivasti kuumaa, ettei kieli pala). 

Mukavaa viikonalkua!

Rantaretkellä

Rakastan syksyisiä rantoja. Ne ovat autioita, vaikka säät olisivat kuinka hyviä. Tuuli ja vesi ja rannan puut ovat niin kauniita. Syksyissä rannoissa on myös jotain haikeaa, joskus jopa jotain vähän kammottavaa (mahtava tapahtumapaikka rikosromaanille). Tänään oli hieman pilvinen, mutta lämmin sää. Koska oli jo ennalta päätetty, että tänään mennään rannalle, niin mentiinhän me.

Tällä kertaa retkikohteena oli Pyynikin uimaranta, jossa emme ole aiemmin käyneet (paitsi minä yhdellä kävelylenkillä). Siellä on itseasiassa kaksi rantaa, jotka ovat ihan samalla nimellä, mutta Jalkasaari erottaa rannat toisistaan. Rantoja ympäröi ihana puistoalue, jonka nimeksi paljastui Atlaspuisto. Puut olivat jo mukavan punaisia ja keltaisia (ah, rakastan syksyä ja sen värejä) ja ilma todella kostea.

Simo päätti lähteä matkaan sortseissa (oltiinhan menossa rannalle), mutta paikan päällä varpaiden uiton jälkeen sortsit vaihtuivat pitkiin housuihin. Syksyn lämpö on salakavalaa, sillä itselleni tulee ainakin kurkku tosi helposti kipeäksi, jos kulkee vaikkapa ilman sukkia.

Teimme rannalla mm. nuotion (leikisti) ja kaivomme hiekkaa (ihanaa pehmeää rantahiekkaa). Söimme karjalanpiirakoita ja viinirypäleitä. Tee oli vähän liian viileää (taisin laittaa kotona termariin vähän jäähtynyttä teetä), mutta ei se mitään.

Tutustuimme Jalkasaareen, joka on pieni suloinen kalliosaari ihan rannan tuntumassa. Saareen johtaa silta, joten sinne ei tarvinnut uida. Soutuvene täällä Pyhäjärven puolella olisi hauska. Sillä voisi soutaa vaikka pieniin Pyynikinsaariin. Ja soutaminen on sitä paitsi älyttömän hauskaa.

Käveltiin rannalla ja nautittiin syksystä. Lapset olivat tietysti ihan innoissaan. Sai heitellä kiviä veteen ja työntää rannalle ajautuneita puita takaisin veteen.

Kotona Antoni pakkasi sairaalakassin ja lähti kohti sairaalan labraa. Mies kuitenkin sai passituksen kotiin, sillä tilanne ei ollut kuulemma akuutti. Nyt ollaan pari viikkoa jännässä, että tuleeko joku sappikohtaus taas (ainakin minä olen). Onneksi on antibiootit, joska niistä olisi jotain apua. Sorat on kuitenkin sapessa (sappirakossa?) ja ne pitää saada pois (hiekoitusta väärässä paikassa...). Leikkaus on kai muutaman viikon päästä. Ei auta kuin odotella. Katsotaan, alkaako Antonin sappi kiehua, kun kyselen koko ajan, onko kaikki ok...

Mutta hei, tämä tänään ja nyt taas Rizzolin ja Islesin pariin. On kyllä ihan kiva, että sain katselukaverin kotiin.

Aurinkoa alkavaan viikkoon (sääennuste näyttää kyllä aika harmaalta)!

Sappivaivoja

Tänään tulee pikainen kirjoitus, sillä haluan kohta istahtaa sohvalle ja katsoa muutaman jakson mahtavasta rikos (ja draama-) sarjasta nimeltä Rizzoli & Isles. Siinä on amerikkalaistahömppää minun makuuni.

Meillä oli eilen illalla aika dramaattiset hetket, kun Antoni alkoi iltapäivällä valittaa, että hänen ylävatsaansa sattuu. Aluksi ajateltiin, ettei siinä sen kummempia, ehkä joku lihasjuttu tai jotain. Sitten ukko meni ihan kalpeaksi (on hassua, miten sairas ihminen todella kalpenee) ja sanoin, että nyt voisit soittaa lääkäriin. Odoteltiin hetki, mutta olo vain paheni. Lopulta oli pakko soittaa ambulanssi ja parinkymmenen minsan päästä sellainen saapui. Miten muuten ambulansseihin on onnistuttu valitsemaan niin hyviä tyyppejä? Aina, kun olen sellaisen palveluja tarvinnut, ovat ambulanssisedät ja -tädit olleet huippumukavia. Hyvä niin.

Santalahti.

Antoni joutui lähtemään ambulanssilla (Simo ja Sonja katsoivat ikkunasta ihmeissään, vähän myös ylpeinä, kun iskä pääsi ihan oikean ambulanssin kyytiin) Taysiin sappivaivojen takia. Pakkasin hälle laukun mukaan ja unohdin kaikessa hässäkässä kengät. Surin, että nyt mies joutuu tulla kotiin ilman kenkiä... Sain onneksi illalla viestejä, että kaikki kunnossa, mutta Antoni joutui jäämään yöksi seurantaan. Niin ja huomenna tai maanantaina on edessä sappirakon poisto. Hui (mutta toisaalta tosi hyvä, ettei jatkossa tule samanlaista kohtausta)!

Mihin ihminen tarvitsee sappirakkoa, jos voi elää ilman sitä?

Tänään aamupäivällä saimme jo paljon parempikuntoisen miehen kotiin. Pappa (joka oli tulossa kylään) oli sattumalta eksynyt sairaalan suuntaan ja otti potilaan kyytiin. Kenkäongelma ratkaistiin sinisillä kenkäsuojilla.

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Näsinneula Elianderinrannalta nähtynä.

Pappa tosiaan tuli tänään käymään ja saatiin pitkästä aikaa Simon lempparia eli savukalaa. Käytiin papan ja Simon (Antoni ja Papu köllöttelivät kotona) kanssa Minettillä jätskillä ja käveltiin pieni lenkki Mältinrannan ja Nottbeckinpuiston kautta Näsinpuiston labyrinttiin. Ilma oli aivan ihana, suorastaan hellesää. Simo heitti kävelylenkin lopulla paidan pois ja juoksi napa paljaana. Toivottavasti ei syysflunssa iske.

Näsinpuisto.

Huomenna on tarkoitus mennä Pyhäjärven rantaan retkelle. Pyynikillä on aivan super rantapuisto ja nyt, kun ihmiset ovat jättäneet rannat, on autioita rantoja mahtava käyttää hyväksi retkipaikkoina. Saa kaivaa hiekkaa ja juosta ympäri ämpäri. Toivottavasti ollaan kaikki terveitä. Iltapäivällä Antoni lähtee labraan ja siitä mahdollisesti suoraan leikkaukseen. Jännittää!

Mutta nyt sarjan pariin. Hetki rentoutumista ennen kuin pitää taas ripustaa pyykit (joka tosin on mukavaa puuhaa).

Näsijärvi.

Iloista viikonloppua!

Musiikkia ja muuta kivaa

Keskiviikko on meidän Huusholli-päivä. Silloin mennään koko perheen voimin leikkimään, laulamaan ja syömään Amurinlinnan Huusholliin, jossa on keskellä viikko Avoimet ovet. Siellä on paljon (siis PALJON) eri-ikäisiä lapsia ja heidän vanhempiaan (välillä myös isovanhempia). Huusholli sijaitsee ihan tässä meidän lähellä, joten Simokin jaksaa kävellä sinne. Olen kolmannen käyntikerran jälkeen todella tykästynyt paikkaan.

Ohjelmaan kuuluu ensinnäkin vapaata leikkimistä ja oleskelua. Aikuisille on tarjolla teetä, kahvia ja sanomalehtiä, lapsille leluja ja pelejä. Kymmeneltä on taaperomuskari, johon kyllä Simokin osallistuu. Siellä ohjaaja laulattaa ja leikittää sekä lapsia että aikuisia. Muskari alkaa aina kappaleella "Limpsin lampsin jalkapatikalla, patikalla joo, köröttelen pöröttelen kympin ratikalla, ratikalla joo". Biisi jääkin sitten soimaan koko loppuviikoksi päähän. Tykkään tosi paljon siitä, että kun kyseessä on pienten lasten juttu, voivat taaperot tehdä välillä omiaankin, ei ole niin vakavaa, jos ei jaksa koko ajan keskittyä laulamiseen. Simo ja itseasiassa Sonjakin on jo niin isoja, että he jaksavat hyvin puolituntisen ajan kuunnella ja seurata ja olla mukana. Kotona leikitään muskaria ja Simo on ohjaaja.

Kello puoli kahdentoista varjoteatteri on super. Ekalla käyntikerrallamme kuulin puhuttavan jostain Pekasta ja luulin, että teatteria vetää joku Pekka-niminen tyyppi. Kyseessä on kuitenkin ohjaajan liikuttelema pieni villainen nukke, jonka nimi on Pekka. Pekka seikkailee erilaisissa tilanteissa ja kankaalle heijastuu juttuja. Hauskaa! Tänään mukana oli karttapallo, josta etsittiin mm. Suomi ja USA. Simo sai myös kertoa Espanjaa etsittäessä ylpeästi, että Ninni ja Manu ovat Espanjasta. Mukana toiminnassa on muuten yllättävän paljon ulkomaalaisia, mikä on piristävää.

Pekan jälkeen päästiin syömään lihakeittoa. Ruoka Huushollissa on hyvää keittoruokaa. Hintakin on meidän perheeltä vain kuusi euroa. Keiton lisäksi ateriaan kuuluu leipää ja kurkkua sekä maitoa tai vettä. Mahtava peruspaketti, joka maistuu lapsille todella hyvin. Papu söi kaksi lautasellista keittoa ja Simo yhden lisäksi monta leipäpalaa. Mukavaa on se, että aikuisetkin saavat syödä.

Ei tunnettu ennalta yhtään huushollilaisia, mutta pikku hiljaa sitä tutustuu ihmisiin. Kaikki tuntuvat mukavilta, eikä yhtään pelottavaa tai tylsää tyyppiä ole tullut vastaan. Lasten kautta on helppo alkaa puhua vaikka mistä. Huippua, että löydettiin tämä paikka ja ihan läheltä kotia vielä.

Ainiin, unohdin mainita, että joka kerta on joku hauska maalausjuttu. Tänään tehtiin (siis lapset tekivät) sabluunalla sieniä. Sonja tosin taisi maalailla jotain muuta, mutta hienon kuvan hän sai aikaan. Simo tykkää lähinnä maalata (erityisesti telalla) eikä väliä, miltä kuva näyttää. Meidän ihanat pienet picassot.

Huushollin jälkeen lähdimme leikkipuistoon odottelemaan lasten konsertin alkamista, sillä Amurinlinnan Huushollin housebändi esiintyisi siellä. Väinö Linnan puisto on meidän lähileikkipuisto, kiva sellainen (tosin joku remontti on kai tulossa). Tänään siellä pidettiin Amuri elää -tapahtuma, joka oli ikäihmisille suunnattu, mutta jostain syystä myös tuo lasten konsertti oli saatu mukaan. Papu nukahti ennen kuin ohjelma ehti alkaa, mutta Simo oli innolla mukana. Lapset saivat mennä laukkaamaan ja opettamaan laulaen hepaa sanomaan ihahaa (eikä ihanaa). Yllätyin, miten Simo oli niin mukana touhussa, eikä yhtään arastellut lähteä yksin juoksemaan muiden lasten mukana (lapsijoukkojen voima on ihmeellinen). Oli hauskaa!

Kotona ei tainnut tapahtua muuta ihmeellistä kuin että Simo etsi roskikseta jotain pientä metallivipua ja levitti kaikki roskat lattialle. Ja tietysti sattui niin, että tavallisten roskien seassa oli juuri tällä kertaa kaikki bioroskat. Nam. Onneksi minulla on ihana mies, joka siivosi roskat lattialta. Ja löysi Simolle sen vivun (liittyi jotenkin parkkitaloon, älkää kysykö enempää).

Sellaista tänään. Oli muuten yllättävän synkkä päivä. Siinä mielessä yllättävän, että oli kumminkin tosi lämmin. Olisi varmaan pitänyt sanoa, että oli synkkä, mutta yllättävän lämmin päivä. Jeps.

Mukavaa loppuviikkoa!

Shoppailua ja herkuttelua

Meidän rahatilanne on melko huono, tai no, todella surkea (ei, en kerää sääliä tai rahalahjoituksia). Kuitenkin sisälläni asuu pieni shoppailija ja jos vain löytyy muutama ylimääräinen euro, löydän niille kyllä "käyttöä". Päätin siis perheeni puolesta tänään, että pidetään shoppailupäivä. Köyhien ihmisten sellainen.

Luulin, ettei Tampereella ole sellaisia ostoskeskuksia kuin vaikkapa Jumbo, Itäkeskus tai Kamppi pääkaupunkiseudulla, mutta täältähän löytyi ihan mukava ostospaikka ja vielä ihan keskustasta. Paikan nimi oli Koskikeskus tai Koskari, kuten paikalliset sitä tuntuvat kutsuvat (niin myös minä). Ensin kävelimme kuitenkin Laukontorille, josta nappasimme mukaan tämän kesän viimeisiä mansikoita. Ne olivat niin hyviä, että voihan sentään. Pieniä pyörylöitä, mutta taivaallisen makeita. Taisivat olla tämän vuoden parhaat mansikat.

Tänään oli Antonin vuoro käydä katsomassa Woody Allenin uusin, joten kävimme samalla matkalla Niagaralla hakemassa lipun. Hassua, kun käymme vuorotellen samoissa leffoissa. No, hauskempi keskustella näkemästä, kun molemmat ovat nähneet saman elokuvan.

Sitten Koskikeskukseen. Ihania liikkeitä ja kaikkea kivaa ostettavaa. Meidän piti kuitenkin pitää ostostelu minimissä. Tarkoitus oli hommata vain yksi synttärikortti eräällä mahtavalle synttärisankarille, jolla on merkkipäivä 12.9. (en tiedä, lukeeko meidän mamma tätä, joten en paljasta sen enempää...). Jätimme perinteisen Suomalaisen kirjakaupan väliin ja käytimme paikallisen Kirja Kärkkäisen palveluksia. Oi, kirjakaupat! Olen heikkona kirjoihin... Kortti löytyi ja pari ihanaa vihkoa lapsille (pitäähän heidän saada piirtää).

Vaikka olemme tällä hetkellä Antonin kanssa aika tiukalla herkkuttomalla kaudella, emme voineet vastustaa Minettin jäätelöbaaria. Ja voi herran pieksut sentään, millainen jäätelötaivas tuo paikka oli. En voinut uskoa, että vitriinin takana olevat värikiehkurat (vai miten niitä voisi kuvata) olivat oikeasti jätskiä. Sanoinkin, että eihän noita voi ostaa... Mutta kyllä voi. Simo valkkasi vihreän jäätelön (minttusuklaata) ja me aikuiset Sonjalle stracciatellan (maistelimme itsekin molempia). Molemmat olivat älyttömän hyviä. Minetti on paras jätskipaikka!

Koska halvalla ei saa hyviä kenkiä, päädyin ostamaan höpöhöpö leopardikengät Skopunktenista. Pakko olla lenkkareiden ja urheilusandaalien lisäksi jotkut vähän siistimmät jalkineet, jos vaikka joskus pääsisi treffeille (suunnitelmissa on parin viikon päästä Timo Lassyn ja Verneri Pohjolan keikka).

Simon ottama siskosta

Tarkoitus oli palata kotiin, mutta kävimmekin vielä lelukaupassa. Olen monesti huomannut, etten oikein pidä BR-lelukaupan tarjonnasta. Siellä on paljon rojua, muttei oikein mitään todella haluttavaa. Lapset tietysti pitävät kaikesta, mihin vain voi tarttua. Simo löysi Brion junarataan yhden veturin (loppupäivä olikin sitten junaleikkejä) ja Papu sanoi vain heppa, heppa, joten hänelle piti tasapuolisuuden nimissä ostaa pieni varsa (ei oikea sentään). Tykkään itsekin aika paljon leluista...

Uusi yritys lähteä kotiin tekemään ruokaa. Näimme kuitenkin Raxin ikkunassa mainoksen Lastenviikoista. Alle 4-vuotiaat saivat syödä ilmaiseksi, joten näimme tässä hyvän lounasmahdollisuuden. Rax on siinä mielessä hyvä paikka syödä lasten kanssa, että siellä saa koota annoksen itse. Simo tykkäsi lihapullista ja nugeteista, Papu taas raejuustosta, letuista ja melonista. Minä pidin erityisen paljon sinihomejuustosta ja valkosipulista öljyssä, Antoni taas prinssinakeista.

Raxin jälkeen pääsimme lähtemään kotiin. Olipas hauska reissu!

En ottanut yhtään kuvaa koko päivänä, joten ohessa muutamia kuvia viime lauantailta, kun olimme katsomassa Särkänniemen päättäjäisten ilotulituksia. Ei Särkänniemessä, vaan kävlimme Mustalahden sataman kautta Näsinpuistoon. Oli aivan ihana ilta: lämmin ja vaalensininen.

Aurinkoisia syyspäiviä!

Kirjoja ja Woody Allenia

Tampere on ihana paikka! Ja meitä on todella onnistanut asuinpaikan suhteen. Tuntuu, että Amuri on lähellä kaikkea mielenkiintoista, mutta sopivasti syrjässä, että täällä on tosi rauhallista. Viikonloppuisin katselen parvekkeelta ulos ja yritän bongata juhlakansaa, mutta harvemmin tästä ketään ohi menee.

Tänään kävimme koko perheen voimin kirjastossa. Hankimme muutama viikko sitten koko porukalle kirjastokortit. Tai no, Sonja ei vielä saanut omaa, mutta Simon kortti on ollut jo ahkerassa käytössä. Tampereen pääkirjasto Metso on lyhyen kävelymatkan päässä meiltä. Sieltä löytyy mukava lastenosasto, jossa saa ihan luvalla pitää ääntä ja kirjojen lisäksi sieltä löytää vähän lelujakin. Aikuisille emme ole vielä ehtineet lainata mitään, mutta lapsille kirjastosta on löytynyt kaikkea ihanaa. Äiti tietysti valitsee niitä oman lapsuuden lemppareita, kuten Minttua, Myyrää, Pupu Tupunaa, Elsa Beskowin kirjoja ja Jasoneita. Lapset saisivat kyllä itsekin valita lainattavaa, mutta kaikki muu tuntuu aina kiinnostavan paljon enemmän. Erityisesti Brion taaperokärryt, jollaiset löytyy kyllä kotoakin. Mutta joo, molemmat kyllä kuuntelevat todella innolla lainattuja kirjoja. Itse ihastuin Tove Appelgrenin Vesta-Linnea-sarjaan. Salla Savolainen on piirtänyt kirjaan kuvituksen ja se on kerrassaan mainio.

Kirjaston jälkeen kävimme keinumassa (siis keinuttamassa lapsia) Väinö Linnan puistossa. Sonjan ehdoton leikkipuistolemppari on keinu. Kiikka, sanoo tyttö. Ei ole ollenkaan ihme, että tyttö viihtyy keinussa vaikka tunnin.

Iltapäivällä minulla oli "omaa aikaa" ja kävin katsomassa lempiohjaajani Woody Allenin uusimman leffan Blue Jasmine. Kehräsaaresta löytyy sympaattinen yhden salin elokuvateatteri nimeltä Niagara, jossa näytetään elokuvia juuri minun makuuni (pari viikkoa sitten kävin katsomassa Rakkautta ennen keskiyötä). Teatterin tunnelma on valloittava. Jazz soi ennen kuin elokuva alkaa ja mainokset on jätetty minimiin (onneksi vain trailereita). Punaiset samettituolit kuuluvat tietysti asiaan.

Blue Jasmine oli niin hyvä elokuva, että uppouduin siihen niin täysillä, etten leffan loputtua melkein muistanut, mitä siinä tapahtui. Cate Blanchett Jasminena oli aivan mahtava eikä Sally Hawkins Ginger-siskona ollut yhtään hullumpi. Kaksi kerrontatasoa (menneisyys ja nykyisyys) eivät ainakaan itseäni haitannut yhtään, sillä niihin siirryttiin joustavasti. Voisin mennä katsomaan leffan uudelleen vaikka heti. Ihana Allen, tee lisää leffoja! Seuraavaksi haluaisin nähdä The Perfect Mothers -leffan.

Sellaista tänään. Mukavaa viikkoa ja värikästä syksyä! Vaahterat ja pihlajat ovat todella kauniita. Katselkaa ympärillenne!

Tervetuloa!

Heipparallaa ja tervetuloa lukemaan uutta blogiani nimeltä Amurinkaiset. Nimi juontaa juurensa siitä, että edellisen blogini nimi oli Myrrinkäiset ja nyt Tampereen Amuriin muuton jälkeen oli tarve saada uusi nimi uusille jutuille.

Yritän olla mahdollisimman aktiivinen ja kertoa kuulumisia ainakin kerran viikossa. Heh, toivotaan, että onnistuu.

Tampereella on kivaa ja täältä on paljon kertomista, mutta tuntuu, ettei aika aina riitä tai illalla ei vain jaksa käynnistää tietokonetta. Mutta parempi vähän kuin ei ollenkaan, vai mitä?

Jos tätä blogia on hankala lukea tai värit eivät miellytä silmää, niin palautetta saa antaa. Vihreä taustaväri viittaa meidän uuteen sohvaan, joka on vanha pormestarinsohva. Ostimme sen eräältä perheeltä Nekalasta.

Mutta, mutta... Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Saimme justiinsa Antonin kanssa väsättyä tämän sivun valmiiksi ja nyt tekee mieli lukea. Aloitin juuri syyskuun proggiksen George Martinin Tulen ja jään laulun viitososan (A Dance with Dragons) lukemisen ja siinä on yli 1000 sivua. Hui! Ihanaa silti.

Leppoisaa sunnuntai-illan loppua ja alkavaa viikkoa!