Terveisiä Pyynikiltä... taas

Pekka oli palannut Huusholliin. Edellisellä kerralla varjoteatteritähti oli lomalla Ruotsissa ja tänään hän seikkaili pakkasen takia sisällä. Oli hauskaa! Tänään oli tosi paljon porukkaa kerhoilemassa. Oli tiivis, mutta mukava meininki.

Huushollista palattuamme lähdin minä kävelylle ja minnekäs muualle kuin Pyynikin maisemiin. Ajattelen aina, että nyt kyllä menen katsomaan jotain uutta, Pispalaa vaikka, mutta sitten, kun lähden, kävelen samoja polkuja. Jokin tuolla Pyynikillä vetää puoleensa. Ehka se, että vaikka ollaan kaupungissa, on siellä aivan kuin luonnon keskellä. Ja rakastan, siis todella rakastan niitä näköalapaikkoja, josta niin hienosti näkyy Pyhäjärvelle.

Jälleen oli aurinkoinen päivä, ihana! Olen hullaantunut tähän pakkassäähän. Sekin on kivaa, että lunta ei ole liikaa. Kävelemään pääsee melkein missä vaan eikä lenkkipoluille ole tehty latuja. Ei, että vastustaisin hiihtämistä, mutta kun itsellä ei ole suksia, niin laduista ei ole mitään hyötyä. Salainen haaveeni kyllä on, että joku talvi vielä hommaan sukset.

Pyynikillä oli yllättävän hiljaista. Vastaani taisi tulla ainoastaan kaksi ihmistä. Välillä siellä oikein kuhisee ihmisiä ja toisinaan ei ole ketään. Voi sitä rauhan ja avaruuden tunnetta tuolla ylhäällä harjun päällä. Ja kun metsästä tulee pois, niin kaunista katsottavaa riittää silti: vanhoja puu- ja kivitaloja, puutarhoja, joita ei voi olla vilkuilematta.

Kävin kai kovin vilkasta dialogia pääni sisällä, kun kotiin tullessani sanoin Antonille, että aivan kuin olisin jutellut jonkun kanssa, mutta kun mietin, en ollut törmännyt keheenkään, jonka kanssa olisin sanoja vaihtanut. Kai se sitten oli joku päänsisäinen juttu.

Sellainen oli kävelyreissu tänään. Ensi kerralla ehkä erilainen tai sitten sama vanha reitti.

Kotona tehtiin mustikkamuuttia (eli smoothieta, onko tuolle sanalle jotain kivaa suomalaista vastinetta?), joihin olen muutaman kerran jälkeen jäänyt ihan koukkuun. Mustikoita, rahkaa, auringonkukansiemeniä ja maitoa. Banaanikin käy joukkoon, vaikka en itse siitä niin välitäkään. Ja mansikat käy hyvin mustikoiden tilalle. Nam! Lapsetkin tykkää. Hyvä keino saada Papu "juomaan maitoa". Mustikkaviikset sopivat aivan mainiosti meidän tytölle, joka ei vielä saa imettyä pillillä paksua tökiöttiä. Simolla taas pitää olla kaksi pilliä.

Sain muuten eilen luettua sen Joanne Harrisin kirjan. Se oli hyvä, vaikka loppu oli vähän liian traaginen minun makuuni. Olisin kovasti halunnut tarttua äitin lainaamaan Camilla Läckbergin Enkelintekijään, mutta ajattelin, että ensin yksi Hemingway (Jäähyväiset aseille) ja sitten vasta ruotsalaisherkkua. Hemingwayn tyyli kirjoittaa on aivan ihanaa. Luin viime vuonna jossain vaiheessa herran novellit ja ne olivat aivan huippuja.

Nyt taas hyvää yötä ja hauskaa huomista, joka muuten on jo torstai ja saamme ihania naisvieraita Tuusulasta.

Hui, jäätä!

Eilen oli taas ihana aurinkoinen päivä. Pakkasta oli riittämiin eli noin 10 astetta. Lähdimme koko porukka etsimään pientä nimipäivälahjaa eräällä suloiselle pirpanalle Laukontorin varrella sijaitsevasta Kuopuksesta (Tampereen ihanin lastenvaatekauppa, onneksi katselu on ilmaista). Sinne pääseminen, vaikka tori sijaitsee ehkä noin kilometrin päässä meiltä, oli oma näytelmänsä.

Ensin Antoni kipaisi kirjastoon ja me lasten kanssa odottelimme pihalla. Löydettiin mukava temmellyspaikka kirjaston kulmalta. Siihen tuli mies, joka alkoi kertoa omista lapsistaan ja heidän terveydestä. Yhdelle lapsista oli tapahtunut niin paljon kaikkea hurjaa, että aloin jälkikäteen miettiä, puhuikohan mies totta. No, hän oli ystävällinen ja kiinnostunut meidän lapsista (hmm... onkohan sekin nykypäivänä vähän epäilyttävää), joten eipä siitä mitään häiriötä ollut.

Kurkkasimme vielä Muumikaupan vieressä olevaa Muumipeikko-patsasta (johon Simo laittoi kielensä kiinni, sai onneksi nopsasti irti, vähän tuli verta...) ja kuinkas ollakaan, Papu otti sen tietyn ilmeen, josta taisin aiemmassa kirjoituksessa kertoa ja niin... kakkasi vaippaan. Supervanhempina meillä ei ole koskaan varavaippaa mukaan, niin ei tietysti nytkään. Kirjasto oli vieressä, joten pesuhommat kyllä hoituivat, mutta vaippaa ei ollut. Ajateltiin, että jos käydään nopsasti siellä Kuopuksessa, niin ei Papu varmaan ehdi pissata housuun. Antoni pääsi taas vaipanvaihtohommiin...

Me Simon kanssa odottelimme Hämeenpuistossa ja tutkimme kaikenlaisia peräkärryjä ja kaivureita, joita siellä sattui olemaan. Roskalava oli erityisen mielenkiintoinen, kun siinä oli ketju, jonka sai irti ja takaisin, irti ja takaisin... Antoni lähti vielä eri reittiä toria kohti, mutta onneksi olimme pikkupojan kanssa ovelia ja yhytimme isän ja tyttären eräällä kadulla.

Kuopus-hommat sujuivat hyvin, paitsi että Simo oli kantamassa kaupasta yhtä jakkaraa ulos. Halusi kuulemma istua auringossa. Just. Onneksi selvittiin tuosta ilman dramatiikkaa ja Simo kantoi jakkaran nätisti takaisin sisälle.

Tarkoitus oli siis mennä nopsasti kotiin, mutta eihän se meiltä koskaan onnistu. Ajateltiin kiertää Ratinansillan alta Eteläpuiston kautta jonnekin, mistä sitten oltaisi käteveästi päästy kotitielle. Mutta, mutta... Sonja nukahti ja oltiin niin sopivasti matkalla kohti venerantaa, että ajateltiin käydä katsomassa, miltä meidän kesäinen uimapaikka näytti. Sitten hypättiin jäälle, kun siellä kulki hyvin tallattu polku. Jäällä (tai rannalla, mutta jäältä katsottuna) oli kaikenlaista tutkittavaa. Päästiin nousemaan yhdelle betonipaadelle, jonne kesällä ei pääse kuin uimalla tai veneellä. Aurinko oli niin ihana ja muutenkin jäällä liikkuminen on jotenkin jännää, vaikka oltiin ihan rannassa ja jää vaikutti todella paksulta.

Jossain vaiheessa päästiin lähtemään kotiin päin. Sonja heräsi matkalla ja oli aika itkuinen. Kotona vaatteet olivatkin ihan märät. Onneksi toppapuku selvisi kastumiselta, sitä kun ei ihan joka käänteessä viitsi pestä.

Sellainen reissu. Oli kyllä ihanaa!

Tänään oli kauppapäivä eikä keretty missään vaiheessa ulos. Leikittiin lentsikoilla ja vähän maalailtiin. Antoni kävi katsomassa kaverin korispeliä (ja seikkaili hitsi vie jossain Kaupin tähtitornilla). Mä tein sillä aikaa palsternakkakeittoa, joka omasta mielestäni (koska olen suuri palsternakan ystävä) maistui tosi hyvälle. Lapset kyllä maistoivat, mutta taitaa Huushollin kasviskeitot maistua paremmalta...

Asiasta vielä ihan toiseen. Tiedän, ettei meille tarvitse hommata yhtään uutta lastenkirjaa, mutta en voinut vastustaa, kun näin Sittarissa yhden Sylvi Kepponen ja kirjekaveri -kirjan alessa hintaan 3,95 euroa. Siis ihan mielettömän sympaattinen kirja ja aivan mahtava kuvitus. Lapsetkin tykkäsivät tosi paljon. Kirjan on tekstittänyt Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala. Täytyy torstaina katsoa kirjastosta, jos samaan sarjaan löytyisi muita osia.

Mutta nyt siirryn omiin lukemisiini. Viimeiset 50 sivua on jäljellä Joanne Harrisin mielenkiintoisesta Persikoiden aikaan -romaanista. Kun luen tätä, tekee aina mieli syödä persikoita. Harmi, että niitä saa harvemmin täällä Suomessa suoraan puusta.

Hyvää yötä ja hauskaa huomenta!

P.S. Pahoittelen, että tänään ei ollut yhtään kuvaa tänne. Paitsi että voisin katsoa, onko Antonin puhelimessa yhtään kuvaa eiliseltä. Jep, löytyihän sieltä, eli muutama kuva nähtävillä sittenkin.

Pakkanen paukkuu

Perjantaina täällä oli 20 astetta pakkasta. Onneksi ei tuullut ja aurinko paistoi, joten lähdimme ulos uhmaamaan kylmää. Oli pakko lähteä, sillä tee oli loppumassa eikä lähikaupoista löytynyt mitään mieluisaa. Tallipihan Suklaapuotiin siis.

Alkumatkasta kävi taas kerran niin, että Papu jäi seisomaan paikoilleen, muuttui kasvoiltaan hetkeksi punaiseksi ja sanoi tämän jälkeen: "Kakka tuli." Onneksi sentään alkumatkasta. Antoni lähti vaihtamaan vaippaa ja me Simon kanssa leikimme hetken Väinö Linnan puistoon tehdyllä jääradalla. Simo työnsi rattaita ja se oli hänestä hurjan kivaa. Varpaat alkoivat jäätyä, joten oli pakko jatkaa kaksin matkaa (onneksi Antoni kävelee nopeasti).

Tallipihalla oli idyllisen näköistä. Lunta ja lyhtyjä ja vanhoja rakennuksia. Hiekkalaatikolla oli vähän leluja ja pari luutaa, joilla lakaisimme "lattiaa". Oi mikä ihana aurinko paistoi. Niin se vaan on, että vaikka on kuinka kylmä, niin aurinko lämmittää jo pikkusen. Ei samalla tavalla kuin kesällä, mutta vähän kuitenkin (tai sitten se vain tuntuu siltä, kun on niin kirkasta).

Antoni haki meille teetä: Tallipihan teetä ja Kastepisara-nimistä vihreää teetä. Nam! Meillä kuluu teenpuruja ihan hirmuisesti erityisesti nyt talvella, kun on kylmä ja tekee mieli juoda lämmintä. Antoni yllätti meidän myös suklaapistaasipalleroilla. Ne ovat taivaallisia. Ainoastaan Simo oli meistä järkevä ja säästi palleron kotiin asti. Vaikka se maistuikin ulkona taivaalliselta, olisi ollut fiksumpaa syödä se kotona pienen lämmittelyn jälkeen. Jäinen suklaa on... no, ainakin kovaa.

Tallipihalta lähdimme kävelemään kosken rantaan. Mältinrannassa oli avantouimareita pikku bikineissään. Hrr... Eräskin rouva otti uimisen niin rauhallisesti. Kun nousi ylös vedestä, ei pitänyt mitään kiirettä, vaan nousi rauhassa ylös, katseli maisemia ja käveli pikku hiljaa sisälle pukukoppiin. Mutta kyllä se kastautuminen ja uiminen tekee varmasti hyvää. Ollaan joskus äitin kanssa käyty jäisessä vedessä Isosaaressa ja sekin oli ihanaa. Ja koululaisena Moskovassa kävimme Zavidovon leirikoulussa  ja siellä päästiin kokeilemaan avantouintia hyisessä joessa. Se oli kyllä kivaa.

Mältinrannassa koski höyrysi todella upeasti. Siellä oli paljon sorsia uiskentelemassa ja roiskimassa vettä päälle. Meitä kaikkia alkoi paleltaa, joten loppumatkasta istutimme lapset vaunuihin ja rattaisiin ja kävelimme reipasta vauhtia kotiin. Sellainen pakkaspäivä silloin.

Tänään teimme pienen matkan etelään. Vantaalla juhlimme ukin äskettäisiä synttäreitä ja Järvenpäässä serkun pojan 9-vuotissynttäreitä. Oli todella ihanaa nähdä rakkaita ihmisiä! Meininkiä riitti ja meidän lapset oli taas innoissaan toisista lapsista ja legoista. Saas nähdä, leikitäänkö huomenna pikkulegoilla... Yllättävää kyllä lapset simahtivat mukavasti iltaunille (tosin vasta joskus yhdentoista maissa), vaikka nukkuivat koko matkan kotiin.

Pahoitin vähän mieleni, kun juttelimme hiljaa lasten huoneessa (ja tällä kertaa todellakin hiljaa ilman minkäänlaisia pomppimisia tai kopinoita) ja yhtäkkiä kuului, kun joku hakkasi patteria. Ekaa kertaa olisi voinut pitää vahinkona, mutta kun hetken päästä ääni kuului uudelleen, käsitimme, että kyseessä oli alakerran papparainen. Ärsyttävää. Joskus toivoisin häenltä hieman ymmärrystä ja kannususta sen sijaan, että pienimmistäkin äänistä pitää tehdä numero. No, ehkä teen itse koko hommasta liian ison numeron.

Ihanaa alkanutta (kello on jo yli puolenyön, joten uusi viikko on alkanut) viikkoa!

Mäenlaskua uimarannalla

Meillä oli lauantaina huippupäivä. Käytiin aamulla pitkällä ulkoilulla Pyynikin uimarannalla. Sää oli aurinkoinen ja aika kylmä. Yllättävää kyllä, aurinko lämmitti pikkusen. Hurjasteltiin liukureilla ja nautittiin lumesta. Kotona käytiin eka suihkussa ja syötiin välipalaa. Sonjan oli tarkoitus tässä välissä nukkua päiväunet, mutta tyllerö päätti, ettei niitä nuku lainkaan. No, leivottiin pitsaa, joka onnistui huippu hyvin. Syötiin siis pitsaa ja katsottiin Totoroa. Olin edellisenä päivänä tehnyt porkkana-ananaskuivakakun, jolla myös herkuteltiin. Oli kivaa!

Lauantaissa on jotain ihmeellistä taikaa, kun kaikki tuntuu silloin niin kivalta. Ihmettelen aina, miten viikonpäivät vaikuttavat minuun, vaikka olen koko ajan kotona...

Mutta hei, tässä muutama kuva aurinkoisesta päivästä ja mäenlaskusta Pyynikin rannalla. 

Virkeää viikkoa!

 

Kerhokausi avattu

Oli ihana päästä pitkästä aikaa Huushollin avoimiin oviin. Kuviot olivat samat vanhat ja lapset olivat jo ihan vanhoja tekijöitä. Kumpikin viipotti omille teilleen etsimään viime vuodesta tuttuja lempijuttuja. Ehdittiin paikalle niin hyvissä ajoin, että ihmettelin, miksi kukaan ei ole muskarihuoneessa ja onko se mahdollisesti peruutettu, kun ovi oli visusti kiinni. Onneksi hetken päästä ovi avautui ja päästiin musisoimaan.

Muskarissa aloitettiin tutulla Limpsin, lampsin -laululla, jota oltiinkin jo kovasti odotettu. Tänään oli yllättävän vähän porukkaa, sillä joukkoon olisi hyvin mahtunut vielä lapsia ja aikuisia. Oli hauska nähdä, miten pikkuisimmat kerholaiset olivat kuukauden aikana kasvaneet ja kehittyneet. Tuntuu, että Sonjakin on kuukaudessa oppinut sanomaan uusia sanoja ja lauseita sekä nimeämään värejä. Ainiin, Sonja osaa nykyisin hypätä myös tasajalkaa. Se on hienoa, sillä tyllerö on pitänyt päivittäiset pomppuharjoitukset ja nyt hän osaa, jee. Olin ihan ymmälläni, kun yhtenä päivänä näin, miten molemmat jalat nousee maasta. Sonja on toisaalta oppinut myös kujeilemaan ja laittamaan tavaroita suuhun. Rauhallisesta taaperosta on kehkeytynyt aikamoinen hulivili. Simo taas on (ehkä) rauhoittunut aika paljon. Jonkinlaista aaltoliiketta kai...

Muskari meni nopsasti ja sen jälkeen mentiin maalailemaan. Tänään tehtiin ihanat käsijääkarhut. Teimme lasten kanssa yhteistyötä. Simo maalasi upean pesän karhulle (ihana sininen väri!), minä taas painoin kädenjäljen, josta tuli karhu. Sonja teki sekä taustan että käden itse. Niistä tuli kyllä tosi sympaattiset taideteokset. Kokonaisuudessaan ihana idea!

Maalaamasta leikkimään. Tänään kotileikit olivat hitti. Tai siis vanhalla lankapuhelimella soittelu. Jotain pommijuttujakin oli (Simo kuuli isompien poikien keskustelua), mutta se loppui onneksi lyhyeen. Ollaan luettu paljon Peter Pania ja miekkaleikit ovat Simosta (ja Sonjastakin) kivoja. Ehkä mainitsinkin siitä jossain aiemmassa tekstissä. Mietityttää, miten hurjia juttuja saduissa on ja miten ne siirtyvät lasten leikkeihin. Toisaalta enpä koe itse olevani kovin traumatisoitunut, vaikka sain omalta iskältäni joskus pienenä kirjat nimeltä Afrikkalaisia satuja ja Mustalaissatuja. Pidin niistä kovasti, vaikka tarinat olivat todella hurjia ja melkein kaikki päättyivät ainakin yhden ihmisen kuolemaan. Lapsella on kai ihan erilainen tapa ymmärtää tarinoita kuin aikuisella...

Huusholliin vielä. Pekka-varjoteatteri oli jälleen mahtava. Ohjaaja Nina osaa laulaa ihan älyttömän hyvin ja muutenkin teatteri on tehty hienosti. Pekka ihasteli revontulia, jotka saatiin esille vesikipon ja värien avulla. Jos oikein ymmärrän, niin vesikulho heijastetaan kankaalle sellaisella kalvokoneella (se sellainen, joita ainakin ennen oli kouluiussa ja joilla näytettiin kalvoja, mikä sen kojeen nimi on...?) ja kun veteen sekoittaa värejä, tulee siitä ihan revontulen näköistä. Voisiko yhtään epäselvemmin sanoa. No, esitys oli hieno. Lapset pääsivät tanssimaan lumilaulua kera huivien. Simo pyöri niin kovasti, että oli ihan pyörällä päästä. Sonja osasi onneksi ottaa rauhallisemmin (kirjoitinko tuonne ylemmäs, että Simo on rauhoittunut, hmm...).

Varjoteatterin jälkeen oli vielä sosekeittolounas. Tumma leipä tuntui olevan kaikkien lasten suosikki, kun monesta suusta kuului, että lisää leipää. Meidän lapsille maistui myös sosekeitto, molemmat huitaisivat suuhun kaksi lautasellista. Kiva juttu, sillä tykkään syödä ja tehdä kasviksista keittoja, mutta välillä olen kuullut kotona valittavia kommentteja. Ehkä voisi aloitta sosekeittopäivän. Hyvää ja halpaa.

Sellainen Huusholli-päivä meillä. Simo ja Antoni jäivät ulos laskemaan mäkeä, mä toin Sonjan kotiin nukkumaan ja nukahdin itsekin hetkeksi. Piirreltiin illalla vielä tapetille, jota saatiin eilen PumPumin kokouksesta. Tehtiin hieno merirosvolaiva. Simo piirsi uusia juonia punovan Kapteeni Koukun, krokotiilin, Simon (siis sen Koukun apurin), tykinkuulia. Lopulta kuitenkin kävi niin, että lapset hokivat, että äiti piirrä se ja se. Tein tosi "upean" Peter Panin ja kumppanit. Piirtäminen on kivaa, vaikka jälki voi olla mitä vain. Onneksi lapset olivat tyytyväisiä. Sekään ei olisi ennenkuulumatonta, että joku piirros ei kelpaa. Tänään kaikki kelpasi.

Ei muuta kuin hyviä unia ja aurinkoisia päiviä!

Täältä tulee aurinko

Viimeksi kirjoitin lumettomasta luonnosta, tänään on vuorossa lunta ja aurinkoa. Meinasin jo harmitella, että voihan sentään, kun saatiin lunta ja pakkasta. Aloin jo tottua tuohon brittiläistyyliseen ilmastoon (tai ainakin kuvittelen, että siellä saarilla voisi talvella olla vähän samanlaista kuin meillä viikko sitten). Mutta nyt, kun lumen ja pakkasen mukana tuli aurinko, en valita yhtään. Tykkään vain! Toisaalta tykkään yleensä siitä, mitä luontoäiti meille suo.

Tänään teimme viisaasti ja lähdimme heti aamupalan jälkeen ulos. Monesti käy niin, että jos pihalle ei lähde ajoissa, niin sitten se jää. Tuntuu, että aika menee liian nopeasti ja aina on jouku ruokailu käynnissä, joka estää kaikki muut toiminnot: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja vielä iltapala. Joskus käy melkein niin, että olen koko päivän keittiössä. Tykkään kyllä tehdä ruokaa, ei siinä mitään. Välillä kyllä tehdään niin, että annetaan aikataulujen olla ja tehdään just sitä, mitä halutaan. Silloin voi kyllä nälkä yllättää ja kiukku iskeä.

Mutta siis, lähdettiin ulos. Otettiin pulkka ja rattikelkka ja hurautettiin tuohon lähipuistoon, eli Väinö Linnan puistoon. Siellä on ne mukavat mäet, jotka ovat sopivat matalat ja samalla sopivan korkeat. Laskettiin mäkeä, Kuunneltiin, miten juuri jäädytetty kentää rätisi ja jäätyi. Siitä lähti yllättävän kova ääni. Leikittiin puistossa Aristokatteja (Simo on Toulouise, Sonja Marie, minä Herttuatar ja Antoni O'Malley) kiipelytelineellä.

Varpaita alkoi paleltaan jossain vaiheessa siihen malliin, että oli pakko lähteä sisälle. Kuomat on ihan mahtavat kengät aikuisillekin, mutta yli 10 asteen pakkasessa kaikki jäätyy, jos ei liiku tarpeeksi. Kotona syötiin vuohenjuustolasagnea. Olin iloinen, että ruoka maistui todella hyvin myös lapsille. Vuohenjuusto kun on sellainen maku, joka ei kaikille maistu.

Ruoan jälkeen jätin muut kotiin ja lähdin reippailemaan Pyynikinharjulle. Reippailemaan siksi, että oli niin kylmä ja oli pakko liikkua nopeasti. Mutta oli silti aivan ihanaa. Aurinko paistoi, timantteja putoili taivaalta ja oli uskomattoman kaunista. Miten valo voi vaikuttaa näin ihmiseen? Tuntuu aivan siltä kuin olisi herännyt ja avannut silmät. Tänä vuonna ei ole aurinkoisia päiviä ollut lainaan, vasta eilen oli eka päivä, jolloin täällä nähtiin ihan oikeasti aurinko ja sinistä taivasta.

Kävelin tutun reitin. Olen ihastunut tuohon Pyynikin kuntopolkuun (vai mikä se sitten onkaan). Se on aina vähän erilainen riippuen vuodenajasta ja näköalapaikoilta on mahtinäkymät järvelle. Olisin voinut katsella vaikka kuinka kauan näkymiä, mutta sitten se kylmä taas yllätti ja oli pakko jatkaa matkaa. Onneksi tuonne voi palata aina uudelleen yksin tai perheen kanssa. Munkeilla tai ilman.

Illalla kävimme vielä kuulemassa SirkusRakkausPumPumin kuulumisia ja tapaamassa hauskoja ihmisiä. Täytyy taas kerran sanoa, että paikalla oli jälleen mahtava porukka aikuisia ja lapsia. Helmikuun alussa pidetään Suuri merirosvoseikkailu, jonne tällä kertaa päästään mukaan. Jes.

Nyt on taas jo ilta. Huomenna alkaa Huushollin kerho, mikä on myös ihan huippua!

Siinäpä se. Ihanaa lumiviikkoa!

Sumuisten vuorten gorillat

Vai pitäisikö sanoa, että Pyynikinharjun pikkuapinat?

Kävin Sonjan kanssä iltapäivällä kävelyllä Pyynikinharjulla. Tarkoitus oli nukuttaa Sonja ja samalla saada itse mukava kävelylenkki. Lapsi nukahti jossain vaiheessa, vaikka koitti kovasti taistella vastaan. Harju oli ihan sumun peitossa. Oli mahtava tunnelma, kun välillä näkyvyys oli ihan minimaalista. Toisinaan taas sumu hävisi ihan yhtäkkiä.

Kävely oli kivaa ja maisemat upeita. Törmäsin näköalapaikalla kahteen ihanaan rouvaan, jotka ulkoiluttivat koiriaan. Sellaisia pieniä suloisia karvakasoja. Juteltiin auringosta (jonka valo hetken aikaa pilkisti pilvien läpi). Toinen rouvista kertoi, miten he käyvät koirien kanssa joka päivä pitkällä lenkillä ja koirat saavat lounaansa ulkona. Toinen rouva kuulemma kokkaa lemmikeille herkkuja, mm. naudan kieltä, sydäntä sun muuta. Voi koiran päiviä!

Ihastelin näköalapaikalla Pyhäjärveä ja jossain vaiheessa ihmettelin, miten järven pinta muuttui oranssihtavaksi. Aurinkohan se siellä jakeli säteitään tänne maahan asti. Itse palloa ei näkynyt, mutta valoa kyllä. Ihanaa!

En voi muuta kuin taas ihastella tätä säätä ja luontoa. Ihaninta tietysti olisi, että maassa olisi lunta ja pakkasta noin viiden asteen verran, mutta jos sellainen ei onnistu, niin on tämä lumettomuus kivempaa kuin loska. Itse ainakin saan voimaa kosteasta ilmasta (kuulostaa ehkä hölmöltä). Ainakin on helppo hengittää eikä nenäkannua paljon tarvita.

Tällainen pieni kirjoitus tänään. Sumu oli vaan niin hieno ja jännä, että oli pakko jakaa tämä asia.

Mielenkiintoisia talvipäiviä!

Loppiaisen rauhaa

Teimme tänään mukavan seikkailuretken Kaupin kansanpuistoon ja Rauhaniemen kansankylpylän (miksi kaikki on kansan-alkuisia?) rannalle.

Seikkailu alkoi itseasiassa jo kotiovelta, kun suuntasimme matkan kohti Pyynikintorin bussiasemaa. Emme ole kovin montaa kertaa bussilla kulkeneet, joten sekin on aina oma seikkailunsa. Täältä meiltä Kauppiin ei bussi (numero kakkonen) kyllä kauan huristele. Mahtavaa on se, että pääsemme melkein kotiovelta (tai onhan tuonne torille matkaa jotain 500 metriä) suoraan Kauppiin ja siellä ihan bussipysäkiltä alkaa metsä ja metsän polut.

Bussimatka meni oikein mukavasti. Matkustajia oli vähän ja rattaat ja vaunut mahtuivat mainiosti kyytiin. Bussi oli uudistettu versio, sillä keskellä oli superisti tilaa vaunuille. Nyt ne eivät törröttäneet ohikulkijoiden tiellä, vaan saatiin käännettyä ne poikittain.

Kaupissa ei olla koskaan aiemmin kävelty, mutta suuntavaistomme oli selveästi sen verran hyvä, että päästiin justiinsa sinne, minne haluttiinkin. Se, miten päästiin, oli sitten jo eri asia. Ilma oli muuten ihana. Ei yhtään sateinen eikä kolea, vaikka todella harmaa (kuten kaikki päivät nykyään). Metsä oli ihanan raikas ja niin vihreä. Oli suorastaan huippuihanaa. Lapset halusivat kävellä, joten etenimme aika hidasta vauhtia. Oli hauska tutkiskella sammalia ja luontoa. Tuntea metsän rauha.

Leikittiin Simon kanssa seikkailijoita ja kiivettiin korkealle kalliolle. Kunpa lapset innostuisivat (tai jatkaisivat innostustaan) luonnosta ja siellä puuhailusta. Itse tykkään kovasti metsistä ja rannoista. On kivaa asua kaupungissa, mutta aina välillä on ihan pakko päästä luonnon keskelle. Onneksi on Pyynikki tuossa ihan lähellä. Se tuntuu ihan oikealta isolta metsältä, vaikka onkin oikeastaan aika pikkuinen.

Metsäreissu jatkui mielenkiintoisena, sillä tiesimme suunnilleen, missä järvi on, mutta vaunuilla kuljettava tie päättyi yllättäen. Ei siinä mitään. Meidän vaunut kulkivat kivien ja juurakkojen päältä ja kun kova rynkyttäminen ja työntäminen ei riittänyt (kun kapea kinttupolku hyppäsi kalliolle), otti Antoni vaunut kantaakseen ja päästiin lopulta sinne, minne pitikin. Onneksi minulla on vahva mies.

Kansankylpylän ranta oli ihana. Luonnollinen ja kaunis. Hiekka oli ihan sulaa, joten lapset saivat hyvät leikit käyntiin (oltiin varauduttu hiekkaleluilla).

Jossain vaiheessa syötiin eväät. Alkoi tuulla ja tuli vähän kylmä. Onneksi oli aika lähteä kotiin päin. Päätettiin kävellä rannalta kotiin. Matka ei ollut kovin pitkä, vaan juuri sopiva siihen, että lapset saivat päiväunet. Oli ihana katsella järveä, joka yhtäkkiä peittyi sumuun. Näsinneulan yläosaakaan ei nähnyt. Välillä tuntui siltä, että sumu oli ihan siinä silmien edessä ja kaikki näytti harmaalta.

Oli kaiken kaikkiaan erittäin mukava retkipäivä! Suosittelen lähtemään yllättäen jonnekin luontopaikkaan (tai vähemmän luontoon, esim. Helsingissä Seurasaari ja Korkeasaari - Mustikkamaa ovat mahtavia ulkoilupaikkoja)!

Illalla otin joulukoristeet pois, mutta säästin vielä valot. On niin harmaata, että jostain pitää saada vähän lisävaloa. Sitä paitsi valonväriset (siis sellaiset kellertävät) valot käyvät ihan hyvin talvivaloista eivätkä ne ole pelkästään jouluiset.

Nyt sielulle vähän Wallanderia, kirjasta tällä kertaa.

Leppoisaa tätä vuotta!

Uusi vuosi 2014

Amurinkaiset toivottaa hyvää ja onnellista vuotta 2014! Olkoon se yhtä ihana (jollei vieläkin ihanampi) kuin viime vuosi.

Yksi parhaista vuoden 2013 tapahtumista oli meidän perheen muutto Tampereelle. Se oli yllättävän rohkea teko, johon olen ollut pelkästään tyytyväinen. On toki haikeaa olla niin kaukana monesta rakkaasta ihmisestä, mutta meidän elämä täällä on mahtavaa. Ollaan koettu niin paljon mielenkiintoisia juttuja ja lapsille on löytynyt vaikka minkälaista kivaa puuhaa.

Kävimme tänään iltakymmeneltä katsomassa Tampereen isoa ilotulitusta "Timantteja taivaalla". Oli aika hieno esitys, vaikka ei ehkä yhtä tasapainoinen kuin itsenäisyyspäivän ilkkarit. Oli mahtavaa nähdä kunnon ilotulituksia, kun nuo kaupan systeemit ovat aika aneemisia.

Keskiyön paukkeen jo hieman vaimetessa toivotan todella ihanaa ja hauskaa uutta vuotta!