Taiteellinen viikko

Viimeisen viikon aikana olen törmännyt useamman kerran varsin mielenkiintoiseen taiteeseen. Omasta mielestäni taiteen suurin tehtävä on aikaan saada mielihyvää ja luoda oikeanlaisia tunnelmia (iloista, surumielistä, riehakasta, pohtivaa, nautinnollista, syksyistä, hämyistä, ihan mitä tahansa). Taide voi aiheuttaa kysymyksia, keskustelua, tyytyväistä hyminää tai välillä jopa ahdistusta. Ahdistuskaan ei omalla kohdallani tarkoita mitään huonoa, tunnen vain juuri sellaista tunnetta sillä hetkellä. Tunteita pitää olla ja paljon. Mikään ei olisi huonompaa kuin se, ettei jokin asia aiheuta tunteita. En tiedä, olenko kovin tunteellinen ihminen (en pillahda itkuun kovin herkästi), mutta sisäisesti tunnen paljon ja pohdin sitä, mitä tunnen. Aina siihen ei olisi tarvetta, mutta minkäs teet...

Yritän tällä kertaa pysytellä poissa luontoaiheesta, vaikka luontohan se suurin taideteos onkin. Mutta tällä kertaa aiheena on ihmisten tekemä taide.

Viime keskiviikkona kävimme Antonin kanssa Galleria Rongassa (joka nyt muuten sijaitsee toistaiseksi Väinö Linnan aukion Vooninkisalissa) ihmettelemässä AvaraTaide ry:n taiteilijoiden väsäämää Hyvässä ja pahassa -tilateosta. Aiheena teoksessa oli koti, kodinomaisuus tai jotakin sinnepäin. Vooninkisali oli oikein hyvä paikka tälle teoskokonaisuudelle. Aluksi tila aiheutti hämmennystä, myöhemmin myös ahdistusta. Löysin kuitenkin monta hienoa ja kaunista yksityiskohtaa. Yläkerran poikamiesboksi herätti muistoja, vaikken olekaan koskaan ollut poikamies enkä ole asuntu yksin missään boksissa. Mutta voin kuvitella, että ehkäpä se voisi olla jotain tuollaista: pitsalaatikoita, tyhjiä kaljatölkkejä ja ennen kaikkea peitto, jossa ei ole pussilakanaa. Osaan näyttelyesineistä sai koskea, mikä oli tosi mukavaa: selasimme paperinukkeja (melko makaabereja, pelottavia), Antoni soitti kakkuvuokarumpua ja istahti nojatuoliin. Neuloakin olisi saanut, mikä olisi voinut olla kodikasta, mutta jouduin myöntämään, etten äkkiseltään muistanut, miten ne silmukat tehdään. Eräs kuvasarja, johon kuului useampi lähes samanlainen kuva ikkunasta ja siitä, mitä sieltä näkyy (mukava järvimaisema), oli häiritsevä, sillä toiseksi viimeisessä kuvassa oli lämpömittari ikkunan pielessä, mitä muissa kuvissa taas ei ollut. Mitä sille tapahtui? Hmm... Kuulokkeilla sai kuunnella ääniä, jotka sopivat tunnelmaan (ainakin yksistä kuulokkeista kuului lapsen ääniä). Tukka ja leidänpaahdin olivat hyvä yhdistelmä. Mustat kirjaillut kankaat olivat hurmaavia. Kirjoituskone tekstiliskoineen oli mukavasti vanhanaikainen. Näyttely sai itseni pohtimaan (jälleen kerran), mitä taide on... Siihen ei tietysti ole kaikenkattavaa vastausta ja se on juuri sitä, mitä joku päättää kutsua taiteeksi. Näyttely oli kompakti ja ilmava, tykkäsin. Ahdistuksen aiheuttajaa en kyllä osaa nimetä. Tällainen omituinen, erikoinen ja kummallinen nykytaide saa minut suureksi kysymysmerkiksi, enkä oikein tiedä, miten pitäisi reagoida.

Olimme jo lähdössä pois, kun Vooninkisalin viereisestä tilasta kuului kutsuvaa musiikkia. Niinpä poikkesimme myös TR1:seen, jossa oli useampi videoinstallaatio, iso kasa muovijätettä ja hahmoja kasan päällä ja karkkitaidetta. Ahdistus jälleen. Tämä taide ei aiheuttanut sitä kaipaamaani hyvänolontunnetta tai pysähdystä kauneuden edessä. Musiikki tuli erään psykedeelisen videon luota ja musiikin tahdissa olisi voinut vaipua transsiin. Surumielisyyttä aiheutti Sampsa Virkajärven Mitä jää? -videodokumentti. Siinä hän kuvasi äitinsä viimeisiä vuosia alzheimerin taudin ja muistinmenetyksen kanssa. Kaunis ja koskettava teos, joka oli pakko katsoa kokonaan (n. 18 minuuttia muistaakseni). Siinä tuli pohdittua omaakin kuolevaisuutta ja miten toivoo, että kaikki menisi kohti loppua. Mutta koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu... Hienosti tehty videoteos, jossa puhetta ja kuvia oli käytetty todella osuvasti. Anssi Jääskeläisen mustavalkoiset ja pikkutarkat ihmishahmot olivat hämmentäviä ja hienoja. Myös tämä TR1 oli mukavan kokoinen tila, ei liian iso, muttei pienikään.

Näyttelyiden jälkeen kävimme kahvila Nostalgiassa pohtimassa näkemäämme ja söimme kakkutaidetta (ruokakin voi totta tosiaan olla taidetta, sekä makunsa että ulkonäkönsä puolesta).

Torstaina kävimme hakemassa postista tilaamani Sofi Oksasen kirjan Kun kyyhkyset katosivat. Siis ei uusin, vaan edellinen kirja, jota en vielä ole ehtinyt lukea. Kirjallisuus on tietysti myös taidetta. Minulla on vieläkin kesken Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jonka lukeminen on ollut paikoitellen todella hengästyttävää. Vielä olisi viimeiset 30 sivua jäljellä, mutta en halua kiirehtiä, koska silloin kertomus loppuu ja minun täytyy hyvästellä Raskolnikov, Dunja ja Sonja - ainakin toistaiseksi. No, joka tapauksessa postilta kävelimme rautatieasemalle hakemaan junalippua, jota tarvitsisin lauantaina palatessani Helsingistä takaisin Tampereelle. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Swamp -musiikkikaupan käytettyjen levyjen osastolle ja, vaikkei ehkä pitänytkään, löysimme sieltä hyllyymme muutamia levyjä. Itse etsin Anna Järvistä kotimaisten levyjen kasasta, mutta Antoni hokasi, että kyseessä on ruotsalainen artisti, joten oikeasta kohdasta katsottuaan hän löysi kaksi puuttuvaa Annaa: Jag fick feeling ja Man var bland molnen. Ihana Anna! Ruotsalaisteema jatkui Emma Nordenstamin levyllä Sånger mellan 18 - 22 ja koska jazzia ei koskaan ole liikaa, tarttui mukaan vielä Antti Sarpilan ja Severi Pyysalon New Moods - New Sounds. Antonikin taisi löytää pari "äijien" levyä. Nyt sitten pihistellään loppuviikko...

Perjantaina lähdin Helsinkiin, sillä menimme iskän poppoon kanssa katsomaan Kansallisteatteriin Pirkko Saision (kirjoittanut), Laura Jäntin (ohjannut) ja Jussi Tuurnan (musiikki) Slava! Kunnia -nimistä oligarkkien oopperaa. Ennen lähtöä pääsin saunaan (suomalaista taidetta) ja nautiskelin pehmeästä lämmöstä (myös muu perheeni pääsi saunaan, mutta Tampereen päässä). Söimme hyvin ennen lähtöä (lohta, kurpitsaa ja perunamuussia). Itse esitys oli huima. Mikä show! Juha Muje toisena konduktöörikaksosena oli ihana eivätkä muutkaan näyttelijät olleet huonompia. Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Puntti Valtonen, TiinaWeckströmin Julija T., Markku Maalismaa Iivana Julmana... Conchita Wurst kultamekossaan oli häikäisevä eikä yhtään hullumpi valinta taivaasta tulevaksi Kristukseksi. Janne Marja-Aho heittäytyi niin täysin rooliinsa, että huh! Samoin teki Volodjaa näytellyt Timo Tuominen. Hauskoja ja koskettavia kohtauksia. Upeaa siirtymistä kohtauksesta toiseen. Huima lavastus ja lavasteiden käyttö. Mahtava musiikki, joka hyvppi tyylilajista toiseen täydellisesti. Hieno kokonaisuus, joka kolmituntisena ei kestänyt yhtään liian pitkään (ehkä jopa päinvastoin). Uskomme rakkauden voimaan! Loistavan seurueemme kanssa lähdimme hyvin tyytyväisinä kotiin ja nautimme vielä television antimista ja perunamuussista. Ainiin, teatterin väliajalla nautimme herkullisesta poropiirakasta ja mansikkajuustokakusta. Tuntui hyvin fiiniltä! Haudutettu teekin oli tosi hyvää (eikä liian kuumaa).

Matkustin lauantaina junalla kotiin. Asemalla oli perhe vastassa. Kävelimme juna-asemalta rauhallisesti kohti Amuria ja nautimme kauniista syyspäivästä. Illalla katsoimme Antonin kanssa telkkarista Blackthorn-elokuvan, jota ensin epäilin, mutta sitten osoittautuikin, että kyseessä oli varsin kelpo pätkä Butch Cassidystä.

Tänään kävin pitkästä aikaa Niagarassa katsomassa ranskalaisen elokuvan In the Shadow of Women (tai L'ombre des femmes). Se oli suloinen pieni elokuva pariskunnasta, jotka löytävät rakastajat tahoillaan. Mustavalkoinen ja tyylikäs. Kliseinen ehkä, mutta juuri sellainen, josta pidän.

Huh, jokohan tässä olisi tarinaa kerrakseen. Nautinnollista (taiteen parissa tai sitten jokun muun asian) syyskuun loppua! Kullankeltaisia ja punaisia lehtiä! Lämpimiä päiviä ja kirpakkoja aamuja,

P.S. Kuvat ovat viime viikolta eivätkä liity sinänsä mitenkään tekstiin, kunhan antavat vähän väriä sivulle.

Syksyn viileys

Jos eilen olikin syyskuun ja syksyn ensimmäinen päivä, oli tänään ensimmäinen syksyinen päivä. Eilen oli vielä lämmintä ja mahdollista ulkoilla t-paidassa, tänään oli toisin. Kävimme aamulenkillä t-paidoissa (silloin ei kyllä ollut kovin kylmä) ja lähdimme kaupungillekin vähissä vaatteissa. Onneksi otin mukaan huivin, joka lämmitti edes vähäsen. Puolilta päivin alkoi olla todella viileää (kuulostaa ihan siltä, että jääkausi olisi tullut) ja ottaessani Antonia kädestä huomasin, että yleensä niin lämminverisen miehen sormet olivat aivan jäässä. On siis taas aika tottua siihen, että pitää laittaa vaatteita muutama kerros, että pärjää.

Onneksi vaatteiden lisäksi on myös muita lämmittäviä asioita, kuten kotisohva ja viltti, jumppaaminen lasten kanssa ja keittoruoka. Tein tänään yhden lempi pikaruokani, nimittäin jauhelihakeiton. Koska se on niin kätevä ja nopea valmistaa ja maistuu mielettömän hyvälle (siis sellaiselle perusruoalle), että jaan sen tässä kaikille. Olen löytänyt tämän joskus jostain ilmaislehdestä, todennäköisesti siitä K-kaupoista saatavasta ruokalehtisestä ja säästänyt leikatun lärpäkkeen ruokakansiossani. Lämmintä ja hyvää!

Nopea jauhelihakeitto neljälle (yritän muistaa ainekset ulkoa)

1 litra vettä
fondia (yksi sellainen pieni valmiskuppi)
2 dl perhospastaa (toki muukin käy), värillisestä tulee kaunista
250 g jauhelihaa (vähärasvainen nauta on varmaan tähän parasta)
mustapippuria
pakasteesta pussillinen keittojuureksia (sellaista, jossa on purjoa)
2 rkl tomaattisosetta
oreganoa
päälle tuoretta basilikaa

Kiehauta vesi, lisää fondi. Keitä pastaa noin 7 minuuttia. Ruskista jauheliha, mausta pippurilla. Lisää poreilevaan veteen jauheliha, keittojuurekset ja tomaattisose. Anna kiehua rauhallisesti muutama minuutti. Mausta oreganolla (tai pizzamausteella). Annostele lautasille ja koristele tuoreella basilikalla. Jos haluaa vielä lisää lämpöä, niin tähän voisi lisätä pienen nokareen punaista currytahnaa (mutta ei liikaa!). Keitto maistuu parhaalta hyvän leivän (meillä oli tänään kauppahallista ostettuja eilisiä ruissämpylöitä sekä kurkkua ja paprikaa) kanssa. Juomasuosituksena rasvaton maito tai kaurajuoma.

Olikohan siinä kaikki. Tässä toteutuu kolmen h:n arkiruoka-ajatus: helppoa, halpaa ja hyvää!

Mukavia syyspäiviä, iloista mieltä ja lämpimiä hetkiä!

Syksyn ensimmäinen päivä

Tänään on syyskuun ensimmäinen päivä ja vaikka syksy ei ehkä oikeasti ala juuri nyt, niin minusta on hauska ajatella, että se alkaa. Ulkona on vielä lämmintä ja melko kesäistä, mutta syksyn merkkejä on luonnossa jo vaikka kuinka. Vuodenaikojen kiertokulkua, sanoi eräs tuntematon herra Pyynikin lenkkipolulla. Juuri tuo kiertokulku tekee luonnon seuraamisen niin mielenkiintoiseksi. Olen varmaan kirjoittanut näistä samoista asioista jo viime vuonna, mutta koska nyt puhutaan kiertämisestä, niin kierretään sitten tässäkin aiheessa. Kirjoitusaiheiden kiertokulku. Yksi asia tuntuu toistuvan vuosittain. Huomaan, että kun kesä lähenee loppuaan, että miten kaipaankaan syksyä: pimeneviä iltoja, kosteaa ja raikasta ilmaa, värikkäitä lehtiä, sadetta, myrskyjä, aurinkoa, kirpeyttä ja sisäistä rauhoittumista. Monille syksyn tulo tarkoittaa sitä, että pian on loskaista, pimeää ja kurjaa, mutta itse en näe asiaa niin. No, jokainen tyylillään...

Eilen juhlistimme Antonin kanssa kesän viimeistä päivää käymällä lounaalla Verkarannan Cafe Koskessa. Antoni nautti porokeittoa, minä taas sain eteeni täydellisen feta-pinaattimuhennoksella täytetyn uuniperunan. Olin jo pidempään ehtinyt haaveilla uuniperunasta ja tämä kyllä täytti kaikki toiveeni. Mustikkapiirakkajälkkärikään ei ollut hullumpi. Nautimme lounaan kahvilan terassilla, joka oli aivan Tammerkosken yllä. Mukava maisema, ihana ilma, hyvä seura ja laadukas palvelu maukkaan ruoan lisäksi. Illalla kävimme lasten kanssa potkimassa palloa, leikkimässä tervapataa ja ajelemassa kilpaa pyörällä. Aika kesäistä siis!

Tänä syksyisenä aamuna teille lenkin Pyynikille, pitkästä aikaa. Jokin aika sitten kävimme näkötornin lähellä papan ja lasten kanssa katsomassa Pyynikin ajoja, mutta muutoin on Pyynikki nyt kesän aikana jäänyt tosi vähälle käytölle. Siksi olinkin aivan ihmeissäni, kun harjun päällä puut olivat aivan kuivia: haavat keltaisia, pihlajat ruskeita ja vaahterat käpristyneitä. Jääkö kaunis ruska nyt kokonaan väliin, kun viime viikot ovat olleet niin kuivia? Onneksi alempana rinteessä puut olivat vielä vihreitä. Heinät olivat kellastuneita, mustikanvarvutkin saaneet punertavaa väriä. Jossakin nappasin muutaman puolukan maisteltavaksi, mutta ne olivat vielä raakoja, punaisia kuitenkin.

Yllättävää kyllä, metsä täyttyi lintujen sirkutuksesta. Liekö kesän poikasilla ollut leikkihetki tai hyönteisten etsiminen puista. Näimme kaksi tikkaa hyörimässä ja pyörimässä keskenään. Se näytti kyllä aivan leikiltä (voiko eläinten puuhia edes kutsua leikiksi?) sen verran innokkaasti ne keskittyivät toisiinsa puuta kierrellessään sekä lennellessään puusta toiseen. Yhdessä kohdassa puissa oli useampi tali- ja töyhtötiainen sekä jokin tunnistamaton ruosteenpunaisen pyrstön omaava pikkulintu. Hirmuinen sirkutus! Mukavaa seurattavaa nuo linnut.

Ihailtiin Pyynikinkujan (olikohan se tuonniminen kuja?) upeita taloja ja pihoja, joista huokuu sellainen kodikas ja idyllinen tunnelma. Ilma oli ihanan raikas ja suorastaan kuuma, sillä pitkät housut tuntuivat ihan liiallisilta. Tiedättekö sen tunteen, kun ilma tuntuu iholla viileältä ja siltä, että tarvitsee laittaa jotain pitkähihaista päälle, mutta sitten tulee kuitenkin hiki. Kylmäkuuma. Ehkä se on tuo kosteus, joka viilentää.

Olisi mahtavaa, jos jokainen pääsisi aina silloin tällöin luontoon joko yksin tai ystävän kanssa, jakamaan ajatuksia tai miettimään omia. Tekee niin hyvää päästä edes tuollaiseen kaupunkimetsikköön, mikä Pyynikki on. Ah. Yritän välttää (ehkä se on todellisuuspakoa ja välinpitämättömyyttä) uutisten lukemista ja näkemistä, sillä ahdistun kaikesta siitä, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Tuntuu, ettei lehtien otikoihin, television uutisiin tai nettiin päädy oikein mikään hyvä tai onnellinen tapahtuma, kevyttä höttöä kyllä kaiken raskaan lisäksi (mikä tosin on ymmärrettävääkin). Kaikista kurjinta ja hurjinta on se, että kaikki on meidän ihmisten omissa käsissä. Vain ihminen voi itse selvittää sotkunsa (tai olla selvittämättä). Maapallo ei suuressa mittakaavassa ole kovin mukava paikka tällä hetkellä. Onneksi omasta elämästä (puhun nyt omasta puolestani) voi niillä aineksilla, mitä on, tehdä sellaisen kuin haluaa. Ainakin täällä Suomessa se on vielä mahdollista. Sekin olisi syytä muistaa, että omilla asenteilla ja teoilla voi itseasiassa tehdä paljon omassa elinympäristössään ja -alueella, perheen ja ystävien keskellä ja lähellä olevien tuntemattomienkin parissa. Avaimet mukavaan ja onnelliseen eloon ovat hyvin yksinkertaiset, mutta maailma vie ihmistä nyt jotenkin väärään suuntaa. Mutta ei, en halua ajatella liian vakavia. Pakenen tästä nyt toiseen aikaan ja toiseen maahan, herra Raskolnikovin pariin. Ei hänenkään pään sisällä tosin helppoa ole...

"Sairautensa aikana hän ei ollut kuitenkaan koko aikaa tajuttomana: hän oli kuumeinen, houri ja puolittain tajuton. Myöhemmin hän kyllä muisti monia seikkoja. Milloin hänestä tuntui kuin hänen ympärilleen olisi kerääntynyt paljon ihmisiä, jotka tahtoivat ottaa ja viedä hänet jonnekin ja kiistelivät kovin hänestä. Milloin taas hän oli yksin huoneessa; kaikki olivat lähteneet ja pelkäsivät häntä ja silloin tällöin vain raottivat ovea nähdäkseen hänet, uhkailivat häntä, puhuivat keskenään hänestä, nauroivat ja härnäilivät häntä. Nastasjan hän muisti usein seisoneen vuoteen vieressä. Hän oli huomannut toisenkin henkilön, joka tuntui hänestä kovin tutulta, mutta kuka tämä oli, siitä hän ei voinut mitenkään saada selkoa ja tuskitteli, jopa itkikin sen vuoksi. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli maannut kokonaisen kuukauden, toisinaan taaa että samaa päivää kesti yhä." (F.M Dostojevski: Rikos ja rangaistus)

Olen lukenut yllä mainitun kirjan joskus opiskeluaikoina, eli kymmenisen vuotta sitten. Pidin siitä silloin, mutta nyt se vaikuttaa vielä voimakkaammin. Olen välillä aivan hengästynyt ja jännittynyt siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siinä mielessä Rikos ja rangaistus on raskasta luettavaa, mutta itse tekstinä hyvin miellyttävää. Suosittelen!

Onnellista, värikästä, ihastuttavaa, inspiroivaa ja kaunista syksyä! Käykää luonnossa, tuntekaa metsän tai niityn tuoksu, miten se on vaihtunut keveästä kukkaistuoksusta raskaampaan maan ja pudonneiden lehtien vahvaan aromiin! Nauttikaa, iloitkaa ja löytäkää mukavia hetkiä arkisista asioista! Elämä on kuitenkin hurjan ihanaa, vai mitä? Pusu ja halaus.

P.S. Olen ottanut kuvat Antonin kännykän kameralla, joten ne eivät ole kovin hyviä, mutta kertovat kelvollisesti luonnon muuttumisesta.