Laittelen tässä kuvia järjestykseen. On pimeä, mutta lämmin elokuun toiseksi viimeinen yö. Tällaisista öistä olen haaveillut ja nyt niitä on. Istumme mieheni kanssa parvekkeella, lapset nukkuvat. Kynttilä valaisee sen, minkä valaisee. Palataanpa kesäkuun viimeiseen päivään.
Joku kerta jutellessamme puhelimessa äitini ehdotti, että mitäs, jos
hän ja meidän perhe tehtäisiin retki Hämeenlinnaan, tarkemmin Hämeen linnaan. Idea
kuulosti niin hauskalta, että suostuin heti. Hämeenlinna on sopivasti
molemmilla puolimatkassa, joten tunnin matka junalla Hämeenlinnaan houkutteli
kovasti. Linna sijaitsee kauniin kävelyreitin päässä rautatieasemalta, joten
matkat eivät sinänsä aiheuttaisi ongelmaa. Meillä ei äidin kanssa ole
ajokortteja ja Antonilla, jolta kortti kyllä löytyy, ei ole autoa. Mutta
onneksi on juna (ja linja-auto).
Toteutimme retken kesäkuun viimeisenä sunnuntaina. Äiti tuli
Helsingistä, me Antonin kanssa Tampereelta ja lapset huristivat papan luota
Karkkilasta kohtaamispaikallemme Hämeenlinnan rautatieasemalle. Tänä vuonna
melko epävakainen kesä soi meille täydellisen päivä: hieman tuulta, mutta
kuitenkin lämpöä ja aurinkoa. Kävelimme järven rantaa kohti linnaa, jossa liehuivat
sateenkaariliput. Yksi lipuista liehui kuin hidastettuna, ehkä suuren kokonsa
vuoksi.
Ensin mielenkiintomme herätti Vankilamuseo. Jotenkin mielsin, että
vankilassa olisi istuttu tosi kauan aikaa sitten, vaikka vankilatoiminta on
loppunut vasta vuonna 1993. Ehkä ajatukseen vaikutti vieressä jököttävä
ikiaikainen linna,,, Oli hauska (onkohan ihan oikea sana?), istahtaa laverille
miettimään, millaista olisi istua vankilassa tuomittuna rikoksesta. Minkälainen
tilanne saisi itsensä tekemään sellaisen rikoksen, että joutuisi vankilaan?
Itsepuolustus tai jokin hätätilanne ehkä. Tila oli mielenkiintoinen, mutta jotain silti puuttui: vangit, ihmiset,
heidän tarinansa.
Joka tapauksessa oli hurjan jännää kiertää rakennusta ja miettiä,
millaista siellä on ennen ollut. Aika kolkkoa ja ahdasta ainakin, tällä
hetkellä valoisaa ja puhdasta. Vankilasysteemi on mielenkiintoinen ja siihen
voisi uppoutua syvällekin. Onko vankiloista loppupeleissä mitään hyötyä? Voiko
vankila pelastaa piintyneimmän taparikollisen? Itse näen, että monet ihmisten
henkisistä ongelmista johtuvat siitä, että ihminen voi pahoin, ympäristö on
vahingollinen eikä ole ketään, kehen luottaa tai turvautua. Vankila voi suojata
viattomia niin, ettei mahdollisesti uusia rikoksia tekevä ”pahis” tee niitä
enempää. Vaikea aihe… Vankileireistä (joista juuri luen kirjaan) en edes viitsi alkaa puhua.
Kolusimme vankilaa kolmessa kerroksessa, eristysselli kiinnosti
kaikkia. Yhteen selliin oli kiinnitetty paljon postikortteja, erityisesti
hevosaiheisia. Moni niistä oli sellainen, jonka itsekin olin omistanut
kuumimmassa hevoshulluusvaiheessa joskus 1990-luvun alussa.
Vankilan jälkeen lähdimme kohti linnan portteja (jotka olivat siinä
ihan vieressä).
Vaikka en olekaan ennen tätä käynyt muissa vanhoissa linnoissa kuin
Turun linnassa, niin voin sanoa, että rakastan vanhoja linnoja: mahtavia isoja,
yksinkertaisia huoneita, avaria saleja ja pieniä soppia, kapeita portaikkoja ja
sisäpihoja, ampuma-aukkoja ja ikkunasyvennyksiä. Hämeen linna oli kaikkea tätä.
Meille sattui aurinkoinen päivä, joten mielikuvissani keskiajalla paistoi aina
aurinko (vaikka puhutaankin synkästä keskiajasta). Turnajaiset käytiin
kauniissa ilmassa ja trubaduurit soittelivat linnan pihalla auringon
heloittaessa ja ihmisten tanssissa isossa piirissa. Ehkä se ei ollut
todellisuudessa ihan tätä…
Kiersimme koko linnan, paljon oli portaita ja huoneita. Reitit
tuntuivat vähän sokkeloisilta, mutta aina pääsimme sinne, minne pitikin. Vaikka
kävijöitä oli varmasti melko paljon, ei missään ollut tungosta. Linnasta jäi
avara ja valoisa mielikuva, vaikka aikana ennen sähköä siellä on voinut olla
aika pimeää. Miettikää, että linna on rakennettu joskus 1200-luvun lopulla
(ihan varmaa tietoa ei ole), eli vanhimmat seinät ovat nähneet ja kokeneet
vaikka mitä. Jos vanha iskelmä pitää paikkansa, niin ”Sua kuunnellaan, sillä
seinilläkin korvat on…” Harmi, että seinät eivät osaa puhua. Hämeen linna on
toiminut mm. Suomen ainoana naisten kuritushuoneena. Aika hulppeat puitteet
kuritushuoneelle ja vankilalle (en osaa mielessäni kuvitella sinne vankeja),
vaikka melko karuhan tuollainen iso, vanha linna on (ja pysyy varmasti viileänä
myös kesällä).
Yritimme mennä syömään lounasta linnan kahvilaan, mutta lounasaika oli
loppunut noin 15 minuuttia sitten. Tätä seurasi pieni sisäinen nälkäkiukku ja
hetkisen podimme sitä, minne mennään syömään. Lähdimme kävelemään kohti
keskustaa ajatellen, että kyllähän sieltä joku ruokapaikka löytyy. Ja löytyihän
sieltä: Fifth Avenue tai Fiftari on nimensä mukaisesti fiftari-tyylinen
ravintola ja keilapaikka, jossa komeili laivamainen amerikanrauta ja tarjoilijoilla
oli asut 50-luvun henkeen. Aikamoinen halli! Ruoka maistui pitkän seikkailun
jälkeen ja kaikki saivat mahansa täyteen.
Ehdimme syödä rauhassa, mutta sitten oli jo aika lähteä Saatoimme äidin
bussiasemalla, mutta hän päätyi lopulta saattamaan meidän leikkipuistoon. Tässä
tiemme erosivat: äiti lähti bussille ja me muut leikimme hetken puistossa ja
sitten kipitimme tuttua rantareittiä juna-asemalle.
Täydellinen linnaseikkailu päivä!
