Kevään ensimmäinen piknik

Eilen kävimme tutustumassa Tohlopinjärven rantaan, joka osoittautui oikein mukavaksi paikaksi. Toivottavasti pääsemme sinne taas uudelleen ja kesällä uimaan, jee!

Tänään aamulla oli ristiriitaiset tunteet siitä, mitä pitäisi tehdä. Kirjastossa olisi ollut joku tapahtuma lapsille, jonne olisin halunnut viedä Simon. Samaten Rullassa oli mielenkiintoisen kuuloinen päivä, kun tällä hetkellä täällä Tampereella on Tampere kuplii -niminen sarjistapahtuma. Ahdistuin liiasta aikatauluttamisesta ja päätimme, että teemme mieluummin hauskan retken Pyynikin rannalle.

Ja niin me sitten saimme aikaan ihan oikean piknikin. Eväsretkillä olemme kyllä jo käyneet, mutta eväskori kaivettiin tänään kaapista ja pakattiin herkuilla. Tai oikeastaan menimme syömään kanaa ja salaattia ulos. Rakastan piknikkejä. Tai ylipäänsä rakastan kaikenlaista tekemistä!

Kävelimme rannalle kauniita taloja ihaillen. Simo kyseli, miten rantaan pääsee, kun "vuori" on edessä. Sanoimme, että jos edessä on vuori, se pitää kiertää. Niinpä kiersimme Pyynikinharjun (tai ainakin menimme alempaa kuin korkeimmasta kohtaa) ja pääsimme melko sutjakkaasti rannalle. Sonja ehti nukahtaa matkalla. Näimme auringosta nauttivia sinivuokkoja ja leskenlehtiä.

Ihan ensimmäisenä löysimme paikan, jossa virtasi pieni puro. Sellaisessa paikassa tekee aina mieli kaivaa lapio esiin ja helottaa puron kulkua. Onneksi meillä oli lapiot (Antoni tosin olisi kaivannut haravaa). Simo heitti takin ja villapaidan pois päältä, sen verran lämpimässä paikassa olimme. Toisella puolella rantaa tuuli kovasti, mutta tämä "meidän" puoli oli täysin tyyni. Vesiurheilijatkin olivat innostuneet kauniista säästä. Näimme purjelautailijan ja jonkun ihmeellisen lautailijan, jolla oli purje taivaalla. Järvessä oli vielä hieman jäätä, sellaista pieniä kelluvia lauttoja, mutta ei enää mitään sellaista, joka olisi ihmistä kestänyt. Toista se on Näsijärven puolella, joka on vielä ihan jäässä.

Siivosimme siis hetken aikaa puroa. Olin varustanut itseni siihen, että lasten jalat saattavat kastua (siitä huolimatta, että heillä oli saappaat jalassa) ja varannut villasukkia ja tavallisia sukkia ja Simolle lenkkarit. Sitä en kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi, että lapsi saattaa pyllähtää siihen puroon. Niin tietysti kävi ja Simon paita oli ihan märkä. Onneksi oli riisunut takin  ja villapaidan, että oli lämmintä puettavaa. Housut sentään kestivät vettä. Olin lähtiessämme heittänyt kassista varapaidat pois ja ajatellut, ettei niitä kuitenkaan tarvita.

Puroleikkien jälkeen etsimme mukavan piknikpaikan, joka löytyi tuulettomasta paikasta jättimäisten puiden alta ja rannan tuntumasta. Kävimme heti syömään. Tyllerö jatkoi unia. Kävimme välillä tutkimassa rantaa. Ruoka maistui erinomaiselta ulkona.

Sonjakin jaksoi hetken päästä nousta vaunuista ja pian koko perhe oli ruokittu. Menimme rantaan jatkamaan leikkejä (kiviä, keppejä, jäätä). Sää oli mielettömän ihana. Niin lämmintä ja siinä rannalla raikasta.

Ihmeteltiin peseytyvää varista ja tuli mieleen, että varikset eivät varmaankaan osaa uida. Mitä niille käy, jos ne joutuvat veteen? Tarviiko lintu räpylät uidakseen? Moni tuntuu inhoavan variksia, mutta minusta ne ovat kovin sympaattisia lintuja. Useinmiten kuvittelen ne vanhoiksi arvokkaiksi herroiksi, mutta tässä kylpevässä yksilössä oli jotain todella riehakasta ja leikkimielistä.

Rannalta löytyi sellainen kämänen leikkipaikka, jossa oli minimaalinen kiipeilyteline-liukumäki, sammalta kasvava hiekkalaatikko (sormet oikein syyhysi päästä kääntämään sitä hiekkaa) ja joku hyljekeikutin. Ihmeen hyvin lapset saavat aikansa kulumaan tämmöisessäkin paikassa. Toisaalta hiekkalaatikko on ainakin minusta tosi monipuolinen paikka. Hiekan kaivaminen on eräänlaista mielen terapiaa.

Sitten jostain kumman syystä löysimme itsemme taas sen puron luota, josta reissu oli alkanut. Tällä kertaa Sonjakin pääsi leikkimään sen äärelle.

Lapset touhusivat niin keskittyneesti, mutta rauhallisesti, että me Antonin kanssa huomattiin, että voidaan pitää toisiamme kädestä ja halailla. Se oli ihanaa!

Jossain vaiheessa päästiin lähtemään kotiin. Ihailtiin taas taloja ja katuja ja Näsinneulaa, Tamperetta, kevättä, ihmisiä joka paikassa ja vähän kaikkea. Kotona käytiin suihkussa koko porukka, tehtiin pizzaa, katsottiin Risto Räppääjää ja luettiin Onnelia ja Annelia. Kaikin puolin aivan ihana päivä.

Hitsi, unohdin, että tänään oli joku valot pois päältä -hetki ja Näsinneula olisi ollut pimeänä. Kello on nyt kuitenkin jo yli kymmenen, eli missattiin koko homma. No, ei se mitään. Onneksi meillä oli minimivalaistus kotona.

Hei, ihanaa viikonloppua. Nauttikaa auringosta!

Kevään ensimmäiset leskenlehdet

Ajelimme tänään pakoon kaupungin pölyjä Kaivannolle, jossa pysähdyimme katselemaan kanavaa. Paikka sijaitsee ihan autotien vieressä, joten en tiedä, oliko reissu pölyn suhteen erilainen kuin mitä täällä kotopuolessa olisi ollut. No, ei ainakaan tullut kurkku kipeäksi ja löysimme paikan mukavan mutkan takaa, johon edes rekkojen pauhu ei kuulunut.

Päivä oli ihanan aurinkoinen. Vesi loisti kauniisti ja pyöreät kivet olivat upeita. Olisi melkein tehnyt mieli pulahtaa uimaan.

Haimme Kaivannon grilliltä vähän eväitä. Lupasimme Simolle etukäteen, että otetaan munkit, mutta leivonnaistarjonta oli suorastaan surkea, joten jouduimme tyytymään kuivaan pullaan ja eineskääretorttuun. Itse jätin kokonaan leivonnaiset välistä ja valitsin hodarin, johon sain väliin sinappia, vaikka pyysin vain ketsuppia. En todella tahdo haukkua paikkaa, koska kyseessä on (vielä aika sympaattinen) grilli eikä mikään kahvila. Ja sai sieltä sentään maailman parhaita jättinoitapillejä. Ne oli niin hyviä, että voihan sentään!

Kävelimme kanavan rantaa ja löysimme tosiaan ihanan aurinkoisen paikan, jossa lapset pääsivät heittelemään kiviä, lähettelemään kaarnalaivoja ja onkimaan kepeillä. Oli leppoisaa ja niin kaunista!

Innostuin kovin myös siitä, että näin tämän vuoden ensimmäiset leskenlehdet. On varsin kaunis näky, kun muuten ruskeasta maasta pilkistää esiin auenneita keltaisia leskenlehtiä. Ne tuntuvat olevan täynnä voimaa ja energiaa ja jakavat sitä meille katsojillekin. Kotona tutkittiin vielä luontokirjasta leskenlehtiä ja mietittiin, mikä on pähkylä. Selvisihän sekin sitten...(en osaa selittää, mutta se sellainen siemen tms. joka on siinä höytyvän päässä)

Aurinkoa ja inspiroivaa energiaa teillekin ystävät!

P.S. Olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa laiskottelun!

Kevään tuntua ilmassa

Kevät on tullut kaupunkiin. Sen tietää siitä, että kurkku on kipeä pölystä ja välillä tuntuu kuin suu olisi täynnä kiviä. Vaikka hiekkapöly ei sinänsä ole kivaa, on sen tuoksussa jotain kodikasta. Se kertoo, että kevät on tulossa. Aurinko pysyy taivaalla pidempään ja kohta alkaa pikku hiljaa, salakavalasti vihertää. Rakastan syksyä, olen ehdottomasti syysihminen, mutta on tässä keväässäkin jotain todella ihanaa (kuten kaikissa vuodenajoissa, jos totta puhutaan). Kirjoitan mielelläni vuodenajoista ja luonnosta. Pidän kovasti kukista ja kasveista, siitä, miten maa on ihan erinäköinen keväällä, alku- ja loppukesällä, alkusyksystä. Näin muuten vuoden ensimmäiset lumikellot Antonin syntymäpäivänä, kun kävimme kävelyllä Hatanpäällä Arboretumissa.

Antoni lähti tänään aamulla ennen seitsemää junalla kohti Helsinkiä juhlimaan kavereidensa synttäreitä (ja samalla vielä vähän omaakin). Me lasten kanssa jäimme kolmisin kotiin. Päätin, että tänään tehtäisiin kaikkea sitä, mitä ipanat toivovat. Onneksi se oli helppo toteuttaa. Kun heiltä kysyy, mitä tehdään, niin he vastaavat, että leikitään. Ja mehän leikittiin. Duplot ovat tällä hetkellä kova sana. Simo tykkää kovasti pikkulegoista, mutta nyt jostain syystä on kiva rakennella isommilla palikoilla. Tehdään useasti monikerroksinen talo, jossa voi leikkiä pienillä Polly Pocket -nukeilla. Sonja sai lahjaksi Pieni merenneito -kirjan ja cd:n, joista Simo innoistui ihan hirmusti. Sonja myös siinä sivussa, kun ottaa kovasti mallia isoveikalta. Legoleikkien lisäksi tehtiin muovailuvahoilla merenneito-hahmoja ja ursuloita sun muita. On jännä, miten pojat ja tytöt näkevät prinsessatarinat hieman eri tavoilla. Tai ainakin kuvittelen niin. Simolle tärkeitä hahmoja Arielin lisäksi ovat prinssi Erik ja tämän apulainen Kristian. Pärsky-kala on Sonjan lemppari ja se saa tytöltä paljon pusuja. On noi lapset vaan suloisia. Päivä meni erittäin hyvin, vaikka ajattelin, että miten pärjään ilman Antonia (olen niin tottunut lapsenhoitoapuun). Oli todella rauhallista, vaikka leikit olivatkin välillä "tosi" hurjia (mm. pahvilaatikon jämistä koottu Erikin laiva, joka lopulta oli palasina). Ihanaa on se, että Antonin juna lähtee huomenna Helsingistä seitsemän maissa, eli jos nukkutaan hyvin, ollaan vasta heränneitä, kun isukki on kotona. Cool!

Itseasiassa tarkoitus ei niinkään ollut kertoa tästä päivästä kuin eilisestä. Saimme taas valituksentapaista naapureilta. Tällä kertaa ovelle tuli rouva, joka ihmetteli, että miksi Simo itkee. Kerroimme, että nälkäinen poika itki, kun yhdet rakkaat kengät eivät mahtuneet enää jalkaan, vaan ovat lähempänä Sonjan kokoa. Rouva hyökkäsi sisään halailemaan lapsia ja oli itsekin taas kyyneleet silmissä. Tilanne oli sen verran omituinen, että Simo juoksi omaan huoneeseen sängyn taakse piiloon. Rouva kaappasi Sonjan syliin, joka ei uskaltanut lähteä siitä pois, vaan jäätyi paikoilleen. Tilanne oli todella absurdi. Olin itse laittamassa ruokaa enkä voinut kuin suu auki tuijottaa tilannetta. Ärsyttävintä oli, että olimme juuri käymässä syömään ja mainitsinkin siitä, mutta rouvapa ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa. Hän kertoi, miten on huolissaan siitä, kun lapset itkevät. Mieleeni tuli, että kuvitteleeko hän (tai he), että me pahoinpitelemme lapsiamme tai jotain muuta pahaa. En vain aina jaksa puuttua joka itkuun, varsinkaan silloin, kun tiedän, että lapsella on nälkä ja sen sijaan, että alkaa hössöttää itkun kanssa, kannattaa laittaa ruokaa pöytään. Rouva ei pysynyt eteisessä, vaan tuli keittiöön, jonne Simo oli sylissäni suostunut tulemaan. Rouva ei ollut mitenkään aggresiivinen tai muuta, mutta silti tilanteessa oli jotakin kammottavaa. Joka tapauksessa koko vierailun syy oli se, että rouva tuli ilmoittamaan, että heille on tulossa välittäjä (jee!) arvioimaan asuntoa ja siksi pitäisi olla hiljaa. Että ei saa itkeä, huutaa eikä ilakoida. Mua ärsytti niin, että ihan tärisin. Huh ja yök!

No, tämä valituskaan ei ollut varsinainen kirjoitussyy, vaan halusin laittaa tänne joitakin kuvia eiliseltä. Lähdimme vähän katsomaan Tampereen seutua ja olemme muutaman kerran ajaneet Aunessillan ohi Kämmenniemellä. Siispä päätimme ajella sinne laannuttamaan ärsytystä. Silta oli todella hieno kivinen systeemi. Se ei ole enää autokäytössä, mutta muulle liikenteelle kyllä. Tuuli oli kova, meinasimme koko porukka lentään tuulen mukana sillan korkeimmalla kohdalla. Ympäristössä ei ollut paljoakaan kävelypaikkoja, sillä yhdessä suunnassa oli kauppa, toisaalla tenniskenttä ja muualla taloja ja mökkejä. Onneksi pääsimme Aunessillansalmen rantaan heittelemään kiviä ja ihailemaan graffiteja. Retkipaikankin löysimme, kun isoja puita oli kaadettu ja pilkottu tien varteen. Söimme viinirypäleitä ja joimme mehua.

Ilmassa oli kevään tuntua eikä viitteitäkään siitä, että pian sataisi lunta (jota tänne tuli yön aikana). Vaikka tuuli ja oli viileää, oli myös aurinkoista ja niin kaunista. Rakastan vettä: erityisesti merta, mutta myös järvet ja joet ovat tärkeitä, joskus riittää ihan pieni lammikkokin, jos ei ole muuta saatavilla. Rantojen karuus, käppyräiset männyt, kaislat, avaruus...

Aunessilta oli ihan hauska juttu. Ei lasten kanssa itseasiassa tarvitsekaan niin paljon tilaa, ennemmin jotain puuhaa ja tekemistä. Kivet ja vesi saa aina mielenkiinnon heräämään. Jään hajottaminen ja kiipeily. Lapset nukkuivat autossa ja me Antonin kanssa tietysti pohdimme valittajanaapureita. Onneksi en enää tänään ole ajatellut heitä niin paljon. Herrahan halusi, ettei rapun ulko-ovesta tulisi niin kova meteli ja nyt ovelle on tehty jotain, joka saa sen sulkeutumaan hitaammin ja hiljemmin ja niin, että se jää melkein aina auki. Hullua. Kunpa minusta ei tulisi mikään nipottaja vanhana...

Ihanaa viikonloppua kaikille! Täällä on jo kevättä rinnassa niin paljon, ettei sieltä löydy muutama viikko sitten kaipaamalleni lumelle enää yhtään tilaa. Aurinkoa ja lämpöä, kiitos!

P.S. En ole tainnut blogissani mainita, miten hyviä appelsiinit ovat. Eivät kaikki, mutta kun löytää mehukkaimpia naveleita, ei niistä voi pitää näppejään erossa. Lohkot ovat isoja ja makeita. Appelsiineja menee helposti kaksi kerralla, mutta jos syö niitä suurimpia, tulee maha helposti niin täyteen, että sattuu. Nyt kannattaa syödä sitruksia, kun ne ovat herkullisimmillaan. Ei niitä enää kesällä viitsi...