maanantai 30. maaliskuuta 2015

Metsä

Ah, onko mitään niin ihanaa asiaa kuin metsä?! No joo, onhan niitä varmasti, mutta metsässä on jotain ihmeellistä voimaa, jota ei ole missään muualla. Merikin (ja järvet, joet) antaa voimia ja on niin ihana, mutta aivan eri tavalla kuin metsä. Siis sellainen kunnon metsä, missä ei näy juurikaan muita ihmisen jälkiä kuin ehkä kapea polku. Ei roskia, liikennemerkkejä tai yleisiä istumapaikkoja, vain metsää silmän kantamattomiin. Vihreää sammalta, puita (myös lahonneita), kiviä, naavaa, jäkäliä, mustikan ja puolukan varpuja. Lintujen liverrystä. Kosteaa, upottavaa, ihanaa!

Yllättävää kyllä, tällaiseen metsään voi olla helppokin päästä. Autoa siihen kyllä tarvitaan, mutta ei hankalia reittejä tai karttaa ja kompassia. Päätimme viedä meidän kaupunkilaislapset eilen palmusunnuntaita viettämään metsään. Sellainen löytyi Lempäälästä jonkun hiekkatien varrelta läheltä Birgitanpolkua.

Metsä oli mahtava, juuri tuollainen kuin ylempänä kuvasin. Kapealla polulla tuli vastaan vain yksi ihminen. Muuten metsä kaikui vain meidän ja lintujen äänistä. Oltiin tosin sen verran lähellä isompia teitä (vaikka ei olisi uskonut), että jonkinlainen hurina kantautui korviin (liekö autitie). Mutta ei haitannut!

Lapset nauttivat ja me aikuiset nautimme. Polku oli jäinen, joten se aiheutti välillä harmia, mutta mäkipaikoissa lapset saivat kurahousuineen kunnon mäkikyydin. Käveltiin polkua pitkin jonkin matkaa. On muuten aina hyvä muistaa, varsinkin lasten kanssa, että myös takaisinpäin pitää kävellä. Onneksi tajusimme tämän oikeaan aikaan ja etsimme pysähdyspaikan, jossa joimme teetä ja leikimme isojen kivien päällä (tai minä en niille kyllä uskaltanut kiivetä). Sonja lähti tallustelemaan ties minne, onneksi seurasin, koska laulua luritteleva pieni tyttö olisi kyllä voinut kadota isojen kivien ja puiden siimekseen. Onneksi kurahousut olivat keltaiset!

Metsä oli kaunis. Sammalta, jäkälää ja naavaa joka puolella. Isoja kiviä ja kaatuneita puita sikin sokin. Puolukkaa ja mustikkaa siellä täällä. Maa upotti askelten alla, kun vanhat puut olivat saaneet päälleen paksun sammalkerroksen. Oli kosteaa ja hyvä hengittää. Havuja ja lehdettömiä puita. Vihreitä kallioimarteita, suopursua ja vanamon varsia. Paikoitellen lunta (puhdasta lunta!) ja jäätä, mutta suurimmaksi osaksi jo sulaa.

Palattiin samaa reittiä takaisin, tosin lapset olivat sitä mieltä, että ei oltu koskaan ennen kuljettu sitä polkua. Asiat näyttävät erilaisilta eri suunnista...

Kuten ehkä huomaatte tähän oheen en ole laittanut yhtään kuvaa. Arvatkaa miksi? No siksi, että pätin, etten ota koko kameraa mukaan, koska halusin keskittyä metsään. Ja olihan meillä Antonin härveli, jolla napsimme muutaman Instagram-kuvan. Tarina ei ole yhtä vaikuttava ilman hienoja kuvia, mutta halusin vain sanoa, että...

... menkää ihmiset metsään nauttimaan ja olemaan!

Räntäsateiset terveiset Tampereelta!

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Nainen ja luonto kietoutuvat toisiinsa symboleina

Viikko sitten maanantaina ajatuksissa pyörähteli sana kesä, tänään se sana oli syksy. Rakastan syksyä ja siksi piiskaava sade ei tuntunut niin pahalta. Tosin jäin kaipaamaan syksyn värikkäitä lehtiä ja niiden vahvaa tuoksua. Ihanaa joka tapauksessa, että sade tuli, vaikka välillä se onkin lumeenviittaavaa räntää, mutta puhdistavaa ainakin. Mukavan raikas ja kostea ilma. Ja sain joululahjaksi saamani sateenvarjon ekaa kertaa käytöön, sekin oli aika hauskaa! Ja sanottakoon vielä se, että vaikka syksy on rakas, en voisi olla ilman kevättä, kesää ja talvea.

Tänään oli, valitettavasti, viimeinen ihminen ja luonto venäläisessä kirjallisuudessa -luento kirjastolla. Aihe oli hyvin mielenkiintoinen, eli luonto, luoja ja luovuus venäläisessä 1900-luvun alun kirjallisuudessa (keskityttiin symbolisimiin). Luennon tuli pitämään filosofian tohtori ja dosentti Kirsti Ekonen Turun yliopistosta. Ekonen käytti luennolla eniten omaa ääntään kertoillen miellyttävästi symbolismista Venäjällä. Hänellä oli apunaan muutama "kalvo" (miksi niitä nykyaikana kutsutaan, kun tietokoneelta "heijastetaan" kankaalle?), jossa oli tärkeimpiä faktoja. Itse tykkäsin kovasti siitä, kun Ekonen tuli puhumaan pöydän eteen lähelle kuulijoita. Tunnelma oli mukavasti intiimi ja helposti kuunneltava. Siis erittäin hyvä tämäkin esitys.


Jälleen kerran täytyy sanoa, että olen lukenut venäläisiä symbolisteja vähän sieltä ja vähän täältä, eli minulla ei ole todellakaan siitä mitään hyvää kokonaiskuvaa. Joskus innostuin ranskalaisesta symbolismista erään luennon (nimi taisi olla yksinkertaisesti ranskalainen symbolismi) jäljiltä ja luin hetken ajan Mallarmen, Rimbaudin ja Baudelairen runoja, jotka olivat jollain tavalla hyvin kutkuttavia, innostavia ja inspiroivia kaikessa kurjuudessaan ja hurjuudessaan. Mutta mielestäni ranskalainen ja venäläinen symbolismi eroavat toisistaan, vaikka toki niissä tiettyä samaa taiteellisuutta onkin. Ehkä tämä ajatus on vain omassa päässäni, mutta ehkä ajankohtakin oli hieman eri näillä kahdella... Mutta koska en siitä sen enempää tiedä, jätetään aihe ja palataan tämänpäivän luentoon.

Symbolismi on siitä hieno suuntaus, että se mielestäni aloittaa sellaisen modernin taiteen, jossa esim. kirjallisuus on muutakin kuin vain kirjallisuutta (yhtään halveeraamatta aikaisempaa kirjallisuutta, joka omalla tavallaan upeaa). Sama kuin maalaustaiteessa tuo aika tuo taiteeseen muutakin kuin perinteisen ns. kauniin maalauksen. Kuviin tulee symboleja eikä kaikkea yritetä kuvata valokuvanomaisesti. Ylipäänsä kaikessa taiteessa yksi kiinnostavin ajanjakso on juuri tuo vuosisadan vaihde ja 1900-luvun alku. Pidän ajatuksesta taide taiteena tai taidetta taiteen vuoksi.


Ekonen toi selkeästi esiin kolme pointtia venäläisestä symbolismista: luonto on läsnä ja merkittävä, mutta ei itsessään, vaan symbolina, taide on jumalallista toimintaa (taitelija luo uuden maailman) ja luovuus on ominaisuus, joka erottaa ihmisen luomakunnasta, ihminen on siis irrallinen luomakunnasta ja on siksi tärkeää pyrkiä irti biologisesta luonnosta.

Symbolismi ei ollut omana aikanaa, siis 1900-luvun alussa, kovin tunnettu suuntaus. Vasta myöhemmin on ymmärretty tämän aikakauden arvo ja se, miten tärkeä rajakohta se oli kirjallisuudessa ja ylipäänsä taiteissa. Symbolismi oli uudistava virtaus, jossa luonto antoi aiheita ja luonto ja ihminen (yleensä nainen) kietoutuivat toisiinsa. Myös vesi oli aiheena keskeinen: vesi nähtiin peilinä, samoin heijastukset, symmetriat ja alitajunta, josta taide nousee.


Ekonen huomautti, että venäläinen symbolismi oli kyllä osa yhteistä eurooppalaista kulttuuria eikä erillinen saareke, mutta kansallista omaperäisyyttä korostettiin eri kielialueilla. Symbolismi kulki taiteenlajien poikki, mutta kirjallisuudessa erot olivat suurimpia juuri eri kielten takia. Eri alueilla oli myös erilaisia symbolisia ja ideologisia painotuksia. Eri maille yhteistä olivat kuitenkin symmetria, peili-symboliikka ja dualismi.

Venäläinen symbolismi oli sekä esteettinen että filosofinen rakennelma. Taitelijat ja erilaiset ajattelijat pohtivat, minkälaista taiteen tulee olla, mikä on taiteilijan ja taiteen tehtävä. Nämä kysymykset ovat muuten sellaisia, joita itsekin tulee pohdittua. Mikä on taiteen tehtävä? Ylipäänsä on ihana miettiä, mitä taide tekee ihmiselle. Se antaa nautintoa, se laittaa ajattelemaan, saa aikaan tunteita, taiteella voi ilmaista ajatuksiaan, mielipiteitään, tunteitaan... Taiteella on hyvin vahva henkinen merkitys sekä itse taitelijalle että taiteen yleisölle.


Luonnolla ja luojalla oli tärkeä rooli symbolismissa. Perinteinen Luoja sai kuitenkin väistyä ja antaa tilaa taitelijalle, ihmisnerolle. Ekonen mainitsi muutamia tunnetuimpia venäläisiä symbolistikirjailijoita: Aleksandr Blok (1880 - 1921), Zinaida Gippius (1869 - 1945), Valeri Brjusov(1873 - 1924), Konstantin Balmont (1867 - 1942), Andrei Belyi (1880 - 1934) ja käsitteli myös Nina Petrovskajaa (1879 - 1928) sekä Lidija Zinovjeva-Annibalia (1866 - 1907). Alkuun Ekonen kertoi kahdesta venäläisestä filosofista, joiden ajatukset vaikuttivat voimakkaasti symbolisteihin: Vladimir Solovjov (1853 - 1900) ja Nikolai Berdjajev (1874 - 1948).

Symbolistisen estetiikan taustavaikuttajia olivat siis filosofit Solovjov ja Berdjajev. Solovjov pilkkasi symbolistirunoilijoita, jotka uudistivat venäläistä runoutta. Kuitenkin mies oli symbolisteille tärkeä hahmo. Hän oli mystiikkaan taipuvainen ajattelija, joka etsi suurta synteesia. Kirjoituksessaan rakkaudesta Solovjov nosti ihmisyksilön keskeiseen asemaan, sen, miten ihminen voi jumalallistua. Hän näki, että ihminen tulee yksilöksi rakkauden ja luovuuden keinoin. Nämä kaksi asiaa erottavat ihmisen massasta. Rakkaus tässä tapauksessa tarkoitti eroottista rakkautta, ei äidinrakkautta. Itsekin muistan kuulleeni Solovjovin ikuisesta naisellisuudesta (Sofia, maailman sielu), jossa yhdistyvät tieto ja rakkaus. Tämä ikuinen naisellisuus, Sofia olikin usein muusana symbolistisessa kirjallisuudessa. Solovjov kirjoitti runon Saimaa, jossa maailman sielu ilmeni järven myrskyissä aalloissa.


Berdjajev oli symbolistien aikalainen ja hän kirjoitti samoissa lehdissä. Hän oli aluksi marxilainen filosofi, mutta kääntyi kristinuskoon ja hänestä tuli ns. uskonnollisen renessanssin edustaja. Berdjajev oli siis ortodoksi, mutta hän ei noudattanut kirkon virallisia dogmeja. Berdjajev näki luojan ihmisenä. Ekonen toi esiin mielenkiintoisen yksityiskohdan siitä, miten naisen kohtu, siis ruumiinosa, josta elämä syntyy, on poistettu Berdjajevin ajattelusta. Hänen mielestään naisen ideaali tila on olla neitsyt. Hän näki, että lisääntyminen on kuin ruohon kasvamista eikä se edusta yksilöllisyyttä, vaan toistuvuutta.

Ensimmäisenä kirjailijana Ekonen käsitteli Balmontia, venäläistä symbolistirunoilijaa, joka halusi hätkähdyttää sekä rikkoa rajoja ja konventioita. Balmont oli vallankumouksellinen, mutta ei bolshevikki, joten hän emigroitui Ranskaan. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on kokoelma nimeltä Budem kak solntse (1902). Kokoelmalta löytyy myös samanniminen runo, josta luontoaiheina löytyvät ainakin aurinko ja kukat. Mielenkiintoista on, että aurinkoa ei nähdä luontokappaleena sinänsä, vaan ihmistä kehotetaan muuttumaan auringoksi, siis sellaiseksi, jota ilman muuta maailmaa ei olisi. Myös kukilla on oma symbolinen arvonsa ja ne kuvaavat jotain muuta kuin kukkia, tässä tapauksessa uuden löytämistä. Runo kutsuu yksilölliseen ja luovaan elämään, johon fyysinen, biologinen elämä ei kuulu.


Myös Brjusov oli venäläinen symbolistirunoilija, joka kehuskeli lanseeranneensa venäläisen symbolismin. Hän julkaisi kolme runokokoelmaa nimeltä Russkie simvolisty, jossa oli sekä hänen omia runojaan että käännöksiä ranskalaisilta symbolisteilta. Hänen mielestään taide on vain taidetta, eikä sillä ole yhteiskunnallista merkitystä, siis taidetta taiteen vuoksi. Ekonen kertoi, että Brjusovin pääarvoja olivat luovuus ja yksilöllisyys, joihin hän pyrki mm. huumeiden, alkoholin, rakkauden ja erotiikan avulla. Myös Brjusov kirjoitti Saimaasta runosikermässä nimeltä Saimaa (1905). Siinä hän käytti suomalaisen luonnon aiheita ja viittasi Solovjovin Saimaa-runoon. Brjusov näki Saimaan myyttisenä paikkana, muusana. Luonnolla ei runossa ollut itseisarvoa, vaan se assosioitui luovaan tilaan. Nainen yhdistyi luonnon merkityksiin ja naisesta tuli symboli.

Lopuksi Ekonen nosti esiin kaksi naiskirjailijaa 1900-luvun alusta, jotka omilla tavoillaan vastasivat symbolismin miehisyyteen ja luonto- ja naisnäkökantoihin: Petrovskaja ja Zinovjeva-Annibal. Ekonen muistutti, että aika oli tuolloin 1900-luvun alussa erilainen kuin nyt. Miehen ja naisen elämät olivat usein hyvin erillään. Ei siis pidä täysin tuomita symbolistimiesten tapaa käyttää naista symbolina, vaan toisaalta myös ymmärtää symbolismia taidesuuntana. Tämä siis minun mielipiteeni.


Petrovskaja oli proosakirjailija, kääntäjä ja kriitikko. Juuri hän vietti aikaa Brjusovin kanssa Saimaalla miehen kirjoittaessa Saimaa-sikermää vuonna 1905. Petrovskaja itse kirjoitti tajunnanvirtaa ja impressionistista kuvausta "nykyajasta". Hän kirjoitti vuonna 1905 kaksi lyhyttä kertomusta Orja (Rab) ja Pohjoinen satu (Severnaja skazka), jotka käsittelivät lomaromansseja sekä yksin jäämistä. Hän otti kertomuksissaan kantaa symbolistisiin rakkauden merkityksiin ja proosallisti Saimaa-symboliikan niin, että palautti sen tavalliseksi lomaromanssiksi, joka oli aluksi hurmio ja sitten pettymys. Hän toi ilmi, että luovat yksilöt olivat usein itsekeskeisiä ja elivät kuvitteellisessa maailmassa. Petrovskaja vapautti luonnon olemaan luonto.

Zinovjeva-Annibal puolestaan parodioi symbolistien peilimaailmaa teoksessaan Kolmekymmentäkolme kuvotusta (1907). Traaginen eläinhäkki -teoksessa (1907) tullaan ulos symbolistien kuvakielestä. Siinä tyttö on tyttö ja luonto luontoa ilman symbolimerkityksiä. Zinovjeva-Annibal oli muuten yhden keskeisen symbolistin Vjatsheslav Ivanovin (1866 - 1949) vaimo ja eräs symbolistinen salonki kokoontui heidän kodissaan Pietarissa.


Ekonen mainitsi vielä, että symbolismin naiskirjailijoiden ääni jäi lähes kuulumattomiin ja Neuvostoliitossa he jäivät kaanonin katveeseen, koska symbolismi ei ollut ideologisesti sopivaa kirjallisuutta. Naiset yrittivät kuitenkin murtaa luonto- ja naissymboliikkaa. Vuoden 1917 jälkeen ja erityisesti 1920-luvun alussa symbolismi sai väistyä, mutta Ekonen antoi pohdittavaksi hyvän kysymyksen: jäikö jokin osa symbolistien ihmis- ja luontokäsityksestä kuitenkin elämään kommunistisessa järjestelmässä?

Todella innostava luento! Harmi, että luentosarja päättyi tähän. Näitä olisi kuunnellut mielellään vaikka koko kevään.

Ihania kevätpäiviä!

Itselläni on huomenna hammaslääkäri Ylöjärvellä. Tutkivat, että pitääkö viisaudenhammas poistaa... Mutta en onneksi pelkää hammaslääkäriä, vaan tykkään, koska yleensä mulla ei ole reikiä ja muutenkin muistan hoitaa hampaita aika hyvin.

Ulkoasu osa 2

Yritin taas muokata tuota ulkoasua. Ruseka tausta näyttää paremmalta kuin se vihreä, eikös vaan? Otsikkoa ja esittelytekstiä voi olla vaikea lukea, mutta sille ei mahda mitään. Onneksi tekstin voi tummata hiirellä ja lukea sen sitten. Toisaalta, eipä siinä nyt niin ihmeellistä tarinaa ole. Mutta hei, näillä mennään nyt ainakin hetken aikaa. 

Meidän perheen synttärijuhlat alkaa olla nyt pulkassa. Eilen oli Simon 5-vuotispäivä ja tarkoitus oli sitä hieman juhlistaakin, mutta jouduttiin perumaan vieraat ja vierailut, kun meillä Antonin kanssa oli ollut hieman kurja edellinen ilta ja yö oksennuksen sun muun merkeissa. Sonjan vatsatauti taisi tarttua meihinkin. Vieläkin on hutera ja huono olo, ruoka ei maistu, mikä on toisaalta ihan hyvä. 


Onneksi ehdimme juhlia kaikkia moneen kertaan, joten eiköhän koko perhe ole tyytyväinen ja nyt voi keskittyä juhlimaan muita. 


Tänään on ollut pilvinen päivä, tuntuu enemmän syksyltä kuin keväältä. Tällä hetkellä sataa jotain, liekö räntää. Saisi tulla kunnon vesisade ja pyyhkiä pölyt pois. Illalla, jos vain terveys sallii, lähden kuuntelemaan viimeisen luennon aiheesta venäläinen kirjallisuus ja luonto. Sitä ennen syvennyn hetkeksi brittiläiseen laatukirjallisuuteen, eli Colin Dexterin Nicholas Quinnin hiljaiseen maailmaan ja komisario Morseen. 

Leppoisaa päivää!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Ulkoasu

Amurinkaisten ulkoasu on tällä hetkellä melko hirvittävä. En osaa käyttää ohjelmaa, tai sitten siinä ei vain ole täydellisiä asetuksia ja värejä. Joka tapauksessa pahoittelen. Vaihdoin taustakuvaksi vanhan sohvakankaan tilalle omaottamani kuvan rannan kivistä. Siitä tykkään. Kuva tosin oli liian suuri ja nyt se on kuin kuvamosaiikki. Ei haittaa! Vihreä väri tekstin alla on hirvittävä. Ei itse väri, mutta se, miten se sopii kivien kanssa. En osaa löytää kauniita vaaleita värejä. Ehkä niitä ei edes ole. Myös otsikko on hankala lukea ja varsinkin sen alla olevaa kuvausta. No, ei senkään niin väliä.

Kaikki näyttää hassulta, mutta onneksi on kevät!

Aion nyt laskea muutaman laskun ja lukea mielenkiintoista tilastomatematiikkaa blogin siistimisen sijaan. Huvinsa kullakin, vai mitä?

Mielettömän kivaa loppuviikkoa!

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Siperian satuja

Kaksi viikkoa edellisestä venäläinen kirjallisuus ja luonto -luennosta ehti vierähtää nopeasti. Säät muuttuivat viileistä ja harmaista päivistä todelliseen kevätaurinkoon. Tänään erityisesti oli aivan käsittämättömän upea sää. Uskallanko edes sanoa, mutta sana kesä käväisi kielen päällä. Ihanaa!


Oli mahtava kävellä kirjastolle, kun aurinko alkoi jo laskea, mutta oli vielä valoisaa ja lämmintä. Salissa oli mukavasti väkeä. Luennon alkuun saimme kuulla suru-uutisen kirjailija Valentin Rasputinin (jonka luontosuhdetta käsiteltiin tokalla luentokerralla) kuolemasta. Mies menehtyi lauantaina 14.3. Seuraavana päivänä hän olisi täyttänyt 78 vuotta. Sellaista on elämä, iloja ja välillä suruja!

Varsinaisen luennon satujen Siperiasta piti kääntäjä ja kriitikko sekä tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta Anni Lappela. Hänen kerrontaansa oli jälleen mukava kuunnella ja aika kului hurjan nopeasti. Sadut ovat itselleni lähellä sydäntä, sillä niitä tulee luettua tällä hetkellä kaikista eniten. Siperialaisia satuja en tosin ole koskaan lukenut, vaikka tämän perusteella niihinkin olisi mielenkiintoista tutustua tarkemmin.


Lappela on kääntänyt Tshuner Taksamin toimittamasta kirjasta Skazanie o prostore (1988) valikoiman satuja. Teoksen nimi on Siperian kansojen satuja (2013), jonka painos on valitettavasti myyty loppuun, eli kannattaa kääntyä kirjaston puoleen, jos mielii lukea tämän satukirjan. Itse ihastuin kirjan näyttävyyteen ja kuvitukseen, joten olisi mielenkiintoista testata omilla lapsilla, miten he kokevat kaukaisten kansojen sadut.

On muuten mielenkiintoista, miten jotkut lapsuuteni lempisadut tuntuvat nyt todella raaoilta ja hurjilta, suorastaan väkivaltaisilta. En kuitenkaan pienenä kokenut niitä pelottavina tai epäselvinä. Toisaalta sitten taas tarina, jossa ukko eukon töissä alkaa tehdä vihreästä takista kaalikeittoa, oli minusta täysin käsittämätön ja omituinen. Rakastin mustalaissatuja ja afrikkalaisia satuja, kirjoja, jotka kai isäni oli jostain meille tuonut. Ei siis voi koskaan tietää, mikä kenellekin on se pelottava tai mietitystä aiheuttava asia.


Tällä luennolla siis käsiteltiin luonnon ja ihmisten suhdetta saduissa. Lappela esitti alkuun kaksi kysymystä liittyen sekä Skazanie o prostore- että Bajkala-ozera skazki -teoksiin: kuinka vanhoja niistä löytyvät sadut ovat? Kuinka paljon satuja on editoitu niitä kirjoitettaessa muistiin, kuinka paljon käännökset ovat muokanneet satuja? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Ainakin teoksia voi käsitellä siltä kantilta, että ne ovat Neuvostoliitossa julkaistuja alkuperäiskansojen satuja.

Pitää muuten vielä mainita tästä Lappelan teoksesta sen verran, että kuvituksen siihen on tehnyt Varpu Eronen. Taitelija on kiinnittänyt erityistä huomiota etnografisiin yksityiskohtiin ja luennon aikana nähdyt kuvat olivatkin todella upeita ja värikkäitä. Tieto siitä, että Eronen on Haminasta, lämmitti tämän Haminassa syntyneen sydäntä.


Lappelan kirjaan on koottu satuja (ainakin seuraavilta) jakuuteilta, burjaateilta, tuvilta, sooreilta, tofalareilta, altailaisilta, hakasseilta, dolgaaneilta ja kalmukeilta. Kansoilta ja kieliltä, joita maailmassa on enää melko vähän tai ei ollenkaan, osa on onneksi vielä ihan voimissaan ja toivottavasti niin pysyykin.

Lappela esitteli Siperian satuja kääntämiensä satujen pohjalta. Hän toi esiin, miten saduissa erilaiset asiat luonnossa personifioidaan (meniköhän tuo sana ihan oikein?), esimerkiksi joet. Baikal-urho -sadussa Baikal-järvi sekä joet Angara ja Jenisei saavat ihmismäisiä piirteitä. Sadun voi nähdä legendana siitä, miten jokien virtaussuunnat ovat syntyneet, toissaalta siinä käsitellään mahdollisesti patriarkaalisuutta. Satu päättyy niin, että se kuvastaa ihmisen ylivertaisuutta luonnosta ja kytkee tarinan neuvostotodellisuuteen. Baikal-urho -satua seuraa pidempi versio tarinasta, jossa on onnellinen loppu. Siinä joet Angara (tyttö) ja Jenisei (mies) elävät onnellisina yhdessä. Tässä versiossa miehet (Baikal, Olkhon) jäävät ennemminkin statisteiksi. Joissakin saduissa tuodaan esiin se, miten villi luonto saa väistyä teollisuuden tieltä.


Muodonmuutokset eli metamorfoosit tekevät saduista hienosti satuja. Lappela esitti joitakin yleisajatuksia muodonmuutoksista, mm. että ne ovat syntyneet kulttuurien kohtaamispaikoissa ja ne tapahtuvat usein kriisin, epävarmuuden tai konfliktin hetkellä. Muodonmuutokset ovat suhteessa identiteettiin, ns. muotoaanmuuttava minuus. Lappelan kääntämissä saduissa muodonmuutokset taapahtuvat usein jostakin luontokappaleesta ihmiseksi, siis esim. linnusta ihmiseksi. Lähtökohtana on luonto ja lopputuloksena on ihminen, mutta usein vielä palataan luontoon. Muodonmuutosta käsitellään mm. saduissa Koivutyttö ja Kukkien laakso sekä ainakin yhdessä sadussa joutsen muuttui tytöksi.

Saduista käy ilmi se, että kaikella on ääni luonnossa, ei vain ihmisillä ja eläimillä, vaan myös esimerkiksi joilla. Yllä mainituilta kansoilta löytyy myös satuja mm. lapsettomuudesta (Pahkapoika).


Loppuun Lappela vielä tiivisti esitelmänsä. Hän muistutti, että näissä saduissa luonto on usein viisaampi kuin ihminen ja siksi tuulet, myrskyt, vuoret ja eläimet ovat ihmisen neuvonantajia. Naiset ovat usein aktiivisessa roolissa. Läntissä saduissa kun on totuttu lukemaan passiivisesta prinsessa-hahmosta. Siperialaisissa saduissa nainen on yhteydessä luontoon muodonmuutoksessa. Kuten jo yllä mainittu, niin muodonmuutokset tapahtuvat eläimestä ihmiseksi, eikä päinvastoin. Luonto personoidaan sekä maskuliiniseksi että feminiiniseksi. Luonto ja nainen eivät rinnastu. Ja ihan loppuun hyvä toteamus ihan jokaiselle: luonnon kanssa on elettävä harmoniassa.

Viikonloppuna menehtynyt Valentin Rasputin kirjoitti muuten aikoinaan tofalareista teoksessaan Kraj vozle samogo neba. Yhteensattuma!

Mutta nyt, hyvää yötä ja sinisiä, kauniita unia!

P.S. Kuinka monta kertaa tässä tekstissä on sana mielenkiintoinen jossakin sijamuodoistaan?

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Sittenkin jäätä

Eilen paistoi aurinko ja Pyhäjärvi näytti meille sinisen ja kevyesti liplattelevan puolensa. Tänään oli toisin. Päätimme pitkästä aikaa käydä kurkkaamassa Arboretumia Hatanpäällä. Arboretum on aina ihana paikka, oli sää mikä tahansa. Niin tänäänkin. Tosin koirien kakkaläjät melkein joka paikassa vähän harmittaa, koska lapsille joutuu koko ajan sanoa, että älä mene sinne ja älä mene tänne. Haju on nimittäin sen verran paha, että sen kanssa ei ole kiva leikkiä. Mutta muihin aiheisiin!


Arboretumin suunnalta Pyhäjärvi oli jäinen ja hyinen. Jää oli rannassa sen verran paksua, että uskallettiin sen päällä kävellä (käveltiin kyllä sen verran rannassa, että sattoi olla, ettei alla edes ollut vettä). Ilmakin oli pilvinen ja tuulinen, aivan toisenlainen kuin eilen. Miten kaikki olikaan vastarannalla (ja matkaa on max. kilometri) aivan erilaista. Ja minä kun luulin, että koko järvi olisi ollut jo aivan vapaa.


Rannalta löytyi kasoittain järvisimpukan kuoria. Mikä lie lintu niitä napostellut, vai mistä ne olisivat sinne muuten tupsahtaneet? Mitä muuten simpukat tekevät talvella? Lapset keräsivät kuoria pieniin ämpäreihin. Muutama sorsa tuli meitä moikkaamaan. Tervaleppien oksat vasten järveä olivat kauniita. Kevät se oli tänäänkin, vaikka tuntui ihan joltain muulta. 


Lainaan tähän loppuun yhden tunnelmallisen runon Caj Westerbergiltä. Yönmusta, sileä on runokirja, johon palaan aina ja aina vain. Kuvaus on aivan kuin meidän lempipaikalta Palomäen entiseltä uimalaitokselta, joka nykyisin on veneranta. Siellä on tervaleppiä ja ruusupöheikkö, veneitä ja varpusia.

Kukkivan tervalepän alla
raavin soutuveneestä pois vanhaa lakkaa. 
Lapsuudesta sukeutuu esiin
vene pukeilla, siniset haalarit ja Tiikerihai. 
Merisatamassa kuljin niiden ohi.
Kun sulatan lakkaa ja raavin, 
viereisessä ruusupöheikössä
tirskuu kaiken aikaa varpunen.
Pian täällä tuoksuu terva. 


maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kevät, kuljen Pyhäjärven rantaa...

Tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että kevät on ihan oikeasti saapunut Tampereelle. Tähän asti on ollut pilvistä, mutta tänään heti aamusta paistoi aurinko siniseltä taivaalta. Sitä ihanuutta kesti koko päivän.


Kävimme katsomassa Pyhäjärven rantaa ja yllätykseksi järvi olikin jo ihan sula. Siellä on kyllä kova virtaus, eikä järvi kaikkialta tainnut edes kirpeimpinä pakkaspäivinä olla jäässä, mutta silti tuntui hassulta, että veteen saattoi heitellä kiviä. Järvi oli kauniin sininen ja keväinen. Rantapolulla oli paljon ihmisiä ja siellä täällä pitkin rantaa istui lenkkeilijöitä kivillä ja veneiden päällä nautiskelemassa auringosta. Auringon voima on valtava. Vesi oli matalalla, joten se, mikä yleensä on järven pohjaa, olikin nyt käveltävää mukalakiviväylää. 


Sonja sanoi monta kertaa, miten ihanaa on, kun on kevät ja heitti pipon ja lapaset pois kädestä. Oli muka kuuma. Itse en ollut ihan samaa mieltä kuumuudesta, mutta kyllä se aurinko lämmitti jo. 

Ja onko muuten mitään romanttisempaa kuin istua tervalepän alla kulahtaneella lautalaiturihäkkyrällä ja katsella sinistä järveä. Aurinko paistaa ja lapsi heittelee kiviä veteen. Mies istuu vieressä, Pienet laineet liplattelevat rantaan. Rauhallinen keväthetki. Ensimmäinen oikea kevätpäivä. Ah. 


Ja ihme kyllä vältyttiin tällä kertaa kaikilta kommelluksilta. Muisteltiin, miten viime vuonna näihin samoihin aikoihin tuossa samaisessa paikassa Sonja juoksi suin päin veteen sama sateenkaaripuku päällä. Tällä kertaa lapaset vain vähän kastuivat. 


Rannalla oli hurjasti kauniita kiviä. Vesi on niitä vuosien saatossa muokannut ja ne olivat suloisen pyöreitä, sellaisia, joita tekee mieli pidellä kädessä ja silitellä. 


Ulkoilun jälkeen haettiin Simo kerhosta ja tultiin kotiin. Rakennettiin raketti maitopurkista ja vessapaperirullista (kiitos Huushollille ideasta!). 


Kiva päivä! Toivottavasti huomenna samanlaista: aurinkoa ja kevättä!

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Lääkäri ja kirjailija samassa paketissa vaimon ja rakastajan kanssa

Otsikko on vähän sekava, mutta viittaan sillä kuuluisaan venäläiseen kirjailijaan Anton Pavlovitsh Tshehoviin (1860 - 1904), joka kirjailijan uransa lisäksi toimi lääkärinä. Lääkäriyttään hän vertaisi vaimoon ja kirjailijuuttaan rakastajaan.


Mutta niin, tänään oli taas luentopäivä kirjastossa. Meinasin jättää tämän kerran väliin, kun jostain syystä päätä särki ja olo oli kylmä, mutta onneksi Antoni sanoi, että kannattaa mennä. Niin minä menin. Pietilä-sali oli tällä kertaa tupaten täynnä. Tshehov oli saanut ihmiset liikkeelle ja hyvä niin. Tästä kirjailijasta olen sentään itsekin kuullut jotain ja joskus lukenut muutaman novellin. Parhaiten mieleen on jäänyt novelli Nainen ja sylikoira. Kävin iskän kanssa joskus Moskovassa katsomassa Lokki-näytelmän, joka oli pitkä ja ihana. En ehkä ymmärtänyt sen kielestä kaikkea, mutta näyttelijät olivat huikeita. Opiskeluaikoina Tverissa oli hyvin innokas vanha herra kirjallisuuden opettajana, joka rakasti Pushkinia, mutta hänen kanssaan luimme myös haikean Kirsikkapuiston. Hieno tarina sekin. Sali nr 6 luettiin muuten eräällä mielenkiintoisella kirjallisuuskurssilla, jossa aiheena oli mielipuolisuus venäläisessä kirjallisuudessa. Se olikin varsin hyvä luentosarja.


Tämänpäiväisen luennon jälkeen tekee mieli lukea Tshehovia ja kaivoinkin hyllystä esiin Nainan ja sylikoira -kirjan, jossa niminovellin lisäksi on myös Rotkossa niminen tarina sekä pienoisromaani Elämäni. En tiedä, ehdinkö kirjaa lukea, mutta ainakin se on esillä.

Luennon aiheena oli luonto ja ihminen Anton Tshehovin tuotannossa. Vetäjänä oli tällä kertaa Turun yliopistosta Tintti Klapuri, joka osoittautuikin todelliseksi Tshehov-asiantuntijaksi ja erittäin hyväksi puhujaksi. Hän jakoi esityksensä kolmeen osaan: Tshehovin luonnontieteelliseen maailmankuvaan, Sahaliniin sekä puutarhaan, mereen ja metsään. Luento eteni tosi mukavasti ja johdonmukaisesti. Kuten jo aiemmin sanottu, Klapuria oli erittäin mukava kuunnella.


Ehkä olen kuullut, mutta en muistanut, että Tshehov oli opiskellut lääkäriksi ja toimi ammatissaan 1880- ja 1890-luvuilla. Hänellä oli siis lääkäri-kirjailijan kaksoisammatti. Hän uskoi empiiriseen lääketieteeseen ja kirjailijanakin hänellä oli "lääkärin katse", objektiivinen, objektivoiva kuvaustekniikka. Hän esittää teoksissaan kysymyksen tarkasti, mutta ei anna vastausta. Hän kuvaa tilanteet todenmukaisesti ja antaa eri henkilöiden kautta moninäkökulmia samaan asiaan tai tapahtumaan. Mielenkiintoista on, kuten Klapuri esitti, ettei Tshehov mene henkilöhahmojensa pään sisälle, vaan hän kuvaa herkillä ilmaisuilla ihmisten tunteita ulkopuolisena. Hän ei välttämättä edes kerro, mistä tunteet johtuvat. Klapuri toi myös hyvin esiin sen, että Tshehov näkee ihmiset, hahmot yksilöinä ja välttää arvioimasta heitä yleisen perusteella. Tshehovin hahmot saattavat muuttaa mieltään asioista, eli eri tilanteissa yhdellä hahmolla voi olla erilaiset mielipiteet kuin aiemmin. Klapuri kuvasi tätä sanalla tilanteisuus.


Tshehov kuului ns. uuteen kirjailijapolveen, joka nousi alemmista yhteiskuntaluokista. Hän oli yhteiskunnallisesti osallistuva. Hänellä oli väistöskirjasuunnitelma sukupuolten välisestä tasa-arvosta, jossa tasa-arvoisuutta katsottiin luonnontieteellisestä ja yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Klapuri luki tähän liittyen muutaman lukunäytteen Tshehovin kirjeistä, joka sai salissa aikaan raikuvaa naurua. Niissä naisia verrattiin mm. hanhiin (vaikka toki oli myös tasa-arvoistavia kohtia).


Tshehovilla oli vahvat koulutuspoliittiset näkemykset. Hänestä venäläinen koulutusjärjestelmä oli vanhentuntut ja klassisia, kuolleita kieliä opetettiin aivan liikaa, varsinkin naisille. Luonnontieteet puolestaan olisivat tukeneet oman ajattelun kehitysta, mutta ne yhdistettiin radikalismiin.

Sahalin on sekä saari Tyynenmeren luoteisrannikolla että Tshehovin dokumentaarisen matkakertomuksen nimi (Ostrov Sahalin, 1895). Tshehov tutki saarella rangaistusvankilan oloja ja pyrki viemään eteenpäin venäläisten rangaistussiirtoloiden ja -vankiloiden modernisoinnin tarvetta. Sahalinilla ihminen eli äärimmäisissä olosuhteissa. Luonto oli kylmä ja kostea sekä vangit olivat kaukana sivistyksestä. Toisaalta vankeus oli psykologisesti rankka paikka, koska vangit tiesivät, etteivät koskaan tulisi palaamaan koteihinsa.


Itse en ole tätä kirjaa lukenut, mutta Klapuri toi esiin, että Sahalin-teoksessa on runsaasti luontokuvauksia. Niissä ihminen tavallaan häviää Siperialle. Ihmisen pienuus tulee esiin sekä tilallisesti (taiga, aro) että ajallisesti (meri). Saari kuvataan infernaalisena ja vaikka dokumentista on kyse, kuvauksessa käytetään kaunokirjallisia tehokeinoja. Tshehov näki rangaistussiirtolan projektina, jossa ihminen pyrkii taltuttamaan luonnon ja alkuperäiskansat. Hän vastusti holtitonta maanviljelyä, josta puuttui suunnitelmallisuus. Teoksessa kuvataan Sahalinin alkuperäisväestöä, giljakkeja sympaattisesti.


Puutarha, meri ja metsä aiheeseen ei ehditty kovin syvällisesti pureutua, sillä kello raksutti kovaa vauhtia eteenpäin. Klapuri ehti kuitenkin kertoa, että puutarha on Tshehovin tuotannossa keskeinen luonnon symboli. Puutarha sijaitsee luonnon ja kulttuurin rajalla. Puutarhaa käytetään kuvaamaan nuoren naisen kukkaan puhkeamista ja se on myös alluusio paratiisiin. Morsian-novelli (1903) on hyvä esimerkki siitä, miten nainen ja puutarha kietoutvat yhteen. Puutarha symboloi naisen vapautta, se on paikka, missä nuori nainen voi olla vapaa, kun taas talo symboloi ahdistavaa porvarillista ilmapiiriä. Neitseellinen puutarha tuhoutuu, kun nainen tekee päätöksen lähteä opiskelemaan ja jättää sulhasensa. Novellissa puutarha on kesytettyä luontoa, todellinen luonto on muualla, se on ikuinen, uusiutuva ja ihmisen tavoittamattomissa. Meri samaten on ihmisen toiminnan ulottumattomissa, se on hallitsematon. Metsää käsitellään mm. Vanja-eno-näytelmässä (1897), jossa tulee ilmi Tshehovin vastustus holtitonta metsien kaatamista kohtaan. Hän kokee, että luontoa tulee käyttää suunnitelmallisesti. Metsän kaataminen rinnastetaan siihen, mitä venäläisessä yhteiskunnassa tapahtuu, mm. miesten lepsu suhtautuminen avioliittoon.


Klapurin erittäin mielenkiintoisen esitelmän jälkeen annettiin puheenvuoro kuuntelijoille. Pientä keskustelua käytiin, mutta lähinnä oltiin kiinnostuttu Klapurin väitöskirjasta ja siihen liittyvästä tilaisuudesta. Jos kaikki menee hyvin, se pidettäneen syksyllä.

Jes, tämä tältä päivältä, huomenna juhlimme Sonjan 3-vuotissyntymäpäivää!

Rauhallista yötä ja hyviä unia!

P.S. Kuvat ovat Pispalan Pyykkimettästä. Sieltä on hienot näkymät Pyhäjärvelle ja leikkipaikkakin on lasten mieleen.