lauantai 2. marraskuuta 2019

Vankileirien saaristo

Sain jokin aika sitten luetuksi Aleksandr Solzhenitsynin teoksen Vankileirien saaristo I - II. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Kirja oli todella raskasta luettavaa ja toisinaan sain illan aikana luetua vain yhden aukeaman. Solzhenitsynilla on ollut jännä tyyli kirjoittaa: välillä tuntuu, että rivien välistä kuuluu huumori. Joskus huumori voi olla ainoa tapa käsitellä jotain todella kauheaa asiaa.

Ennen tätä luin toisen raskaan kirjan, joka käsitteli ranskalaisen Robert Antelmen (Marguerite Duras´n mies, Duras käsittelee asiaa novellissa Tuska) kokemuksia keskitysleirillä ja marssilla. Kirjan nimi on suomeksi Aidattu ihminen (L'espèce humaine). Myös tässä kirjassa tietynlainen huumori oli läsnä.

En tiedä, miksi haluan lukea näitä kamalia kirjoja. Kärsin lukiessani ja haluaisin lukea jotain kevyempää, mutta en voi. Haluan päästä yksittäisen ihmisen ajatuksiin, siihen, miten noin kamalasta tilanteesta voi selvitä ja vielä kirjoittaa (ehkä sekin on osa henkisen puolen selviämistä). Moni ei selvinnyt...

Tuosta Solzhenitsynin kirjasta löytyi kohta, jonka haluaisin tässä jakaa. Siinä on ajateltavaa tämänkin päivän ihmiselle, jolle mikään ei tunnu riittävän. Ja miten ihminen osaisikaan olla onnellinen tavallisesta, hyvästä olemisestaan, jos ei tiedä pahemmasta?

"Miten saada heidät käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammutaviksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleksivat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat  jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoitumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisesta? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvatm molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa sielmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..

Mutta saattovartion miehet sivelevät taskussaan pistoolin mustaa kahvaa. Ja me istumme vierekkäin: kolme miestä, raittiit pojat, tyynet ystävykset."

(Aleksandr Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo I - II, 1974)

Juhani Harri: Sokea enkeli (1971)

Juhani Harri: Suojelusenkeli (1966)

Juhani Harri: Musta neitsyt (1969)

Lokakuun 24

Lokakuukin ehti hurahtaa loppuunsa. Halloweenia juhlittiin eilen Pispalassa, jossa kynttilän hämyisessä valossa syötiin herkkuja ja juteltiin (ainakin aikuiset) kaikenlaista erilaisten hurjien kummajaisten keskellä. Mustia kissoja taisi oikean mustan kissan lisäksi olla useampi isompikokoinen versio.

Tässä muistoja lokakuulta. Kuvia tuli räpsittyä pikkuisen enemmän kuin syyskuussa. Oli muuten superupea ruska. Kiertelimme Tamperetta ja ihailimme ruskaa, kävimme katsomassa taidetta, tuoksuttelimme Hatanpään ruusutarhan ruusuja, seikkailimme Puotilassa mumman luona. Sonja sai selkäänsä siivet valomaalauksella (Antoni piirtää pimeässä huoneessa Sonjan takana siipiä ja minä valaisen kasvoja, galleria Rajatilassa oli tällainen kiva työpaja!).

Mahtavan mainiota marraskuuta!
















Juhani Harri: Marraskuisen pitkän harmaan kuumeisen yön uni (1992)

Juhani Harri: Metsästäjä (1997)


Charlotta Östlund: Pokaali (2017)

 



Ulla Pohjola: Kivipäiväkirjat


Syyskuun 24 (todellisuudessa 16)

Syyskuu oli kaunis ja teimme kyllä kaikenlaista kivaa, mutta kameraa ei tullut roikotettua mukana, joten kuvia on tähän vain 16. Tutkimme kaikki mahdolliset paikat, joissa kuvia voisi olla, mutta aina sama lopputulos: kamera oli ollut vain muutamalla reissulla mukana. Ihan hyvä niin. Kamera on suht painava laite ja esimerkiksi piiloleikki ei sen kanssa ole kovin helppoa, esim. jos makoilee puskassa. Mutta tässä syyskuun kuvia ja tunnelmia...

Syyskuussa kävimme katsomassa sirkusta (Sirkus Finlandia on jokasyksyinen perinne), ihailimme sen jälkeen auringonlaskua rannassa, kävimme pyöräilemässä ja leikkimässä puistossa (useamminkin kuin vain tuon kuvatun kerran), Sonja kävi partion kanssa retkellä, lehdet puissa muuttuivat värikkäiksi, mutta parvekeella kasvit jatkoivat vielä kukoistustaan. Sellaista!

Nyt on jo marraskuu: pimeää, kosteaa ja harmaata, silti aika ihanaa. Tunnelmallisia hetkiä!