Sain jokin aika sitten luetuksi Aleksandr Solzhenitsynin teoksen Vankileirien saaristo I - II. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Kirja oli todella raskasta luettavaa ja toisinaan sain illan aikana luetua vain yhden aukeaman. Solzhenitsynilla on ollut jännä tyyli kirjoittaa: välillä tuntuu, että rivien välistä kuuluu huumori. Joskus huumori voi olla ainoa tapa käsitellä jotain todella kauheaa asiaa.
Ennen tätä luin toisen raskaan kirjan, joka käsitteli ranskalaisen Robert Antelmen (Marguerite Duras´n mies, Duras käsittelee asiaa novellissa Tuska) kokemuksia keskitysleirillä ja marssilla. Kirjan nimi on suomeksi Aidattu ihminen (L'espèce humaine). Myös tässä kirjassa tietynlainen huumori oli läsnä.
En tiedä, miksi haluan lukea näitä kamalia kirjoja. Kärsin lukiessani ja haluaisin lukea jotain kevyempää, mutta en voi. Haluan päästä yksittäisen ihmisen ajatuksiin, siihen, miten noin kamalasta tilanteesta voi selvitä ja vielä kirjoittaa (ehkä sekin on osa henkisen puolen selviämistä). Moni ei selvinnyt...
Tuosta Solzhenitsynin kirjasta löytyi kohta, jonka haluaisin tässä jakaa. Siinä on ajateltavaa tämänkin päivän ihmiselle, jolle mikään ei tunnu riittävän. Ja miten ihminen osaisikaan olla onnellinen tavallisesta, hyvästä olemisestaan, jos ei tiedä pahemmasta?
"Miten saada heidät käsittämään - heidän silmänsä avautumaan? näkemään? unessa? - veljet! ihmiset! Miksi elämä on annettu teille?! Hiljaisessa sydänyössä kuolemansellien ovet lennähtävät auki - ja sielultaan suuria ihmisiä raahataan ammutaviksi. Maan kaikilla rautateillä tälläkin hetkellä - nyt - ihmiset nuoleksivat sillin jäljiltä kitkerällä kielellään kuivia huuliaan, he haaveilevat jalkansa suoristamisen onnesta, käymälässä käynnin jälkeisestä rauhoitumisesta. Orotukanissa maa on kesällä roudassa vain metrin syvyydeltä - ja vasta silloin talven aikana kuolleiden luut haudataan siihen. Mutta teillä on sinisen taivaan alla, kuuman auringon alla oikeus määrätä kohtalostanne, mennä juomaan vettä, venytellä, matkustaa minne tahansa saattovartiotta - mitä silloin jalkojen pyyhkimisesta? mikä ihmeen anoppi? Haluatteko, että varistan eteenne elämän kaikkein tärkeimmän, sen kaikki arvoitukset? Älkää tavoitelko näennäistä - omaisuutta, mainetta: se hankitaan hermojen kustannuksella vuosikymmenten aikana mutta takavarikoidaan yhdessä yössä. Eläkää tyynessä ylemmyydessä elämään nähden - älkää säikkykö onnettomuutta, älkää riutuko onnen kaipuusta, sillä yhtä kaikki: katkeraa ei kestä ikuisesti, eikä makeaa riitä piripintaan. Olkaa tyytyväinen, jos ette jäädy eikä jano ja nälkä raasta kynsillään sisikuntaanne. Jos selkärankaanne ei ole hakattu poikki, jos molemmat jalkanne liikkuvatm molemmat kätenne taipuvat, molemmat silmänne näkevät ja kumpikin korvanne kuulee - ketä te kadehtisitte? Miksi? Toisten kadehtiminenhan syövyttää kaikkein eniten meitä itseämme. Hieraiskaa sielmiänne, huuhtokaa sydämenne - ja arvostakaa kaikkein korkeimmalle heidät, jotka rakastavat teitä ja ovat teille myötämielisiä. Älkää loukatko heitä, älkää moittiko heitä, älkää erotko kenestäkään heistä riidoissa: sillä tehän ette tiedä, tämä saattaa olla viimeinen tekonne ennen vangitsemista, ja tällaisena jäätte heidän muistoihinsa!..
Mutta saattovartion miehet sivelevät taskussaan pistoolin mustaa kahvaa. Ja me istumme vierekkäin: kolme miestä, raittiit pojat, tyynet ystävykset."
(Aleksandr Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo I - II, 1974)
 |
| Juhani Harri: Sokea enkeli (1971) |
 |
| Juhani Harri: Suojelusenkeli (1966) |
 |
| Juhani Harri: Musta neitsyt (1969) |
