Kesämuistoja...
Äiti kutsui minut avecikseen Haikkoon ammattiliittonsa vuosipäiville. Ja mikä ihana reissu meillä olikaan! Lähdin Helsinkiin jo perjantaina suoraan töistä ja saimme viettää mukavan illan keittiöremonttia odottavassa mummalassa: söimme olkkarissa (jonne keittiönpöytä oli siirretty) viherkasvien siimeksessä mustapapupihvejä ja salaattia ja siirryimme viereiselle sohvalle nauttimaan kuumasta teestä. Vai joimmeko teet sittenkin parvekkeella paprikapuiden katveessa? Vaihdoimme äitin kanssa kuulumisia ja pakkasimme tavarat reppuihin, sillä aamulla olisi aikainen herätys.
Aamu sarasti kauniina ja aurinkoisena (näinä epävakaina aikoina meitä onnisti sään suhteen ihan mahdottoman hyvin). Aamupalan jälkeen hurautimme metrolla Kaisaniemeen (vai nykyisinhän se taitaa olla Helsingin yliopisto) ja siitä putkea pitkin yläilmoihin ja kohti Kauppatoria. Olimme hieman myöhässä tapaamisajasta, mutta emme sentään laivan lähdöstä. Siellä yli 100-vuotias J.L. Runeberg, upea höyrylaivavanhus, odotteli meitä jo melko pullollaan ihmisiä. Osa oli ammattiyhdistysläisiä ja heidän avecejaan, osa ihan muuta porukkaa, mm. suomenruotsalainen partioporukka (superiloisia ja -suloisia mummeleita) ja ainakin yksi koira (joka myöhemmin jäi emäntänsä kanssa pois Mustalla Hevosella). Olen ollut nuorena useana kesänä töissä äitin työpaikalla, joten osa porukasta oli minullekin tuttuja.
Astuimme siis J.L. Runebergiin ja löysimme laivan sivustalta, aurinkopuolelta ihan hyvän, vaikka aika liukkaan istumapaikan. Ihmettelimme siinä hetken aikaa Kauppatorin vilinää, ihmisiä alkoi kerääntyä aamutorille joka suunnalta, muutama lokkikin päivysteli herkkupaloja. Sitten laivan köydet irrotettiin ja matka alkoi.
Purjeveneitä oli Suomenlinnan ympärillä tosi paljon, porukka oli aikaisin liikkeellä, ehkä kyseessä oli joku purjehdustapahtuma. Yhdellä veneellä oli aivan mustat purjeet, sitä ei meinannut erottaa taustalla siintävästä metsästä. Loviisan sanomien nettisivulta (Maailmanluokan purjeita Valkosta 25.6.2017): - Ennen kaikki purjeet olivat valkoisia, nykyään vesillä näkyy myös paljon mustia ja harmaita versioita. Ne on valmistettu terästäkin kestävämmistä hiilikuiduista tai Stratis ICE–kuiduista, Stenström heittää esimerkin.
Köröttely laivalla oli ihanaa. Kuljimme tuttujen paikkojen ohi: Santahaminan sillalla oli päivystäjä vilkuttamassa työkavereille. Vanhat kotikulmat… Ohi Vuosaaren ja sitten vähän tuntemattomammille vesille. Ihania taloja, mökkejä ja saunoja jökötti pyöreillä kallioilla. Turkoosi meri, tuuli ja kalliot. Niin kaunista. Oma unelmani olisi asua Suomenlinnassa. Pienemmillä saarilla ja luodoilla olisi varmasti omat haasteensa, mutta salaisissa unelmissa asuisin jossain kauempana merellä pienessä saaressa (ja jostain kummasta sinne ilmestyisi puhdasta vettä ja viemärit). Muumipappa ja meri -kirjan saari, mutta ei niin julmana (vaikka sitähän varmasti elämä kaukana mantereesta on - julmaa, luonnollisella tavalla).
Ensimmäinen pysähdys oli Musta Hevonen eli Svarta Hästen -nimisen saaren laturissa. Laivasta jäi pois vanhempi nainen ja valkoinen koira Stockan Herkun kassin kanssa. Nainen päästi koiran heti vapaaksi ja taisi olla tutut kulmat, kun häntä sojotti innokkaana pystyssä. Idyllistä!
Laiva jatkoi matkaa: aurinko paistoi ja tuuli. Varjossa oli viileää, mutta auringossa lämmin. Saimme viltin jalkoja lämmittämään. Saaria, luotoja, lintuja (lähinnä lokkeja ja merimetsoja, ehkä myös kotka), veneitä, horisontti. Paljon oli katsottavaa ja ihasteltavaa. Seuraava pysähdys oli Porvoon ulkosaaristossa sijaitsevalla Pirttisaarella eli Pörtössä. Sinne jäi aiemmin mainittu joukko partiolaismummoja, joita vastaantulijat halailivat ja toivottivat tervetulleeksi.
Joitakin tunteja istuskeltuamme ja välillä jaloiteltuamme oli vuorossa lohisoppa. Mikäs maistuisikaan paremmalta meri-ilmassa kuin keitto? Keitto tarjoiltiin laivan alakerroksessa noin 30 hengen salongissa. Hieman oli ahdasta, mutta sopu sijaa antaa. Koska ihmisiä ja härdelliä riitti, tarttui erään matkalaisen avec kauhanvarteen ja tarjoili keittoa pöydissä odottaville nälkäisille. Itse istuin esimerkiksi sellaisella paikalla, josta en päässyt liikkumaan (kaide ja äiti olivat piirittäneet minut). Mutta lautaset kulkivat ja saimme keitot eteen. Oli todella maukasta, samoin tumma ja siirappinen saaristolaisleipä. Nam! Jälkiruoaksi tarjoiltiin kahvia, teetä ja laivan nimen mukaisesi Runebergintorttuja. En ole ruunareita syönyt koskaan tähän aikaan vuodesta, aina vain helmikuun tienoilla. Oli muuten erittäin hyvä torttu, ehkä hieman lisää punssinmakua, mutta näinkin tortun koostumus oli melko täydellinen.
Ruokailu oli ajoitettu niin, että kun viimeinen tortun muru oli syöty ja teet kulautettu kurkusta alas, niin oltiinkin jo Haikon laiturissa. Laiva teki siinä vain nopsan pysähdyksen ennen kuin jatkoi matkaa Porvooseen, etten tajunnut edes ottaa meidän menopelistä kunnollista valokuvaa. Hieno laiva tuo Runeberg kyllä on.
Kuljimme mäkeä ylös kartanon ohi kohti Kylpylähotellin vastaanottoa, josta meille annettiin huoneet. Meidän huone olikin heti valmis, joten suuntasimme pieneen, mutta sievään huoneeseemme. Kaksi sänkyä, pieni pöytä, nojatuoli ja kylpyhuone, mitäpä sitä muuta tarvitaan. Olisi ollut ihanaa, jos ikkuna olisi osoittanut merelle päin, mutta nyt katselimme kylpylän seinää.
Purimme laukut ja köllöttelimme hetken huoneessa, mutta aika pian puimme XXXXL-kokoiset kylpytakit päällemme (minulle ihan ok, mutta äiti näytti ihan lapselta vanhemman vaatteissa) ja 3,50 euroa maksavat tossut jalkaamme (äiti oli fiksuna ottanut omat) ja suuntasimme kulkumme kohti spa-osastoa.
Haikon kylpylä on pieni, mutta meidän tarkoituksiin se oli juuri sopivankokoinen. Muutamia naurunpyrskähdyksiä aiheuttivat suihkut, joita emme meinanneet saada toimimaan. Pienen painelun, pyörittelyn ja nykimisen jälkeen saimme kuitenkin vettä päällemme sekä ylhäältä tulevana sateena että käsikäyttöisen suihkun kautta. Tavallisen saunan päätimme jättää väliin ja palata sinne sitten ihan lopuksi. Uikkarit päälle ja uimaan!
Kävimme melkein kaikissa huvituksissa. Infrapunasaunan jätimme väliin, koska se kuulosti epäilyttävältä, mutta muissa saunoissa kävimme lämmittelemässä: tervaisessa aromisaunassa oli hyvät löylyt, höyrysauna tuoksui ihanasti eukalyptukselle ja perinteiseen saunaan saimme seuraksemme naisen, joka roimi löylyä hurjasti kiukaalle ja pelotti kaverinsa sieltä ulos, meitä ei sentään. Altaita oli muutamia erilaisia. Oma lempparini oli 12 asteinen kylmäkaivo. Vaikka ajatus laskeutumisesta kapeaan kaivomaiseen altaaseen aluksi hieman karmaisi (sain kuulla lapsuudessani useasi tarinan Näkistä, joka asuu kaivoissa), niin kokemus oli niin raikastava, että toistin sen monta kertaa.
33 asteinen poreallas oli ihan mukava ja tähtitaivasta muistuttava valaistus kiva, niin pienessä altaassa pelkkä istuminen, poreilla tai ilman, ei oikein jaksa innostaa. Ehkä sitten, jos yllä olisi oikea tähtitaivas. Hot tub -kuumavesialtaan vesi oli 38 asteista, eli ihanan kuumaa. Tällaisena haluan kylpyveteni, kun joskus kylpyyn pääsen. Tämä oli kuulemma japanilaistyylinen kylpy (ja ajatukset kulkivat Totoro- ja Henkien kätkemä -elokuviin, jossa ensimmäisessä on suloinen perhekylpykohtaus ja jälkimmäisessä taas mahtipontisempi kylpyläjakso). Oleskeluallas, eli vähän isompi allas, joka syvyys oli 130 cm, oli ihana. Siellä saattoi uida ja sukellella ja nauttia pulputuksesta ja hierovista vesisuihkuista. Iso ikkuna ja luonnonvalo oli mukavaa. Ei altaaseen kovin montaa ihmistä mahdu enkä ehkä veisi lapsia sinne, koska pomppivat ja riehuvat lapset eivät ehkä ole sitä, mitä kylpijät haluavat. Toisaalta, jos on hiljaista, niin mikäs sitten. Testasimme vielä elämyssuihkutkin, jossa pääsimme ukkosmyrskyyn ja linnunlauluun.
Kylpylässä meni helposti yli kaksi tuntia. Sitten oli aika mennä suihkuun, saunaan ja kääriytyä ihanaan, isoon kylpytakkiin.
Huoneessa kuivailimme itsemme ja äiti alkoi laittautua illallista varten. Minä makoilin kylpytakissa sängyllä ja lueskelin kirjaa. Ah, autuutta! Toki itsekin laittauduin ja lähdimme sitten varsinaiselle Haikon kartanolle, jonka kellariravintolassa olisi ammattiyhdistyksen juhlaillallinen. Meille sattui mitä mainioin pöytäseura, naurua ja hyviä juttuja riitti! Ruoka oli erinomaista, melko klassista (lihaa, juustoja, perunaa) kyllä, joka tosin sopi hyvin kartanon henkeen. Paahdetut punajuuret ja vuohenjuusto sekä tomaatti-mozzarella- ja Caesar-salaatit olivat omia suosikkejani. Jälkiruokakakku oli upean näköinen ja mm. koristeena olleet viinimarjat ihanan kirpeitä. Illallisen aikana pidettiin muutama puhe, mutta muuten oli vapaamuotoista oleskelua: syömistä, juomista ja juttelua. Jossain vaiheessa tuntui, että leukaperät ovat ihan kipeinä, kun olin nauranut niin paljon.
Kun musiikki alkoi pauhata ja viinipulloja varastaa omiin pöytiin, me äitin kanssa päätimme kadota paikalta. Oli juuri aiemmin päivällä haaveillut lämpimistä, pimeistä elokuun illoista ja sellisen saimme. Kävelimme hotellille jotain takareittiä ja nautimme hetkisen illan ihanuudesta. Jos vesi meressä ei olisi ollut niin likaista, olisi voinut mennä vaikka iltauinnille (tosin ei ehkä heti ruokailun jälkeen). Kävimme hyvissä ajoin nukkumaan, tosin lueskelimme vielä hetken kirjoja.
Heräsin muutaman kerran yön aikana. Olimme jättäneet pimennysverhoihin pienen raon ja aina kun heräsin, niin yhdessä ikkunassa paloi valo. Jossain vaiheessa se kuitenkin, ehkä vasta aamuyöstä, sammui. Itselläni on niin hyvät unenlahjat, että valot ja äänet eivät kauheasti haittaa (paitsi jos on tilanne, että en meinaa saada unta).
Aamu sarasti taas kauniina. Äiti jäi köllöttelemään huoneeseen, kun minä (vesipeto?) riensin aamu-uinnille. Kylpylässä oli paljon nuoria pariskuntia. Kävin saunomassa ja uimassa ja kylmäkaivossa, suihkun käyttö sujui nyt kuin vanhalta tekijältä. Huoneessa lepäilimme ja luimme, oleskelin kylpytakissa koko aamun. Juuri tätä olin kaivannut - olemista. Kahdeltatoista olimme pakanneet ja kirjauduimme ulos hotellista. Kävelimme vähän ulkona ja kävimme katsomassa suihkulähteen vierellä ollutta patsasta.
Brunssin söimme Kartanon ruokasalissa. Upea tila, mahtavan korkea katto. Tarjolla oli taas vaikka mitä, olo oli edellisen päivän illallisen jäljiltä vielä vähän täysi. Juustot ja keksit maistuvat kuitenkin ja salaatit sekä hedelmät. Buffet-pöydän lisäksi tarjoiltiin vielä ns. pääruoka (yllätyin, että sellainen oli), joka oli tuhti flank steak ja kermaperunat olutkastikkeen kera. Annos oli tosi pieni, mutta huh, miten tuhti, en jaksanut edes syödä kaikkea, koska tilaa piti säästää jälkiruoalle: juustokakkua, suklaata ja viinirypäleitä. Oli myös macaroneja, joiden herkullisuutta en ole vieläkään ymmärtänyt.
Brunssin jälkeen kiertelimme hieman kartanoa. Tutkimme Keltaisen salongin ja ympäröivien huoneiden taideteoksia. Leo tuli meitä hakemaan. Sanoimme heipat illalliskavereille ja kuljeskelimme hetken kartanon puistossa. jossa oli mm. joutsenperhe ja hanhia. Kesän lopun lähestymisen huomasi muuten siitä, että hanhet olivat jo muuttomatkalla. Niin se vaan tämäkin kesä alkaa olla ohi.
Hurautimme Leon kyydissä mummalaan ja nautimme siellä vielä teet, ennen kuin minun piti lähteä kohti Rautatieasemaa ja Tamperetta.
Ihana naisten viikonloppu! Tällaisia hemmotteluhetkiä pitäisi olla aina silloin tällöin.
Syksyn tuoksua!
