Marraskuu alkoi viikko sitten ja tuohon viikkoon on osunut jos jonkinlaista päivää. On ollut kuuraisia pakkaspäiviä ja aurinkoa, koleaa harmautta ja vesisadetta sekä nyt eilen ja tänään lumisadetta. Ihanaa! Aluksi ajattelin, että marraskuun mustat päivät vievät kaiken energian, mutta sitten jotenkin totuin koko hommaan ja nyt nautin niistäkin. Tämä lumihässäkkä kyllä yllätti minut ihan täysin. En yleensä seuraa säätiedotteita, vaan katson ulos ikkunasta, kun lähden pihalle. Eilen (tai tosiasiassa se oli jo toissapäivänä, koska nyt ollaan jo lauantaissa, vaikka ajatukset vielä perjantaissa) illalla alkoi ensin tulla räntää ja sitten lunta. Uskoin, että lumisade varmasti loppuu ja aamulla on jo ihan märkää. Kuinkas kävikään? Lumi ei ollut kadonnut minnekään ja sitä tuli aina vain lisää ja lisää. Aivan ihanaa! Miten hauskaa onkaan mennä ulos peuhaamaan ihan vain lumella. Lapsetkin nauttivat, kuinkas muuten. En muuten ole koskaan kuullut lapsen sanovan, ettei pidä lumesta, mutta moni aikuinen niin väittää. Jossain vaiheessa elämänkaarta suhtautuminen asioihin yleensä muuttuu innosta inhoon. Toivottavasti minulle ei koskaan käy niin...
Olen käynyt läpi tammi- ja helmikuun valokuvia, siis vuodelta 2011. Albumien laitto vähän junnaa, vaikka tykkäänkin siitä ihan älyttömästi. On kuitenkin ihana katsoa näin viiveellä vanhoja kuvia ja muistella, millaista elämä oli silloin, kun Simo oli pieni piiperö ja vielä ainoa lapsia. Hauskaahan se oli silloinkin, mutta olen sellainen tässä päivässä eläjä, että en useinkaan haikaile menneissä ja tulevaisuuttakin suunnittelen suunnilleen viikko kerrallaan. Täytyy sanoa, että juuri nyt elämä on aika mukavaa, en muuttaisi siinä kovinkaan montaa asiaa.
Tällä hetkellä päivät kuluvat vauhdilla. En edes muista, mitä viikon aikana on tullut tehtyä. Maanantaisin on Sonjan kerho, keskiviikoisin Huushollin avoimet ovet ja tostaina Simon kerho ja molempien lasten tanssiharkat. Siinä on viikon runko ja sen ympärille kehitellään kaikenlaista puuhattavaa. Pian (ensi maaliskuussa) Sonja täyttää kolme ja hoitovapaani loppuu. Sitten onkin aika alkaa jotain uutta. Tai ehkei se käy ihan noin helposti, mutta jotain suunnitelmia (tai haaveita) minulla on. Niistä ei vielä uskalla puhua mitään, mennään vielä viikko kerrallaan. Nautin täysillä perheen kanssa olosta, leppoisista aamuista ja melkein aikatauluttomuudesta. Mahtavaa, kun on saanut viettää lasten vauva- ja pikkulapsiajan kotona, vaikka ei tämä ihan pelkkää laakereilla oloa ole ollut. Itseasiassa päinvastoin, koko ajan on jotain tekemistä, menemistä eikä aamuisin saa nukkua ihan niin pitkään kuin haluaisi. Mukavaa silti. Arki on parasta!
Mahtavaa on myös ollut se, että Antonin työttömyys on sijoittunut juuri tälle ajalle. Tulen varmaan pitkän aikaa olemaan kiitollinen (kenelle, mille?) siitä, että asiat ovat menneen niin kuin ne ovat. Olen hirmuisen perhekeskeinen ihminen, jolle riittää, kun välillä saadaan mennä Antonin kanssa kahdestaan jonnekin (viikon päästä Timo Lassyn keikka!). En sinänsä kaipaa omaa aikaa, koska minulle omaa aikaa on juuri tämä perheen kanssa olo. Toki omia juttuja pitää olla ja on mukavaa, jos päivän aikana ehtii hetken lukea kirjaa tai illalla katsoa elokuvan. Rahaa on tietysti vähän, mutta yllättävän mukavia asioita voi hankkia, kun vähän miettii, mihin sitä rahaa käyttää (me ei kyllä aina mietitä, mutta ollaan ajateltu, että parempi, että on kivaa ja vähän rahaa kuin jotenkin toisin päin).
Mistäköhän tämä avautuminen oikein lähti? Ehkä yritin kerrankin kertoa jostain muusta kuin säästä. Ainiin, ne vanhat kuvat saivat muistelemaan ja miettimään, miten elämä on meitä kuljettanut. Oheisilla kuvilla yritän muuten kertoa näistä sään vaihteluista (taas säästä): ensin oli aurinkoa, sitten harmaata ja synkkää, nyt sitten valkoista.
Kävimme tänään iltapäivällä telmimässä lumessa. Meillä on ihana takapiha, jota tulee käytettyä todella harvoin. Se on itseasiassa aika idyllinen näin keskellä kaupunkia. Ihmeellistä, että muita talon asukkaitakin siellä näkee todella harvoin. Kesällä jotkut vievät pyykit ulos kuivumaan ja kerran siellä oli mies ottamassa aurinkoa. Muutoin koko vuoden on ollut todella hiljaista. Sääli. Nyt siellä on lumiukkoja ja jättimäinen lumipallo, jonka Simo pyöritti. Sonja laski liukurilla miljoona kertaa maailman pienimmästä mäestä, mutta pienille riittää pieni. Hauskaa oli. Ulos katoksen alle oli jätetty puutarhapenkki, joten joimme siinä istuskellen kuumaa mehua ja söimme piparkakkuja (Leivon leipomo tekee huippumaukkaita pipareita).
Tulimme vähän aiemmin Sonjan kanssa sisään tekemään ruokaa. Teimme hassun lasagnen tuorelasagnelevyista, ricottajuustosta, ruokakermasta, valmiista tomaattikastikkeesta, tomaateista ja juustoraasteesta. Niin ja jauhelihasta. En keittänyt kastikkeita, vaan seikoitin ne kylminä ja heitin vuokaan. Jauhelihan paistoin kyllä. Siis tomaattikastikkeeseen: valmista tomaattikastiketta (jotain laadukasta) ja pilkottuja tomaatteja, valkokastikkeeseen: ricottajuustoa, ruokakermaa ja maitoa (tai kaurajuomaa). Sitten vaan pinotaan vuokaan (miten sattuu). Tuli ihan tosi hyvää! Ruoanlaitto on muuten superhauskaa! Tykkään erityisesti siitä, ettei aineksia upoteta liikaa mausteisiin, vaan raaka-aineet saavat maistua itseltään. Suolaakaan ei pahemmin tarvitse lisätä, kun mukana on vaikkapa juustoja. Kypsät tomaatit maistuvat jo ihan itsessään niin ihanilta ja porkkana ja itseasiassa useimmat kasvikset. Nam!
Vielä yksi asia. Joulu. Tykkään joulusta, suorastaan rakastan sitä. Nyt kuitenkin tuntuu, etten ole vielä valmis laittamaan joulu(talvi)valoja enkä muutenkaan tekemään kodista yhtään jouluisaa. Toisaalta ikkunalaudalla palaa kynttilät melkein joka ilta ja kotona on muutenkin kodikas tunnelma jo nyt. Ja jos totta puhutaan, en ehkä pidä joulusta sen tavallisessa muodossa. En tarvitse tonttuja, joulupukkia, lahjoja ja muuta krääsää, vaan ennemminkin juuri sitä joulun tunnelmaa, sitä, mikä vallitsee oman pään sisällä: kodikkuutta, valoa, lämpöä. Ahdistun siitä, että pitäisi antaa joululahjoja. Eikä siinä antamisessa ole mitään vikaa, mutta kaikki mainonta ja se, että osta halvalla paljon. Argh. Onneksi on helppo kiertää kaupat ja luoda tunnelma jotenkin muuten. Olemme itseasiassa löytäneet hyviä ruokakauppoja tästä ihan läheltä, joten joka kerta ei tarvitse lähteä Prismaan ahdistumaan (toisaalta jotkut tuotteet vain ovat reilusti halvempia siellä) tai ottaa autoa. Vaunuilla ja rattailla kun liikkuu, kulkee tavarat mukavasti ja helposti mukana. Siispä ihan vielä ei ole joulutunnelmia tänne luvassa. Mietin myös, millaista joulukalenteria pitäisin. Blogikalenteri on kuitenkin ihana. Joku kuvajuttu voisi olla kiva. Joulu-Tampere tai jotain.
Mutta hei, nyt on pakko käydä nukkumaan, vaikka myöhäisten päiväunieni takia ei meinaa väsyttää (nukuin, kun Antoni luki lapsille iltasatua). Ihanaa viikonloppua! Sunnuntaina on spesiaalipäivä tiedossa, kun on isänpäivä. Meillä lapset on ihan täpinöissään, kun ovat kerhossa saaneet askarrella juttuja...
