Marraskuu toi...

Marraskuu alkoi viikko sitten ja tuohon viikkoon on osunut jos jonkinlaista päivää. On ollut kuuraisia pakkaspäiviä ja aurinkoa, koleaa harmautta ja vesisadetta sekä nyt eilen ja tänään lumisadetta. Ihanaa! Aluksi ajattelin, että marraskuun mustat päivät vievät kaiken energian, mutta sitten jotenkin totuin koko hommaan ja nyt nautin niistäkin. Tämä lumihässäkkä kyllä yllätti minut ihan täysin. En yleensä seuraa säätiedotteita, vaan katson ulos ikkunasta, kun lähden pihalle. Eilen (tai tosiasiassa se oli jo toissapäivänä, koska nyt ollaan jo lauantaissa, vaikka ajatukset vielä perjantaissa) illalla alkoi ensin tulla räntää ja sitten lunta. Uskoin, että lumisade varmasti loppuu ja aamulla on jo ihan märkää. Kuinkas kävikään? Lumi ei ollut kadonnut minnekään ja sitä tuli aina vain lisää ja lisää. Aivan ihanaa! Miten hauskaa onkaan mennä ulos peuhaamaan ihan vain lumella. Lapsetkin nauttivat, kuinkas muuten. En muuten ole koskaan kuullut lapsen sanovan, ettei pidä lumesta, mutta moni aikuinen niin väittää. Jossain vaiheessa elämänkaarta suhtautuminen asioihin yleensä muuttuu innosta inhoon. Toivottavasti minulle ei koskaan käy niin...

Olen käynyt läpi tammi- ja helmikuun valokuvia, siis vuodelta 2011. Albumien laitto vähän junnaa, vaikka tykkäänkin siitä ihan älyttömästi. On kuitenkin ihana katsoa näin viiveellä vanhoja kuvia ja muistella, millaista elämä oli silloin, kun Simo oli pieni piiperö ja vielä ainoa lapsia. Hauskaahan se oli silloinkin, mutta olen sellainen tässä päivässä eläjä, että en useinkaan haikaile menneissä ja tulevaisuuttakin suunnittelen suunnilleen viikko kerrallaan. Täytyy sanoa, että juuri nyt elämä on aika mukavaa, en muuttaisi siinä kovinkaan montaa asiaa.

Tällä hetkellä päivät kuluvat vauhdilla. En edes muista, mitä viikon aikana on tullut tehtyä. Maanantaisin on Sonjan kerho, keskiviikoisin Huushollin avoimet ovet ja tostaina Simon kerho ja molempien lasten tanssiharkat. Siinä on viikon runko ja sen ympärille kehitellään kaikenlaista puuhattavaa. Pian (ensi maaliskuussa) Sonja täyttää kolme ja hoitovapaani loppuu. Sitten onkin aika alkaa jotain uutta. Tai ehkei se käy ihan noin helposti, mutta jotain suunnitelmia (tai haaveita) minulla on. Niistä ei vielä uskalla puhua mitään, mennään vielä viikko kerrallaan. Nautin täysillä perheen kanssa olosta, leppoisista aamuista ja melkein aikatauluttomuudesta. Mahtavaa, kun on saanut viettää lasten vauva- ja pikkulapsiajan kotona, vaikka ei tämä ihan pelkkää laakereilla oloa ole ollut. Itseasiassa päinvastoin, koko ajan on jotain tekemistä, menemistä eikä aamuisin saa nukkua ihan niin pitkään kuin haluaisi. Mukavaa silti. Arki on parasta!

Mahtavaa on myös ollut se, että Antonin työttömyys on sijoittunut juuri tälle ajalle. Tulen varmaan pitkän aikaa olemaan kiitollinen (kenelle, mille?) siitä, että asiat ovat menneen niin kuin ne ovat. Olen hirmuisen perhekeskeinen ihminen, jolle riittää, kun välillä saadaan mennä Antonin kanssa kahdestaan jonnekin (viikon päästä Timo Lassyn keikka!). En sinänsä kaipaa omaa aikaa, koska minulle omaa aikaa on juuri tämä perheen kanssa olo. Toki omia juttuja pitää olla ja on mukavaa, jos päivän aikana ehtii hetken lukea kirjaa tai illalla katsoa elokuvan. Rahaa on tietysti vähän, mutta yllättävän mukavia asioita voi hankkia, kun vähän miettii, mihin sitä rahaa käyttää (me ei kyllä aina mietitä, mutta ollaan ajateltu, että parempi, että on kivaa ja vähän rahaa kuin jotenkin toisin päin).

Mistäköhän tämä avautuminen oikein lähti? Ehkä yritin kerrankin kertoa jostain muusta kuin säästä. Ainiin, ne vanhat kuvat saivat muistelemaan ja miettimään, miten elämä on meitä kuljettanut. Oheisilla kuvilla yritän muuten kertoa näistä sään vaihteluista (taas säästä): ensin oli aurinkoa, sitten harmaata ja synkkää, nyt sitten valkoista.

Kävimme tänään iltapäivällä telmimässä lumessa. Meillä on ihana takapiha, jota tulee käytettyä todella harvoin. Se on itseasiassa aika idyllinen näin keskellä kaupunkia. Ihmeellistä, että muita talon asukkaitakin siellä näkee todella harvoin. Kesällä jotkut vievät pyykit ulos kuivumaan ja kerran siellä oli mies ottamassa aurinkoa. Muutoin koko vuoden on ollut todella hiljaista. Sääli. Nyt siellä on lumiukkoja ja jättimäinen lumipallo, jonka Simo pyöritti. Sonja laski liukurilla miljoona kertaa maailman pienimmästä mäestä, mutta pienille riittää pieni. Hauskaa oli. Ulos katoksen alle oli jätetty puutarhapenkki, joten joimme siinä istuskellen kuumaa mehua ja söimme piparkakkuja (Leivon leipomo tekee huippumaukkaita pipareita).

Tulimme vähän aiemmin Sonjan kanssa sisään tekemään ruokaa. Teimme hassun lasagnen tuorelasagnelevyista, ricottajuustosta, ruokakermasta, valmiista tomaattikastikkeesta, tomaateista ja juustoraasteesta. Niin ja jauhelihasta. En keittänyt kastikkeita, vaan seikoitin ne kylminä ja heitin vuokaan. Jauhelihan paistoin kyllä. Siis tomaattikastikkeeseen: valmista tomaattikastiketta (jotain laadukasta) ja pilkottuja tomaatteja, valkokastikkeeseen: ricottajuustoa, ruokakermaa ja maitoa (tai kaurajuomaa). Sitten vaan pinotaan vuokaan (miten sattuu). Tuli ihan tosi hyvää! Ruoanlaitto on muuten superhauskaa! Tykkään erityisesti siitä, ettei aineksia upoteta liikaa mausteisiin, vaan raaka-aineet saavat maistua itseltään. Suolaakaan ei pahemmin tarvitse lisätä, kun mukana on vaikkapa juustoja. Kypsät tomaatit maistuvat jo ihan itsessään niin ihanilta ja porkkana ja itseasiassa useimmat kasvikset. Nam!

Vielä yksi asia. Joulu. Tykkään joulusta, suorastaan rakastan sitä. Nyt kuitenkin tuntuu, etten ole vielä valmis laittamaan joulu(talvi)valoja enkä muutenkaan tekemään kodista yhtään jouluisaa. Toisaalta ikkunalaudalla palaa kynttilät melkein joka ilta ja kotona on muutenkin kodikas tunnelma jo nyt. Ja jos totta puhutaan, en ehkä pidä joulusta sen tavallisessa muodossa. En tarvitse tonttuja, joulupukkia, lahjoja ja muuta krääsää, vaan ennemminkin juuri sitä joulun tunnelmaa, sitä, mikä vallitsee oman pään sisällä: kodikkuutta, valoa, lämpöä. Ahdistun siitä, että pitäisi antaa joululahjoja. Eikä siinä antamisessa ole mitään vikaa, mutta kaikki mainonta ja se, että osta halvalla paljon. Argh. Onneksi on helppo kiertää kaupat ja luoda tunnelma jotenkin muuten. Olemme itseasiassa löytäneet hyviä ruokakauppoja tästä ihan läheltä, joten joka kerta ei tarvitse lähteä Prismaan ahdistumaan (toisaalta jotkut tuotteet vain ovat reilusti halvempia siellä) tai ottaa autoa. Vaunuilla ja rattailla kun liikkuu, kulkee tavarat mukavasti ja helposti mukana. Siispä ihan vielä ei ole joulutunnelmia tänne luvassa. Mietin myös, millaista joulukalenteria pitäisin. Blogikalenteri on kuitenkin ihana. Joku kuvajuttu voisi olla kiva. Joulu-Tampere tai jotain.

Mutta hei, nyt on pakko käydä nukkumaan, vaikka myöhäisten päiväunieni takia ei meinaa väsyttää (nukuin, kun Antoni luki lapsille iltasatua). Ihanaa viikonloppua! Sunnuntaina on spesiaalipäivä tiedossa, kun on isänpäivä. Meillä lapset on ihan täpinöissään, kun ovat kerhossa saaneet askarrella juttuja...

Lumoava syksy

En ole ihan varma, lupasinko viime tekstissä, että ensi kerralla ei tule juttua syksystä ja lehdistä ja sen sellaisesta. Olenko ihan hirviö, jos pyörrän sanani ja teen pienen kuvajutun juuri näistä aiheista? Tampereen syksy on vaan niin kaunis, etten voi muuta kuin ihailla. Välillä on aurinkoa, välillä pilvistä. Välillä sadetta ja välillä pakkasta. Tällä hetkellä on pakkasta ja jopa sisällä on tosi kylmä. Patterit täysille, vaikka en patterilämmityksestä erityisesti tykkääkään (kuivattaa niin kovasti ilmaa). Olisikohan puulämmitys hellempi? Tuli tuo mukavaa lämpöä kylmään, vaikka vain kynttilöiden muodossa. Kynttilän liekkiä (jos takkaa tai muuta tulisijaa ei ole) on hauska jäädä seuraamaan, antaa ajatuksen harhailla ja olla vain.

Mutta pidemmittä puheitta kuviin. Laitoin tähän sellaisia mukavia tunnelmakuvia, joissa on lehtiä ja puita ja vettä ja vähän ihmisiäkin.

Pihlaja Näsijärven rannalla

Rantaleikkejä

Marjat auringossa

Museo lehtien ympäröimänä

Sateenkaari rappusilla

Sininen poika Verkarannassa

Huurretta

Keltainen koivu

Kävelyllä lehtien keskellä

Pyöräilyä sateessa

Metsässä

Keltainen kastanja

Leppoisan raikkaita syyspäiviä! Pian koittaa Halloween ja kurpitsalyhdyt syttyvät (voi ei, suuri savinen kurpitsalyhtyni rikkoitui eikä enää ole Tiimaria, josta sen joitakin vuosia sitten ostin...)! Kuulen veden kiehuvan, kun armas mieheni keittää iltateetä. Kirja (Alexandra Marininan Seitsemäs uhri) ja muki käteen ja nauttimaan hetki hiljaisuudesta. Hyvää yötä!

Puuskapäivä

Mitä tulee mieleen sanasta puuskapäivä? Hassu sana, joka itselleni tuli mieleeni tästä päivästä. Aamupäivä oli aurinkoinen, vaikka aika kylmä. Kävelimme pienessä kiireessä Sonjan kanssa kamaamolle ja ihmettelimme puuskaista tuulta. Se heitteli lehtiä, joita maassa on nyt runsaasti, päällemme ja yltympäriinsä. Puista tippui lehtiä aivan kuin olisi satanut. Tilannetta oli hauska seurata myös kampaamon ikkunasta, josta näkyi idyllinen katu puutaloinen ja keltaisine lehtineen. Tuuli teki pieniä lehti pyörremyrskyjä. Tuulen ja lehtien synnyttämä yllättävän voimakas ääni muistutti aivan sadetta, vaikka ei satanutkaan.

On kodikasta, kun lapset toivottavat tuulisina päivinä hyvää tuulispäivää! Sanonta taitaa olla Nalle Puh -elokuvasta, siitä tosi vanhasta.

Tänä syksynä olen jotenkin erityisen rakastunut lehtiin. Puista olen pitänyt jo pidemmän aikaa, mutta viime vuosina vielä enemmän ja nyt myös lehdet, jotka toki ovat aina olleet hauskoja, ovat erityisen ihania. Vaahteran ja lehmuksen lehdet ovat täyttäneet Tampereen. Meidän kujilla kasvaa hirmu paljon lehmuksia ja tänä vuonna lehdet ovat keltaisia ja nättejä. Vaikka tänään kaipailin sadetta ja sitä tunnelmaa, jonka sade saa aikaan (emme ole vielä kertaakaan tänä syksynä ehtineet hyppiä lätäköissä), niin en kaipaa sitä, kun vesi ja lehdet muodostavat tummaa mössöä teille. Mukavaa on ollut se, että vielä ei ole kuulunut syksyn kamalinta ääntä, eli lehtipuhaltimia. Kyllähän nekin ehtivät tulla, mutta ainakin toistaiseksi on saatu nauttia hiljaisuudesta sen suhteen sekä kahisevista lehdistä.

Miksi lehdissä kävely ja lehtien kahistelu on niin kivaa? En tiedä siihen mitään syytä, mutta ainakin lehtien väreistä saa tällä hetkellä hurjasti voimaa. Onkohan lehtien kahina jokin muisto lapsuudesta? Ainakin juuri vaahteran lehdet tuoksuvat huumaavan suolaisilta (juu, ihan totta, suolaisilta!), kun pienenä laitoin niitä kuivumaan paksujen kirjojen väliin ja suolan piti kai auttaa värien säilymisessä.

Olen ehkä aiemminkin maininnut, että pienet pyörteet, joita tuulenpuuskat tekevät yhdessä lehtien kanssa ovat hauskoja. Niissä on sellaista luonnon leikkisyyttä, jota on pakko jäädä seuraamaan. Lapsetkin tykkäävät ja yrittävät saada lehtiä kiinni. Koivun keltaiset ja kuivat lehdet ovat tähän parhaita, sillä ne ovat sopivan kevyitä pyöritykseen.

Pian puut ovat alastomia ja kaikki lehdet maassa. Sitten tulevat puhaltimet, jotka äänekkäästi kasaavat lehdet ja traktorit kuljettavat ne pois. Alta paljastuu musta multa tai synkkä asfaltti. Pian kaikista tummin aika vuodesta saapuu, mutta silloin voikin jo tunnelmoida joululla, joka on mahtavaa aikaa sekin.

Seuraavalla kerralla yritän kirjoittaa jostain muusta kuin syksystä tai lehdistä. Sunnuntaina SirkusRakkausPumPum järjestää Suuren Merirosvoseikkailun, joten ehkä se innoittaa muihin aiheisiin. Luimme tänään iltasaduksi Mauri Kunnaksen Apua, merirosvoja! -kirjan. Kunnas osaa niin ihanasti käsitellä vähän jänniä ja pelottavia asioita sellaisella huumorilla, että pelottava muuttuu hassuksi ja jännittävä hauskaksi. Mahtava Mauri!

Hyvää yötä ja raikkaita syyspäiviä!

P.S. Kuvat eivät olleet tältä puuskaiselta päivältä, vaan muutama päivä sitten vierailulta Kalevankankaan hurmaavalle hautausmaalle ja Tampere-päivän kävelyltä.

Katutaidetta luvalla ja lasten kanssa

Sunnuntaina oli hieno päivä monellakin tapaa. Muutaman päivän kylmän ja tuulisen jakson jälkeen tuli vihdoin lämpimämpää: aurinkoi paistoi ja tuntui melkein helteeltä (varsinkin, kun oli varustautunut kylmään säähän). Sitten oli lastenkulttuuriyhdistys SirkusRakkausPumPumin ja katutaidetarvikkeita myyvän Paine Art Supplyn yhteistapahtuma "Koko perheen katutaidepäivä" Näsinpuiston ja Mältinrannan tuntumassa. Päivää oltiin valmisteltu jo hieman etukäteen viikolla, mm. maalaamalla työmaa-aitaa pohjamaaleilla ja tekemällä esimerkkiseinä. Hieman jännitti sään suhteen sekä sen, että kuinka paljon porukkaa paikalle olisi tulossa. Mutta kaikki meni (ainakin omasta mielestäni) täydellisesti. Sää suosi, ihmisiä oli sopivan runsaasti, maalit riittivät, ohjaus oli huippua, musiikki soi ja tekemistä riitti ihan kaiken ikäisille. Meidän lapset viihtyivät paikalla sellaiset seitsemän tuntia eikä tylsää hetkeä tainnut olla. Sonja tietysti nukkui päiväunetkin.

Työmaa-aidalle syntyi todella värikäs, iloinen ja innostava kokonaisuus. Kuvia tekivät lapset ja aikuiset yhdessä (pääosassa kuitenkin lapset). Lapset olivat kaikenikäisiä taaperoista teini-ikäisiin. Kävimme tänään kurkistamassa, millaiselta seinä näytti ja sieltä löytyi ihania yksityiskohtia. Kekseliäitä ja hassuja hahmoja, jätskejä ja leivoksia. Nam! Aloin jo itse harkita, että ehkä pitää käydä ostamassa muutama spraymaali ja tehdä hauskoja sapluunoita ja mennä jonnekin maalaamaan. En edes tarvitsisi suurta seinää, vaan ihan pienen palan. Sanomalehtikin kelpaa paremman puutteessa. Hih.

Kuvasin tänään koko seinän. Ongelmia aiheutti aurinko sekä seinän edessä olevat puut. Mutta kyllä näistä kuvista jonkinlaisen kokonaiskuvan saa. Pientä säätöä ja viimeistelyä on vielä maalaukseen luvassa, mutta muutoin tältä se näyttää:

Kun lopullinen työ on koossa, täytyy vielä ottaa uudet kuvat. Paras juttu tässä on se, että pohja on tosiaan kokonaan maalattu eikä ns. tyhjiä aukkoja jää minnekään. Mukana oli ihan oikeita graffitimaalareita, joilta lapset saivat hyviä neuvoja ja ideoita. Toivottavasti tällaisia maalaamis- ja katutaidemahdollisuuksia saadaan jatkossakin. Onhan tämä väripläjäys paljon hienompi kuin muutamalla tägillä huonosti tuhrittu oranssi seinä. Vai mitä mieltä olette?

Matkailua ajassa ja Tampereella

Tänään oli taas vuorossa kävelyretki, jonka kestosta ei koskaan voi tietää. Se alkoi tietysti täältä meiltä kotoa, jatkui raiteitten vierustaa pitkin kohti Tipotietä. Ihasteltiin hyvää säätä, sillä tälle päivälle oli luvattu sateita, mutta saatiinkin vain sumua. Huomasin, että luonto alkaa olla jo vähän kulahtanut. En nyt tarkoita, että ruma kulahtanut, vaan sellainen syksyn kulahtanut. Pihlajan lehdet alkavat muuttua ruskeiksi ja käppyröiksi, marjatkin kuivettuvat. Koiranputket törröttävät harmaina, horsmat ruskeina ja hahtuvaisina. Saunakukka sentään oli vielä vihreä ja kaunis. Ja vaahterat ovat upeanvärisiä.

Järvi oli kauniin usvainen, mutta maisemaa hieman rumensi se, että alhaalla Näsijärven rannan tuntumassa on kamalat kaivaustyöt. Ennen niin kaunis ranta on nyt aivan möyritty. Ehkä siitä vielä joku päivä saadaan taas kaunis katsella, mutta aikaa siihen menee. Tipotieltä hurautimme karavaanimme Ratakadulle, joka on idyllinen pikkutie aivan Pispalan valtatien vierellä. Mielenkiintoisinta, ainakin perheen miespuolisten mielestä, on alue, jossa näkee paljon graffiteja. Kadulta on hyvä näkyvyys radan toisella puolella olevalle kattohuopatehtaalle, jonka seinät ovat täynnä toinen toistaan värikkäämpiä maalauksia. Tänään satuimme hyvään aikaan seuraamaan "kannubileitä", kun iso joukko nuoria maalasi tehtaan seinää. Kyseessä on siis aikoja sitten lopetettu tehdas, josta on enää vain seinät jäljellä. Pojilla (ja oli siellä varmaan ollut tyttöjäkin, kun seinässä luki suurin kultakirjaimin Niina, saattoi se olla rakkaudentunnustuskin) oli hyvä meininki päällä: maaleja ja musiikkia. Hetken seurasimme taiteilijoita ja ehkä ymmärsimme jotain oleellista graffitien tekemisestä: eihän niitä ääriviivoja voi ensin tehdä, vaan se sisältö kannattaa värittää ensin. Tai jotenkin noin. Meillä on ensi viikolla tulossa lasten kanssa iso katutaideproggis, joten pitää ottaa mallia.

Niin ja piti sanomani, että jos miehet tykkää tästä tehtaasta, niin minä pidän kasveista ja niistä muutamasta talosta, joita tuolla Ratakadun varrella on. Omenapuita, pihlajia, kuivia horsmia... Sonja muuten nukahti pitkästä aikaa vaunuihin tässä Ratakadun tienoilla eikä ehtinyt tuntea maalien hajua nenässään. Tai ehkä tunsi, mutta unissaan.

Ratakadulta suuntasimme kohti ylempää Pispalaa, jossa on maailman kauneimpia taloja ja pihoja. Tonttien mallit ja muodot ovat kukin omanlaisensa. Pienen pienellä pihalla saattaa olla iso ja korkea taloa. Idyllistä aluetta, jossa on todella hyvä henki. Kaikkialla rehottaa kasveja, vanhat tiilimuurit ovat vähän vinoja, mutta vankkoja, kissoja vilahtelee ja portaita nousee seuraaville tasoille. Ihana paikka ja ihanaa, että paikka on kävelymatkan päässä meiltä. Tampereen "vuoristoisuus" on mahtavaa ja tekee varmaan ihan hyvää kunnollekin nousta ja laskeutua mäkia. Taisi muuten olla Rinnekatu nimeltään se katu, jota me kuljimme kohti Pyynikinharjua.

Pyynikin puolella on pari mainiota omenapuuta, josta aina silloin tällöin ollaan otettu muutama omena matkaevääksi. En tiedä, miten autotie vaikuttaa omeniin, mutta puu on niin lähellä tietä, että vähän epäilyttää. Onneksi omppuset sentään kasvavat korkealla, ettei rapa niiden päälle roisku. Joka tapauksessa kävimme tänäänkin hakemassa muutaman kauniin ja erittäin maukkaan yksilön. Simo onnistui löytämään jättimäisen omenan, jonka hän antoi sankarillisesti Sonjalle, joka ei sitä jaksanut syödä, vaan antoi sen muutaman haukun jälkeen minulle, joka en myöskään jaksanut syödä sitä loppuun, vaan annoin Antonille, joka sitten söi loput. Katsokaa kuvaa, niin ymmärrätte, miten isosta kaverista oli kysymys.

Omppupuulta, vaikka kello oli jo vaikka mitä, päätimme käväistä Urbaanit asumismessut -hässäkässä. Kyseessä on siis jonkinnäköinen kotiesittely, jossa esitellään erilaisia urbaaneja koteja. Me pääsimme sellaiseen paikkaan, ettei siinä voinut kuin suu auki ihastella. SirkusRakkausPumPumin kautta olemme tutustuneet Mika-nimiseen taiteilijaan, jolta eivät ideat ihan äkkiä lopu. Menimme käväisemään hänen pajallaan Pyynikin aikamatkat -nimisellä gallerialla. Vautsi vau! En voi sanoin kuvata hänen aikakonetta, erilaisia pukuja ja sitä, miten kaikki tavallinen oli piilotettu mustiin härveleihin: uuni, vedenkeitin, astiakaappi, sänky... Vaikka mitä. Keskellä tilaa oli mustalla verhoiltu sairaalasänky, jolle teki mieli köllähtää, vaikka pääpuolella oli ihmeellinen päähän asetettava kapistus sinisine valoineen. CD-levyistä tehty kilpi heijasti valoa kauniisti kattoon ja kun sen laittoi pyörimään, tuntui ihan kuin vesi olisi liplattanut katossa. Sonja tuntui alkuksi hieman jännittävän paikkaa, mutta jännitys laukesi, kun paikalla oli mukavia ihmisiä ja siellä sai katsella telkkarista lumilautailevaa kamelia (taideteos sekin). Huima paikka ja huima taiteilija! Tilanne huipentui lettujen paistoon. Olipas kiva, että käytiin. Pihamaalla oli muuten lasinen puutarha ja hieno pienoiskaupunki, jonne kehäkukkien oli tarkoitus tehdä valot, mutta kukat olivat kasvaneet niin pitkiksi, että ne olivat tuolle kaupungille jättiläisiä.

Pyynikin aikamatkoilta jatkoimme vihdoin kotiin. Kotona Simo innostui Mikan pajan innoittamana tuunaamaan ja liimailemaan pieniä osia pikkuautoihin. Söimme spagettia, jota lapsiin uppoaa uskomaton määrä.

Olihan taas ihana lauantai! Nyt perinteinen leffahetki The Great Gatsby - Kultahattu -elokuvan parissa. Saas nähdä, millainen sekin on. En erityisemmin pidä Leonardo di Capriosta, mutta joskus hänkin voi yllättää.

Huisin hauskaa viikonlopun loppua!

Alla kuva Sonjasta siellä Mikan pajan pihalla. Hieno miljöö vanhan sairaalan kupeessa.

Metsäleikkejä ja maton hakua

Huh, olipas päivä! Siis hyvällä tavalla huh. Käytiin Koivistonkylän Sulkavuorella katsomassa paikkoja huomista Sulkavuori picniciä varten. SirkusRakkausPumPum vie sinne upeat lohikäärmeet ja parin tunnin aikana tulee varmasti olemaan hyvä meininki. Tälle päivälle sattui todella hyvä sää ja uskon, että huomenna on sama juttu. Sulkavuoren ympäristö on ihanaa metsää: haavat havisee, kivillä on sammalta ja voi tuntea, että on ihan keskellä luontoa, vaikka ympärillä (ei sentään näkyvillä) kulkee isojakin autoteitä. Auringon valo vielä siivilöityi hienosti lehtien läpi, joten iltapäivä oli hyvin kesäinen. Lapset leikkivät Ronja Ryövärintytärtä, mihin tämä metsä ja kalliot antoivat hyvät puitteet. Lasten mielikuvitus on kyllä hyvin inspiroivaa, siihen kun uskaltaisi useamminkin lähteä mukaan. Muistan kyllä omasta lapsuudestani, että vietin suurimman osan ajasta ala-asteikäisenä juuri metsässä leikkien noitaa ja tonttuja ja vaikka mitä. Se oli aikaa se!

Sulkavuorelta ajelimme Rauhaniemeen, mistä oli tarkoitus ottaa kyytiin eilen pestyt matot, muka kuivina. Vaikka päivä olikin aurinkoinen, alkaa nyt olla sen verran kosteaa, ettei matot ihan tuosta noin vain kuivu (eihän ne kuivu muutenkaan). Päätettiin, että jätetään ne vielä huomiseen. Yleensä en kehtaisi jättää mattoja kuivumaan pesupaikan telineisiin, mutta nyt, kun melkein kukaan muu ei paikkaa käytä, ajattelin, että ehkä voidaan lainata parruja vielä huomiseen. Tänne kotiin on niin hankala tuoda leveitä mattoja kuivumaan.

Mutta, mutta... Vaikka ei mattoja saatukaan mukaan, niin nähtiin järvi taas erilaisena ja kovin, kovin kauniina. Oman tunnelmansa toi se, että kansankylpylällä oli paljon saunojia ja he istuivat laiturilla, pulahtelivat uimaan ja nauttivat hekin olostaan. Me ihastelimme järveä, taivasta ja iltaa. Lapset heittelivät brie-juustoja veteen (Antonista yksi kivistä näytti ihan brie-lohkolta) ja minä innostuin ottamaan muutaman kuvan, kun kerran kamerakin sattui olemaan mukana. Silti ajattelin, että koko tuota kaunista, rauhallista iltaa ei voi millään ikuistaa kameralla edes kymmeneen kuvaan. Se täytyy vain muistaa omassa päässään, josta se kuitenkin unohtuu. Mutta onneksi tulee taas uusia ja uusia tunnelmia. Jep.

Ihanaa iltaa! Meillä se jatkuu taas elokuvalla. Tänään on vuorossa Ben Affleckin ohjaama The Town. Odotukset eivät ole kovin korkealla, eli mahdollisuudet yllättyä positiivisesti ovat korkealla.