Piparkakkuja

Jätimme jäähyväiset syksylle ja marraskuulle piparkakkujen merkeissä.

Tai no, ensin kävin Simon kanssa kirjaston lystitunnilla. Siellä meillä oli itsenäisyysjuhlat, saimme päähän suomalaiset hatut (Simolla sarvekas sinivalkoinen hattu, minulla samantyylinen panta) ja Simo oli linnan kuningas (okei, Suomessa ei ole kuningasta, mutta mitä siitä). Lystituntia pitää venäläinen nainen, joka puhuu hienosti suomea. Hän pukeutuu aina upeasti (tänään Suomi-verkkaripukuun) ja on valmistellut tunnit todella hyvin etukäteen. Lapset tanssivat ja esittävät tarinaa mukana. Ohjaaja on todella hyvä, eläytyy täysillä ja innostaa lapsia. Tunnilla kuultava musiikki on myös tosi mukaansatempaavaa. Olisi pitänyt kysyä, mitä se on... Tällä erää tämä oli viimeinen lystitunti, toivottavasti jatkuvat taas ensi vuonna.

Tultiin kotiin pienen kietotien kautta ja alettiin piparihommiin. Sonjalla oli valitettavasti päiväuniaika eikä tyllerö päässyt leipomaan. Täytyy tehdä toinen taikina vielä lähempänä joulua.

Simo oli ihan innoissaan leipomisesta. Tänä vuonna hän innostui ihan oikeasti kaulimaan ja painelemaan pipareita. Ehkä uudella Brion kaulimella ja piparimuoteilla (junan- ja talonmuotoisia) oli jotain tekemistä asian kanssa. En edes tiedä, oliko kaulin tarkoitettu oikeaan ruoanlaittoon, mutta eikös olisi vähän hölmöä, jos ei olisi.

Jos joku odotti jotain hienoa piparinleipomistarinaa, niin saa vähän pettyä, sillä meidän leipomissessio meni hienosti. Pienet taikinapalat menivät Simon suuhun ja isommista palleroista leivottiin junia, ukkeleita ja taloja. Taikina toimi hyvin, mutta unohdin kaikessa innostuksessani maistaa sitä itse. Taikinan valmistaminen ja leipominen oli jopa yllättävän helppoa. Miten voi olla? Vähän sama juttu kuin pelkäsin käyttää liivatetta kakuissa ja sitten kun yritin, onnistui sekin ihan hyvin. Eli kaikkea kannattaa kokeilla (kunhan raaka-aineet eivät ole liian kalliita).

Tehtiin pipareiden päälle vielä koristelu tomusokerista ja sitruunasta (hyvää!). Viimeinen kananmuna (valkuaisesta voi siis myös tehdä sörsselin) meni eilen taikinaan. Toisaalta kananmunaversio on todella kovaa, tämä meidän tekemä taas oli mukavampaa syödä.

Ainiin, leivonnan aikana satoi ihanasti lunta. Oli kodikaan talvinen ja jouluinen tunnelma. Nyt on onneksi muutama aste pakkasta, eli hyvällä tuurilla lumi pysyy maassa ainakin yön yli.

Melkein kaikki piparit syötiin tämän päivän aikana. Mulle tuli ähky muutaman jälkeen, mutta muille herkkusuille maistui. Tulin siihen tulokseen, että on hyvä tehdä tällainen pieni annos kerralla ja syödä ne melkein heti. Ei tartte olla koko ajan suu makeana (vaikka kaikki varmaan toivoo, että niin voisi olla).

Nyt jotain hauskaa katseltavaa tietokoneen ruudulle, kiitos! Ehkä yksi Beck-elokuva.

Heihei syksy, vuodenajoista rakkain! Huomenna saa avata ekan joulukalenterin luukun, jee. Lapsilla on Lego-kalenterit, meillä aikuisilla yhteinen partiolaisten kalenteri.

Leppoisaa lauantai-iltaa!

Piparkakkutaikinaa

En ole vielä edennyt niin pitkälle, että voisin olla pullantuoksuinen äiti (pullataikina on mahdoton tehtävä), mutta luulen, että saatan pystyä olemaan piparkakuntuoksuinen äiti. Siksi teimme Simon kanssa tänään piparkakkutaikinaa.

Valmistauduin tähän koettelemukseen hakemalla joulufiilistä Tampereen keskustasta. Lähdin Sonjan kanssa kävelylenkille (tyttö nukahti noin minuutin päästä siitä, kun olin saanut hänet vaunuihin) ja kiersin ihania paikkoja, mm. Hämeenpuiston, Laukontorin, Kehräsaaran, kosken rannan, Ville Veturin, Finlaysonin ja Pyynikin kirkkopuiston. Oli jo jouluista, kun tälle päivälle sattui mukava pakkassää ja vaikkei lunta varsinaisesti ollut, niin maa oli silti valkoinen.

Kun tulimme kotiin, Simo muistutti heti, että PIPARITAIKINA. Sen kimppuun kävimmekin heti. En ole koskaan tehnyt itse taikinaa, kun olen ajatellut, että se on niin hankalaa, kun pitää hellalla tehdä ja yön yli odottaa. Mutta taikinan teko olikin ihan helppoa! Otin appelsiinipiparien reseptin Pirkka-lehdestä, koska tykkään appelsiinin makuisista piparkakuista.

Raaka piparitaikina on hyvää. Toivottavasti sooda ei ala kuplia mahassa. Annoin lapsille pienet nokareet maistiaisiksi (huomenna sitten lisää). Simo löysi vielä kulhon, jossa olin taikinan tehnyt ja kaapi sen niin puhtaaksi, että oli melkein kun tiskattu. Simon naama taas oli ihan jotain muuta kuin puhdas.

Huomenna selviää, miten piparkakkuäidin käy. Toivottavasti tulee hienoja piparkakkujunia ja -ukkoja.

Sumuisen harjun kulkijat

Eilen satoi 10 senttiä lunta, yöllä kaikki suli pois ja tänään oli taas lämmin päivä. Simo jutteli illalla, että aamulla mennään hiihtämään, mutta se toive ei vielä toteutunut. Saatiin eilen pyöriteltyä lumipalloja ja tehtyä lumiukko. Pikkuinen, mutta lumiukko kuitenkin.

Eilen

Tänään pappa tuli käymään ja lähdettiin heti ulkoilemaan. Suuntana oli Pyynikki ja näkötorni. Täällä "alhaalla" (vaikka mekin asutaan jo hieman rinteessä) oli suht kirkasta, vaikka Näsinneula ei kunnolla näkynytkään. Kierreltiin kauniiden puutalojen joukossa. Alue Pyynikintorilta Pyynikinharjulle on yksi lempipaikkojani täällä Tampereelle. Kerrostalot ovat vanhoja ja tyylikkäitä, puutalot ovat kodikkaita ja saavat haaveilemaan, että kunpa voisin joskus asua sellaisessa (pääsisi edes kurkkaamaan, millaisia ne ovat). Noustiin pikku hiljaa yhä ylemmäs. Näkötornilla alkoi olla jo aika sumuista, välillä tuntui, että parin metrin päässä olevat ihmiset näyttivät olevan sumussa.

Päätettiin Simon kanssa viedä pappa ylös näkötorniin, sieltähän olisi hienot näkymät kaupunkiin. Antoni jäi nukkuvan Sonjan kanssa alas meitä odottelemaan. En tajunnut ollenkaan, että kun on sumuista, niin eihän sieltä tornista näe mitään. Toisaalta sumuinen maisema oli sekin upean näköinen. Vähän näkyi mäntyjä ja siinä se sitten olinkin. Joku rohkea porukka oli tulossa torniin kokeilemaan köysilaskeutumista. Hui! Ostettiin alakerran kahviosta ystävälliseltä myyjältä munkit (slurps!) kotiin jälkiruoaksi.

Näkymä tornista

Jatkettiin matkaa näköalapaikalle (taas yksi lempipaikoistani), josta on upeat näkymät Pyhäjärvelle ja vastarannalle. Pysähdyttiin hetkeksi niin kutsutulle Thermopyleen kentälle, josta löytyi mukavan luminen paikka. Miksi ihmeessä siitä ei ollut lumi sulanut? Okei, olihan se tosi märkää, mutta pystyttiin tekemään palloja ja pienen pieni lumiukkokin. Simo keksi, että paikka oli aivan kuin Etelänapa, niinä pappa sai olla Pingu ja Simo Pingua etsivä tyyppi. Hauskaa oli.

Päästiin näköalapaikallekin. Sieltä oli tosiaan hienot näkymät, sumusta huolimatta. Tai ehkä juuri sumun takia maisema oli niin hieno. Tykkään erilaisista säistä. Luen juuri Paolo Coelhon kirjaa Paholainen ja neiti Prym. Siinä tämä neiti Prym miettii, miksi eräällä vanhalla naisella ei ole muuta puhuttavaa kuin sää, se on Prymistä tylsää, turhanpäiväistä. Minusta taas säästä puhuminen on kivaa! Sade, tuuli, aurinko, sumu... Ja vuodenajat myös. Erilaiset säät ja vuodenajat vaikuttavat tosi paljon minulla siihen, mitä haluan tehdä, minkälainen fiilis on.

Näköalapaikalla

Kotiin päästyämme kävimme savukalan kimppuun. Kaikilla oli niin nälkä, ettei paljon ehditty sanoja vaihtaa.

Sain papalta lainaan kasan Henning Mankellin kirjoja. Ihanaa syys- ja talvilukemista. Ihan kuin ei omasta takaa olisi isoa kirjakasaa, mutta... Tilasin vielä kirjakerhon alesta Mankellin elämäkerran. Niin sitä vaan voi hurahtaa johonkin.

Mutta nyt, nyt joku ranskalainen leffa pyörimään (nimi taisi olla Vieras talossa) ja vähän juustoja pöytään. Hups, en edes tajunnut, että katsotaan ranskalaista leffaa ja syödään juustoja. Onpas hienostelevaa! Vain viini puuttuu.

Tunnelmallista viikonloppua!

Aika kiitää...

Viikonloppu vierähti nopeasti. Nyt on jo tiistai, huomenna keskiviikkoa ja sitten loppuviikko. Päivät menevät huimaa vauhtia... Hidastuvatkohan tunnit koskaan? Olen kuullut, että aika tuntuu juoksevan nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee. Vähän pelottaa, että jos nyt aika menee kovaa vauhtia, niin kuinka kovaa se menee muutaman vuoden päästä. Ehkä hyppään pois kyydistä ja alan elää jossain omassa ajassani (ei muuten hullumpi ajatus). Ei mennä tämän syvällisemmäksi, mutta tuntuuko teistä koskaan, että koko maailma olisi hektisempi nyt kuin kymmenen vuotta sitten.

Perjantai-iltana saimme vieraita pääkaupungista, kun veljeni ja tämän tyttöystävä saapuivat viikonloppuvisiitille. Bobin ja Nasun kanssa tietysti.

Pieni välikommentti. En oikein tiedä, miten kutsuisin ihmisiä tekstissäni. Perheeni kulkee omilla nimillään, mutta muuten taidan käyttää ihmisistä vain etukirjainta tai sukulaisuus(tai muuta)suhdetta. Koskaan ei voi tietää, kuka tahtoo olla nimetön. Veljeni on siis tässä S ja tyttöystävä T. Hih. Koirat saavat kyllä olla Bob ja Nasu. Ja jos joskus kirjoitan jotain, mitä joku ei tahdo julkaistavan, niin äkkiä viestiä tänne, niin deletoidaan. Jep. Tämä asia käsitelty tällä.

Lapset tietysti riehaantuivat tulijoista eivätkä olisi tahtoneet mennä sänkyyn. Onneksi olivat väsyneitä ja sammuivat suht nopeasti. Illalla ei tehty sen kummempia. Syötiin iltapala, vaihdettiin pikaiset kuulumiset ja painuttiin pehkuihin.

Lauantaina lähdimme Simon kanssa kirjastolle katsomaan nukketeatteria. Tällä kertaa vuorossa oli Pulcinellan Pyttipannu eli Le Guarattelle di Pulcinella. Se oli vaasalaisen (?) Pikku Aasin nukketeatterin ohjelma. Nukkien liikuttelija italialainen (ainakin alkuperältään) Cosimo Galiano oli jo ulkonäöltään todellisen taitelijan oloinen. Hän oli tietysti sermin takana. Pulcinella taas oli sekä oikea ihminen, muusikko että nukke. Esitystä katsoessani tajusin, että olen kadottanut kyvyn nauraa yksinkertaiselle huumorille (Pulcinella ajaa takaa koiraa ja luurankoa, rakastuu ja menettää rakastettunsa, nauretaan kömmähdyksille, hyvä kuitenkin voittaa). Ihastuin, kun lapset nauraa räkättivät lällättelevälle koiralle ja mietin, miten tylsää on, ettei aikuinen välttämättä jaksa enää ilostua noin pienestä. Olenko tosikko? Päätin, että tästä edespäin yritän nauraa myös hölmöille, yksinkertaisille jutuille enkä odota, että vitsien pitää olla kovin älykkäitä ja totisia. Simo tykkäsi kovasti esityksestä ja niin minkäkin. Olisi ihana päästä Italiaan katsomaan heidän perinteisiä teatterimuotoja, nukketeatteria ja sen semmoista.

Nukketeatterin jälkeen lähdettiin Simon kanssa kotiin tekemään ruokaa. Muu porukka oli vielä kiertelemässä kaupunkia ja ostamassa kahvia. Syötiin. Oltiin. Jossain vaiheessa lähdettiin ulos. S ja T lähtivät vielä kaupunkikierrokselle. Me muut (myös koirat) lähdimme Näsinpuistoon. Siellä oli yllätykseksemme avattu Tiitiäisen satupuisto (tai siis avajaiset olivat sunnuntaina), jossa ihastuin trampoliiniin. Lapsia en meinannut saada pois puistosta enkä meinannut itsekään lähteä.

Illalla, kun lapset nukkuivat, aikuiset pelasivat Heitä sikaa ja jatsia (miten se oikeesti kirjotettaan?). Voitin, siis voitteko käsittää, veljeni heitäsiassa elämäni ensimmäisen kerran. En ole koskaan voittanut häntä missään pelissä. Vautsi. Ja Antoni taisi voittaa jatsin. Peli kulki todella upeasti. Kaikilla neljällä taisi olla ihan minimaalisesti viivoja ja pisteet heitti parillakymmenellä. Olipas jännää! Pelaaminen on tosi kivaa.

Sunnuntaina tehtiin ihana lenkki koko porukalla Pyynikillä. S ja T kävivät ihailemassa maisemia tornista. Saatiin evästäkin näköalapaikalla, kun T:n repusta paljastui kasa munkkeja. Nam! Näkötornin munkit on ihan älyttömän hyviä. Erityisesti lämpiminä.

Kotona Simo ja eno pyörittelivät lihapullia. Oli muuten hyviä nekin! Grahamjauhoista tehty ruskeakastike ei ollut yhtään hullumpaa. Maussa oli jotain, joka sai ajatukseni palaamaan 1980-luvun alun kesiin, kun vietin päiviä Kaisa-mamma ja Paavo-papan mökillä. Siellä kastike maistui juuri tuolta.

Aika kului ihan liian nopeasti ja vieraiden oli pian aika pakata kamat, lastata koirat auton ja karauttaa kohti kotia. Oli kyllä hauskaa!

Eilen (eli maanantaina) käytiin uudelleen Tiitiäisen puistossa ja siellä oli edelleen hauskaa. Maahan upotetut trampoliinit ovat mainioita. Muutenkin puisto on hauska, kun se on tehty Tiitiäis-kirjan runoihin pohjautuen. Sieltä löytyy kirjan hahmoja, mm. tunteellinen siili ja Jaakko Vaakko Vesirotta. Lapset tykkäsivät kovasti liukumäistä, joihin ei ole portaita, vaan sinne pitää kiivetä kumparetta pitkin. Mainio energiantuhlauskeino.

Tänään kävin itsekseni taas Pyynikillä kävelemässä. Ilma oli sateinen, mutta lenkin aikana ei onneksi satanut. Oli lämmintä ja kosteaa, tosi ihanaa. Parasta oli ehkä se tunne, kun käveli pienemmillä poluilla, jotka olivat peittyneet havunneulasiin. Askelen pehmeys neulasmatolla.

Nyt Henning Mankellin kimppuun. En ole aiemmin lukenut häneltä mitään, vaikka Wallander-leffasarja on mahtava. Lainasin iskältä muutaman kirjan ja aloitin kirjailijaan tutustumisen Italialaisista kengistä. Pidän siitä kovasti, ainakin tähän mennessä. Mahtavan suorasukaista kerrontaa. Ei mitään kiertelyä ja kaartelua.

Ihanaa iltaa ja viikkoa! Kun laittaa kynttilöitä palamaan, saa aikaan ihanan kodikkaan tunnelman (pitää vaan muista varovaisuus tulen kanssa).

Valittamalla paranee...

Eilen valitin sadetta ja pimeää. Tänään sain poutaa ja aurinkoa. Ihanaa!

Lähdimme koko porukka heti aamusta retkelle kosken toiselle puolelle katsomaan Ville Veturia. Se seisoo jonkun pihamaalla Vapriikkia vastapäätä. Hieno vanha veturi. Söimme siellä retkieväät, eilen isänpäivältä jääneitä pikkuleipiä (leivoin pitkästä aikaa).

Veturin vieressä on Aleksandra Siltasen puisto, josta löytyy leikkipaikka. Siellä kirmasimme vähän aikaa kansainvälisen lastentarhan kanssa. Oli muuten yllättävän kylmä, kun on tottunut yli viiden asten lämpöön. Nyt mittari näytti jotain kahta astetta.

Nähtiin styroksilla ajelehtiviä sorsia, olivat keksineet aika mainion (ja varmaan räpylöille lämpimän) matkustustavan.

Eipä tänään tämän kummempia. Oli vain pakko jakaa tuo ihana aurinko.

Loistetta päivään!

Halloweenista isänpäivään

Niin se aika vaan huristaa eteenpäin täällä harmaudessa ja sateessa. Tällä viikolla on satanut ihan joka päivä. Kaksi kertaa taisi aurinko pilkistää pilvien takaa, mutta muuten on ollut harmaata. Pidän sateesta, mutta tämä pimeys ja lyhenevät valonhetket yhdessä sateen kanssa ovat hankalia jaksaa. Kesäsade ja alkusyksyn sade ovat ihan erilaisia. Nyt ei millään jaksaisi mennä ulos, mutta lapset on sinne pakko viedä aina välillä, kun muuten (erästä leikkipuistoäitiä lainatakseni) lapset hyppisivät seinille. Toisaalta, kun ulos pääsee, on siellä aika ihanaa: raikasta ja kosteaa, helppo hengittää (kärsin taas nenän kuivista limakalvoista, onneksi on nenäkannu).

Halloween tuli ja meni. Lauantaina juhlimme SirkusRakkausPumPumin kanssa Tapiola-talolla Kummamamman juhlissa. Oli todella hauskaa! Lapsia (ja aikuisia) oli paljon paikalla, toiminta oli hauskaa (mm. aarteen etsimistä hirviöiden luota) ja musiikki oli hyvää (kapteeni Kalina ja Kummamamma huolehtivat niistä). Herkut olivat maittavia ja kasvomaalaus oli monen lapsen suosikkipuuhaa. Meidänkin lapset tykkäsivät, vaikka aina välillä piti tulla äidin tai isän syliin "turvaan".

Sunnuntaina kävimme Kalevankankaan hautausmaalla katsomassa pyhäinpäivän kynttilöitä. Niitä olikin tuotu sinne todella paljon. Pimenevä ilta ja kynttilät olivat kauniita.

Maananataina koitti Antonin kauan odotettu sappirakonleikkaus. Se onnistui hyvin. Mies sai neljä pientä ja siistiä haavaa, jotka ovat jo parantuneet hienosti. Voi huokaista helpotuksesta, että tuostakin päästiin. Antoni oli sairaalassa vain päivän, eli pääsi yöksi kotiin. Kiitos Karille kuljetuksesta ja lääkkeiden hausta!

Pappa tuli kyläilemään tiistaina. Lapset saivat odotettua savukalaa ja hassua leikkiseuraa. Pikkulegot levitettiin pöydälle ja siinä vierähti kevyesti pari tuntia.

Keskiviikkona oli Huushollia, torstaina satutunti ja ilakat. Käytiin Pikku Kakkosen puistossa sadesäällä. Se ei lapsia haitannut, eikä oikeastaan aikuisiakaan. Perjantaina käytiin ainakin kaupassa. Tiistaina käytiin Simon kanssa kaksin Tallipihalla ostamassa teetä ja kahvilassa. Oli hurja tuuli, mutta onneksi pihan hiekkalaatikko oli suojaisassa paikassa. Näsinpuiston pimeys oli aika jännää.

Eilen eli lauantaina juhlittiin pikkusen minun ja Antonin viidettä kihlajaispäivää. Tehtiin burgereita ja katsottiin Risto Räppääjää (lapset vaikuttivat hieman tähän leffavalintaan). Illalla taidettiin kahdestaan katsoa Harry Potter ja feeniksin kilta. Ai että nuo Potterit ovat hyviä leffoja, aivan kuten kirjatkin ovat erinomaisia.

Ainiin, pitää hehkuttaa! Sain marraskuun ekana päivänä lopetettua kahden kuukauden seikkailun Westerosissa ja niillä kulmilla. Jätin hetkeksi jäähyväiset Martinin mahtavalla The Song of Ice anf Fire -sarjalle. Kirjan seuraava osa on odotettavissa ehkä joskus vuonna 2017. Blah! No, sillä välin ehtii lukea jotain muuta, kuten nyt Paul Austerin New York -trilogiaa.

Tänään ollaan juhlittu isänpäivää, mm. ajelemalla Teiskossa ja käymällä ulkona (harmaassa ja sateisessa säässä). Mun isä ja lasteni isä ja kaikki tuntemani isät ovat ihania!

Iik, nyt on pakko lopettaa. Silta-sarja alkaa ihan justiinsa.