Katutaidetta luvalla ja lasten kanssa

Sunnuntaina oli hieno päivä monellakin tapaa. Muutaman päivän kylmän ja tuulisen jakson jälkeen tuli vihdoin lämpimämpää: aurinkoi paistoi ja tuntui melkein helteeltä (varsinkin, kun oli varustautunut kylmään säähän). Sitten oli lastenkulttuuriyhdistys SirkusRakkausPumPumin ja katutaidetarvikkeita myyvän Paine Art Supplyn yhteistapahtuma "Koko perheen katutaidepäivä" Näsinpuiston ja Mältinrannan tuntumassa. Päivää oltiin valmisteltu jo hieman etukäteen viikolla, mm. maalaamalla työmaa-aitaa pohjamaaleilla ja tekemällä esimerkkiseinä. Hieman jännitti sään suhteen sekä sen, että kuinka paljon porukkaa paikalle olisi tulossa. Mutta kaikki meni (ainakin omasta mielestäni) täydellisesti. Sää suosi, ihmisiä oli sopivan runsaasti, maalit riittivät, ohjaus oli huippua, musiikki soi ja tekemistä riitti ihan kaiken ikäisille. Meidän lapset viihtyivät paikalla sellaiset seitsemän tuntia eikä tylsää hetkeä tainnut olla. Sonja tietysti nukkui päiväunetkin.

Työmaa-aidalle syntyi todella värikäs, iloinen ja innostava kokonaisuus. Kuvia tekivät lapset ja aikuiset yhdessä (pääosassa kuitenkin lapset). Lapset olivat kaikenikäisiä taaperoista teini-ikäisiin. Kävimme tänään kurkistamassa, millaiselta seinä näytti ja sieltä löytyi ihania yksityiskohtia. Kekseliäitä ja hassuja hahmoja, jätskejä ja leivoksia. Nam! Aloin jo itse harkita, että ehkä pitää käydä ostamassa muutama spraymaali ja tehdä hauskoja sapluunoita ja mennä jonnekin maalaamaan. En edes tarvitsisi suurta seinää, vaan ihan pienen palan. Sanomalehtikin kelpaa paremman puutteessa. Hih.

Kuvasin tänään koko seinän. Ongelmia aiheutti aurinko sekä seinän edessä olevat puut. Mutta kyllä näistä kuvista jonkinlaisen kokonaiskuvan saa. Pientä säätöä ja viimeistelyä on vielä maalaukseen luvassa, mutta muutoin tältä se näyttää:

Kun lopullinen työ on koossa, täytyy vielä ottaa uudet kuvat. Paras juttu tässä on se, että pohja on tosiaan kokonaan maalattu eikä ns. tyhjiä aukkoja jää minnekään. Mukana oli ihan oikeita graffitimaalareita, joilta lapset saivat hyviä neuvoja ja ideoita. Toivottavasti tällaisia maalaamis- ja katutaidemahdollisuuksia saadaan jatkossakin. Onhan tämä väripläjäys paljon hienompi kuin muutamalla tägillä huonosti tuhrittu oranssi seinä. Vai mitä mieltä olette?

Matkailua ajassa ja Tampereella

Tänään oli taas vuorossa kävelyretki, jonka kestosta ei koskaan voi tietää. Se alkoi tietysti täältä meiltä kotoa, jatkui raiteitten vierustaa pitkin kohti Tipotietä. Ihasteltiin hyvää säätä, sillä tälle päivälle oli luvattu sateita, mutta saatiinkin vain sumua. Huomasin, että luonto alkaa olla jo vähän kulahtanut. En nyt tarkoita, että ruma kulahtanut, vaan sellainen syksyn kulahtanut. Pihlajan lehdet alkavat muuttua ruskeiksi ja käppyröiksi, marjatkin kuivettuvat. Koiranputket törröttävät harmaina, horsmat ruskeina ja hahtuvaisina. Saunakukka sentään oli vielä vihreä ja kaunis. Ja vaahterat ovat upeanvärisiä.

Järvi oli kauniin usvainen, mutta maisemaa hieman rumensi se, että alhaalla Näsijärven rannan tuntumassa on kamalat kaivaustyöt. Ennen niin kaunis ranta on nyt aivan möyritty. Ehkä siitä vielä joku päivä saadaan taas kaunis katsella, mutta aikaa siihen menee. Tipotieltä hurautimme karavaanimme Ratakadulle, joka on idyllinen pikkutie aivan Pispalan valtatien vierellä. Mielenkiintoisinta, ainakin perheen miespuolisten mielestä, on alue, jossa näkee paljon graffiteja. Kadulta on hyvä näkyvyys radan toisella puolella olevalle kattohuopatehtaalle, jonka seinät ovat täynnä toinen toistaan värikkäämpiä maalauksia. Tänään satuimme hyvään aikaan seuraamaan "kannubileitä", kun iso joukko nuoria maalasi tehtaan seinää. Kyseessä on siis aikoja sitten lopetettu tehdas, josta on enää vain seinät jäljellä. Pojilla (ja oli siellä varmaan ollut tyttöjäkin, kun seinässä luki suurin kultakirjaimin Niina, saattoi se olla rakkaudentunnustuskin) oli hyvä meininki päällä: maaleja ja musiikkia. Hetken seurasimme taiteilijoita ja ehkä ymmärsimme jotain oleellista graffitien tekemisestä: eihän niitä ääriviivoja voi ensin tehdä, vaan se sisältö kannattaa värittää ensin. Tai jotenkin noin. Meillä on ensi viikolla tulossa lasten kanssa iso katutaideproggis, joten pitää ottaa mallia.

Niin ja piti sanomani, että jos miehet tykkää tästä tehtaasta, niin minä pidän kasveista ja niistä muutamasta talosta, joita tuolla Ratakadun varrella on. Omenapuita, pihlajia, kuivia horsmia... Sonja muuten nukahti pitkästä aikaa vaunuihin tässä Ratakadun tienoilla eikä ehtinyt tuntea maalien hajua nenässään. Tai ehkä tunsi, mutta unissaan.

Ratakadulta suuntasimme kohti ylempää Pispalaa, jossa on maailman kauneimpia taloja ja pihoja. Tonttien mallit ja muodot ovat kukin omanlaisensa. Pienen pienellä pihalla saattaa olla iso ja korkea taloa. Idyllistä aluetta, jossa on todella hyvä henki. Kaikkialla rehottaa kasveja, vanhat tiilimuurit ovat vähän vinoja, mutta vankkoja, kissoja vilahtelee ja portaita nousee seuraaville tasoille. Ihana paikka ja ihanaa, että paikka on kävelymatkan päässä meiltä. Tampereen "vuoristoisuus" on mahtavaa ja tekee varmaan ihan hyvää kunnollekin nousta ja laskeutua mäkia. Taisi muuten olla Rinnekatu nimeltään se katu, jota me kuljimme kohti Pyynikinharjua.

Pyynikin puolella on pari mainiota omenapuuta, josta aina silloin tällöin ollaan otettu muutama omena matkaevääksi. En tiedä, miten autotie vaikuttaa omeniin, mutta puu on niin lähellä tietä, että vähän epäilyttää. Onneksi omppuset sentään kasvavat korkealla, ettei rapa niiden päälle roisku. Joka tapauksessa kävimme tänäänkin hakemassa muutaman kauniin ja erittäin maukkaan yksilön. Simo onnistui löytämään jättimäisen omenan, jonka hän antoi sankarillisesti Sonjalle, joka ei sitä jaksanut syödä, vaan antoi sen muutaman haukun jälkeen minulle, joka en myöskään jaksanut syödä sitä loppuun, vaan annoin Antonille, joka sitten söi loput. Katsokaa kuvaa, niin ymmärrätte, miten isosta kaverista oli kysymys.

Omppupuulta, vaikka kello oli jo vaikka mitä, päätimme käväistä Urbaanit asumismessut -hässäkässä. Kyseessä on siis jonkinnäköinen kotiesittely, jossa esitellään erilaisia urbaaneja koteja. Me pääsimme sellaiseen paikkaan, ettei siinä voinut kuin suu auki ihastella. SirkusRakkausPumPumin kautta olemme tutustuneet Mika-nimiseen taiteilijaan, jolta eivät ideat ihan äkkiä lopu. Menimme käväisemään hänen pajallaan Pyynikin aikamatkat -nimisellä gallerialla. Vautsi vau! En voi sanoin kuvata hänen aikakonetta, erilaisia pukuja ja sitä, miten kaikki tavallinen oli piilotettu mustiin härveleihin: uuni, vedenkeitin, astiakaappi, sänky... Vaikka mitä. Keskellä tilaa oli mustalla verhoiltu sairaalasänky, jolle teki mieli köllähtää, vaikka pääpuolella oli ihmeellinen päähän asetettava kapistus sinisine valoineen. CD-levyistä tehty kilpi heijasti valoa kauniisti kattoon ja kun sen laittoi pyörimään, tuntui ihan kuin vesi olisi liplattanut katossa. Sonja tuntui alkuksi hieman jännittävän paikkaa, mutta jännitys laukesi, kun paikalla oli mukavia ihmisiä ja siellä sai katsella telkkarista lumilautailevaa kamelia (taideteos sekin). Huima paikka ja huima taiteilija! Tilanne huipentui lettujen paistoon. Olipas kiva, että käytiin. Pihamaalla oli muuten lasinen puutarha ja hieno pienoiskaupunki, jonne kehäkukkien oli tarkoitus tehdä valot, mutta kukat olivat kasvaneet niin pitkiksi, että ne olivat tuolle kaupungille jättiläisiä.

Pyynikin aikamatkoilta jatkoimme vihdoin kotiin. Kotona Simo innostui Mikan pajan innoittamana tuunaamaan ja liimailemaan pieniä osia pikkuautoihin. Söimme spagettia, jota lapsiin uppoaa uskomaton määrä.

Olihan taas ihana lauantai! Nyt perinteinen leffahetki The Great Gatsby - Kultahattu -elokuvan parissa. Saas nähdä, millainen sekin on. En erityisemmin pidä Leonardo di Capriosta, mutta joskus hänkin voi yllättää.

Huisin hauskaa viikonlopun loppua!

Alla kuva Sonjasta siellä Mikan pajan pihalla. Hieno miljöö vanhan sairaalan kupeessa.

Metsäleikkejä ja maton hakua

Huh, olipas päivä! Siis hyvällä tavalla huh. Käytiin Koivistonkylän Sulkavuorella katsomassa paikkoja huomista Sulkavuori picniciä varten. SirkusRakkausPumPum vie sinne upeat lohikäärmeet ja parin tunnin aikana tulee varmasti olemaan hyvä meininki. Tälle päivälle sattui todella hyvä sää ja uskon, että huomenna on sama juttu. Sulkavuoren ympäristö on ihanaa metsää: haavat havisee, kivillä on sammalta ja voi tuntea, että on ihan keskellä luontoa, vaikka ympärillä (ei sentään näkyvillä) kulkee isojakin autoteitä. Auringon valo vielä siivilöityi hienosti lehtien läpi, joten iltapäivä oli hyvin kesäinen. Lapset leikkivät Ronja Ryövärintytärtä, mihin tämä metsä ja kalliot antoivat hyvät puitteet. Lasten mielikuvitus on kyllä hyvin inspiroivaa, siihen kun uskaltaisi useamminkin lähteä mukaan. Muistan kyllä omasta lapsuudestani, että vietin suurimman osan ajasta ala-asteikäisenä juuri metsässä leikkien noitaa ja tonttuja ja vaikka mitä. Se oli aikaa se!

Sulkavuorelta ajelimme Rauhaniemeen, mistä oli tarkoitus ottaa kyytiin eilen pestyt matot, muka kuivina. Vaikka päivä olikin aurinkoinen, alkaa nyt olla sen verran kosteaa, ettei matot ihan tuosta noin vain kuivu (eihän ne kuivu muutenkaan). Päätettiin, että jätetään ne vielä huomiseen. Yleensä en kehtaisi jättää mattoja kuivumaan pesupaikan telineisiin, mutta nyt, kun melkein kukaan muu ei paikkaa käytä, ajattelin, että ehkä voidaan lainata parruja vielä huomiseen. Tänne kotiin on niin hankala tuoda leveitä mattoja kuivumaan.

Mutta, mutta... Vaikka ei mattoja saatukaan mukaan, niin nähtiin järvi taas erilaisena ja kovin, kovin kauniina. Oman tunnelmansa toi se, että kansankylpylällä oli paljon saunojia ja he istuivat laiturilla, pulahtelivat uimaan ja nauttivat hekin olostaan. Me ihastelimme järveä, taivasta ja iltaa. Lapset heittelivät brie-juustoja veteen (Antonista yksi kivistä näytti ihan brie-lohkolta) ja minä innostuin ottamaan muutaman kuvan, kun kerran kamerakin sattui olemaan mukana. Silti ajattelin, että koko tuota kaunista, rauhallista iltaa ei voi millään ikuistaa kameralla edes kymmeneen kuvaan. Se täytyy vain muistaa omassa päässään, josta se kuitenkin unohtuu. Mutta onneksi tulee taas uusia ja uusia tunnelmia. Jep.

Ihanaa iltaa! Meillä se jatkuu taas elokuvalla. Tänään on vuorossa Ben Affleckin ohjaama The Town. Odotukset eivät ole kovin korkealla, eli mahdollisuudet yllättyä positiivisesti ovat korkealla.

Syksy saapuu, kun lamput sytytetään...

Käytiin pesemässä mattoja Rauhaniemessä. Siellä on ihan uskomattoman hienoa nyt, kun ihmiset ovat kaikonneet ja on vain autio ranta (okei, venerannassa oli muutama ihminen). Tänään oli erityisen tunnelmallinen hetki, kun vastaranta oli sumuinen ja järvi tyyni. Kansankylpylältä katsottuna tuntui, että olisi meren äärellä, sillä tietyssä kohtaa vastarantaa ei näkynyt lainkaan, vaan vesi kohtasi taivaan. Harmaata, mutta kaunista.

Koska kamera jäi kotiin (kuka nyt mattoja pestessä kameraa tarvitsee?), ei kuvia tuosta ihanasta hetkestä ole tänne laittaa. Harmi sinänsä, koska sää ja maisema olisivat olleet todella kuvaukselliset (Antonin Instagramissa on sentään muutama kuva), mutta toisaalta oli mukava nauttia hetkestä ja rauhasta ja olla vain. Lapset ja Antoni leikkivät rannalla ja minä pesin mattoja ja mietin syntyjä syviä. Mattojen pesussa on jotain todella rentouttavaa, vaikka raskasta hommaa onkin. Maanantaina sulkeutuu nuo Rauhaniemen vesihanat, joten ihan ajoissa oltiin ja saatiin kaikki matot pestyä. Tosin pesin vain yhden kotimaton, muut olivat ns. ulkomattoja parvekkeelta ja kesätapahtumista. Ei meillä täällä kotona montaa mattoa edes ole, tykkään paljaista lattioista, vaikka lattia täällä onkin todella ruma (muovia ja harmaata). En jaksa siivota pissoja sun muita matoilta (tosin nyt, kun Sonja opettelee vaipattomuutta, tekee se aina vahinkonsa lastenhuoneen matolle, murr...), joten näin on tällä hetkellä hyvä.

Asiaan. Ajattelin, että koska täällä ei nyt ole kuvia, niin laitan jotain muuta kivaa. Luen lapsille iltasatuna Muumipappa ja meri -kirjaa (yksi lempikirjoistani), vaikka en tiedä, onko se ihan noin pienten lasten kirja, siinähän on aika syvällisiä ajatuksia ja asioita. No, kun kerran kuuntelevat, niin luen joka tapauksessa. Ekassa luvussa oli ihana kohta, jossa puhuttiin lampuista ja syksystä. Lainaan siis hieman Toven upeaa kirjaa (suosittelen kaikkia aikuisia lukemaan oikeita Muumi-kirjoja!):

- Isä, huusi Muumipeikko. Etkö huomaa mitään erikoista? Meillä on lamppu!
- Niin, arvelin että on jo lampun aika, kun illat ovat näin pitkiä. Tänä iltana tuntui siltä, sanoi äiti. 
Isä sanoi: Mutta silloin sinä lopetat kesän. Lamppu sytytetään vasta kun kesä on lopussa. 
- Sittenhän tulee syksy, äiti sanoi sävyisästi. 
Lamppu suhisi palaessaan. Sen ympärillä oli kaikki läheistä ja varmaa, perhe tiiviinä piirinä ja muu minkä he tunsivat ja mihin luottivat. Ulkopuolelle jäi se vieras ja epävarma, joka latoi pimeän yhä paksummaksi ja aina kauemmas, maailman ääriin saakka. 
- Muutamat isät määräävät aina, milloin lamppu otetaan esiin, mutisi isä teekuppiinsa. 

Upeaa ja tunnelmallista syksyä! Nyt on aika sytyttää kynttilät parvekkelle!

Uusi otsikkokuva

Jihuu! Sain vihdoin vaihdettua kesäiset sireenit vähän syksyisempään kuvaan. Nyt on kuivia lehtiä ruskealla taustalla. Mitäs pidätte?

Otin kuvan tänään Pyynikin Atlaspuistossa. Pidän mukulakivistä ja pudonneista lehdistä.

Sumusta aurinkoon

Täällä taas. Viime päivät ovat ollet niin inspiroivia, että tekstiä pukkaa. Tai no, ei ehkä tekstiä, vaan ennemminkin halu jakaa kuvia, joista välittyy tämä kaunis syksy. Tänäänkin oli pakko ottaa jalat alle ja lähteä tutkimaan, miltä Pyynikki näyttää. Tällä kertaa emme menneet uimarannalle, vaan katselimme hieman eri paikkoja, mutta saman järven rannalla oltiin kuin perjantainakin.

Aamulla oli tosi sumuista. Näsinneula oli piilossa ja tien toisella puolella oleva koulu oli myös hieman häkärä. Yritettiin päästä näkemään sumu rannalta, mutta se ehti kadota ennen kuin pääsimme edes ulos. Taivas oli pilvinen, mutta sää muutoin lämmin. Otettiin päämääräksi ylittää Pyynikinharju. Huh, sanoin minä, mutta yllättävän helposti se meni.

Pysähdyttiin rinteeseen poimimaan omenoita. Puut tosin ovat ihan autotien vieressä, mutta ajateltiin, että eiköhän niitä omenoita voi muutaman syödä, kun ovat kuitenkin korkealla puussa. Toisen puun omenat olivat tosi hyviä, toisen vähän happamia.

Harjulta laskeuduimme autotien viertä alas rantaan ja olihan siellä hieman utuista, muttei enää sitä sankkaa sumua. Tunnelma oli ihanan rauhallinen, järven pinta tyyni. Sonja nukahti taas päiväunille, taisi olla sen verran keinuva kyyti (juostiin harjulla pururadan mäkiä alas). Pyynikin trikootehtaan ranta on idyllinen pieni kaistale. Siellä on veneranta ja pitkää ruohikkoa ja pusikkoa, vanhoja isoja puita ja suloinen Atlaspuisto. Minä tietysti innostuin näistä luonnon ihanuukisista, Simo taas toivoi, että pääsisi leikkimään hiekalle traktoreilla. Onneksi Atlaspuistossa on leikkipaikka, josta löytyi kaikki mukavuudet: keinut, kiipeilyteline ja hiekkalaatikko, eipä sitä lapsi paljon muuta tarvitse.

Lehmukset ovat alkaneet pudottaa siementen lisäksi lehtiä. Maa on nyt täynnä kuivia kellertyneitä lehmuksen lehtiä ja se näyttää todella hyvältä (ainakin tuolla, missä on kauniita puutaloja ja pihoja). Varsinkin, kun on kuivaa eikä märkää sohjoa.

Leikimme hyvän tovin Atlaspuistossa, jonne ei - ihme kyllä - tullut lainkaan muita lapsia. Välillä ihmettelen, miten leikkipuistot ovat niin tyhjiä. Tuokin oli oikein kaunis paikka, jossa oli hyvät leikkivälineet ja tilaa juosta. Ehkä lapset ovat hienoissa harrastuksissa tai sisällä leikkimässä, mistäs sitä tietää. Itse olen huomannut, että pääsee paljon helpommalla, kun vie lapset ulos touhuamaan. Silloin ei sisällä iske hysteria ja hulluus, vaan sisäleikit pysyvät suhteellisen rauhallisina (ainakin suurimman osan aikaa). No, aina ei kyllä jaksa lähteä mihinkään, se nyt on selvää...

Sonja heräsi, kun suunniteltiin jatkavamme matkaa. Eihän me sitten voitu mihinkään lähteä, kun tyttö hyppi innosta, kun näki uuden leikkipuiston (ei olla aiemmin käyty kuin kerran pikaisesti). Siispä leikkejä jatkamaan. Puistossa oli muuten ihana mäkkikeinu eli sellainen keinu, joka muistuttaa hämähäkin seittiä ja siinä voi makoilla. Toisaalta sieltä löytyi myös sellainen perinteinen karuselli, jossa saa pään pyörälle. Erehdyin ottamaan siinä kunnon vauhdit ja lopputuloksena oli pakokauhu ja avunhuudot. Onneksi Antoni sai kammettua itsensä ylös mäkkikeinusta ja pääsi apuun. Yök, mikä pyörryttävä olo.

Päästiin jossain vaiheessa jatkamaan matkaa suloista polkua pitkin. Polku vei meidät hotelli Rosendahlille. Sieltä jatkoimme matkaa kohti Pyynikin näkötornia. Onnistuimme vaunujen ja rattaiden kanssa kiipeämään Tahdon portaiden sivustaa ylös. Onneksi lapset eivät halunneet istua, vaan kiipesivät portaita pitkin ylös. Oltiinpa reippaita!

Näkötornilla oli pakko ottaa välipalaa (riisipiirakkaa ja pienet munkit), sillä eihän meillä ollut mitään eväitä mukana. Vaihtovaatteet kylläkin, mutta niitä ei tänään tarvittu. Päätettiin vielä mennä kurkkaamaan, miltä Tampere näyttää näkötornista. Ei olla pitkään aikaan käyty siellä ylhäällä, mutta kauniit näkymäthän siellä edelleen oli. Kävelin portaat ylös ja ihastelin maalattuja seiniä. Sää oli muuten todella kesäinen ja kaupunki oikein hehkui. Järvet olivat vaaleansiniset, melko samanväriset kuin taivas.

Käveltiin vielä katselemaan harjun alarinteellä olevia taloja ja poikettiin Heinäpuistoon kurkkaamaan, olisiko siellä kimalaisia kukissa. Vain muutama pörriäinen löytyi. Heinät näyttivät komeilta ja korkeilta. Heinäpuisto on yksi lempparipaikoistani, koska... no, koska pidän heinistä. Ne ovat vähän samanlaisia kuin puut: hyvin mielenkiintoisia, kun niitä alkaa tarkastella lähempää.

Heinäpuistosta pääsimme sitten jo kotiin. Matkaan meni taas sen verran aikaa, että Antoni ei ehtinyt kirpputorille, jossa meillä on pöytä. Sen järjestäminen siirtyy sitten huomiseen.

Eilen ei muuten katsottukaan Rizzoli&Isles -sarjaa, vaan elokuva nimeltä Menetetty maa. Se on hieno leffa, jossa Javier Bardem esittää aivan kamalaa tappajaa. Hui! Tänään on ehkä pakko katsoa pari jaksoa tuota edellä mainittua sarjaa, jotta päästään siinä eteenpäin.

Aurinkoa alkuviikkoon!

Satamassa

Kun meidän perhe lähtee ulos, ei koskaan tiedä, mistä itsemme löydämme tai kuinka kauan siihen menee aikaa. Tänään oli tarkoitus tehdä pieni ulkoilu ennen ruokaa, mutta ulkoilu venähti mukavaksi kävelyretkeksi (ja matkassa oltiin tietysti taas ilman välipalaa ja vaihtovaatteita).

Tampere on taas niin kaunis. Ainahan se on, mutta kuten sanottu, syksy on alkanut hienosti ja muutoksia luonnossa on hauska seurata. Myös täällä kaupungissa luonto muuttuu, vaikka keskellä asvalttia, tiiltä ja betonia asummekin. Onneksi Amurin ympäristöstä löytyy myös reheviä rantoja, metsää ja puistoja.

Puistosta tuli mieleen, että meidän läheistä leikkipuistoa kunnostetaan. Väinö Linnan puisto kokee täysvaltaisen remontin, mikä on hauskaa ja mukavaa ja kaikin puolin hyvä juttu, mutta ne puut, ne puut. Minulla on puistossa muutama lempipuu (jep, vanhaksi kun elää, niin puut alkavat kiinnostaa, ainakin minua), mutta eipä ole enää. Romanttiset, vanhat ja villiintyneet hopeapajut on katkottu (nyyh, näin, kun toista niistä pätkittiin ja pilkottiin) ja eräs mielenkiintoinen syksyllä hyvin punalehtinen ystävä on myös poissa. Voi surkeuksien surkeus. Onneksi jalopähkinät ovat ainakin vielä toistaiseski paikoillaan.Puistoon on istutettu kuusia ja mäntyjä, jotka ainakaan aiemmin eivät ole paikalla menestyneet, vaan kuolleet pystyyn. Kuusilla ja männyilläkin on paikkansa totta kai, mutta minusta ne eivät sovi leikkipuistoihin. Ne ovat synkkiä, varsinkin kuuset eivätkä ne luo samanlaista varjoa kuumana kesäpäivänä kuin vanhat tuuheat lehtipuut. Käppyrämännyt meren tai järven rannalla ovat upeita ja kuuset metsässä ihania... No, se puista. Ainakin toistaiseksi.

Lupasin kirjoittaa pikaisen tekstin, sillä meillä on Antonin kanssa Rizzoli & Isles -sarja kesken. Olen ennen pitänyt sarjasta kovasti, mutta tämä neljäs kausi tuntuu toistavan samaa. Harmi.

Nopea referaatti tämän päivän reissusta ja sitten telkkarin eteen kuten kunniallisen vaimon lauantai-iltana kuuluukin. Meillä ei valitettavasti ole saunaa eikä saunavuoroa, joten ihan täydellisen kliseistä lauantai-iltaa emme vietä.

Siis kävimme ensin leikkimässä Amurin päiväkodin pihalla mm. kilpajuoksua. Simo ja Sonja juoksivat pienen ympyrän varmaan sata kertaa, me vanhemmat hieman vähemmän. Hyvä lenkki kuitenkin saatiin itse kukin. Päätettiin lähteä käymään pikaisesti Mustalahden satamassa, jonne meiltä on ihan lyhyt matka. Satama on aika idyllinen paikka, sillä siellä on usein kauniita laivoja ja näkymät Särkänniemeen ja Näsinneulalle ovat hyvät. Sataman mukulakivillä on hauska kävellä ja Jolly Roger -laivalla käydään aina pyörittämässä ruoria (se on sellainen lasten leikkipaatti maalla, joka alkaa hajota käsiin, mutta toimii vielä ihan hyvin).

Sonja nukahti, joten kotiinlähtö ei sitten tullutkaan kysymykseen, koska pitihän tytön saada kunnon unet. Päätettiin kävellä kohti Mältinrantaa ja sieltä von Nottbeckin puiston kautta toiselle puolelle koskea. Ja sieltä Aleksandra Siltasen puistoon ja sitten Liinatehtaanpuistoon ja sitten vielä Ville Veturille (sijaitsee vastapäätä Vapriikkia) ja sitten takaisin Aleksandra Siltasen puistoon, jossa Sonjakin heräsi ja pääsi leikkimään. Pieni pissavahinko ja unohdeteut vaihtovaatteet pakottivat meidät lähtemään kohti kotia. No, olihan se jo aikakin.

Sellainen reissu siis tänään. Ilma oli taas kaunis ja lämmin, joten mikäs siinä ulkona ollessa.

Nyt illalla ennen kuin lapset menivät nukkumaan, ehdimme vielä nähdä muutamia vilahduksia takapihan lepakoista. Siellä ne vielä lentelevät ja saalistavat hyönteisiä. Lapset eivät kesällä helleaikaan ehtineet koskaan nähdä noita, mutta nyt lepakot tulivat esiin jo paljon aiemmin (koska hämäräkin tulee aiemmin). Oi sitä riemua!

Mutta hei, nyt telkkarin ääreen! Ihanaa viikonloppua!

Ihana päivä

Olipas tänään kaunis päivä (puhun aina säästä)! Siis aivan ihana päivä! Ei ollut liian kylmä eikä kuuma, vaan sopiva. Tuulikin oli mukavan lämmin. Aurinko paistoi koko päivän siniseltä taivaalta (käytin aamupäivän lakanapyykin pesemiseen) ja oli vaan niin ihanaa. Ja kaiken teki mukavaksi se, että jo pidemmän aikaa on satanut ja ollut harmaata, nyt aurinkoa osasi ihan oikeasti arvostaa. Kaivoin jopa kesähatun ja aurinkolasit esiin kaapista.

Lähdimme iltapäivällä rannalle, muka hetkeksi leikkimaan pelkästään hiekalla. Vaikka ilma oli lämmin, ei tullut mieleenkään ottaa pyyhettä tai uimavaatteita mukaan. Lapset tietysti heti kirmasivat veteen. Ihan selvä juttu, mutta aina muka unohdan sen, vaikka tiedän, mitä tulee käymään. Housut lensi molemmilta heti pois, mutta Sonja kaatui mekko päällä veteen. Onneksi olimme pakanneet mukaan varavaatteet (ihme kyllä, yleensä me maailman parhaat vanhemmat lähdemme ulos ilman mitään varusteita). Lapset siis pulikoivat vedessä eikä näyttänyt edes kylmältä puuhalta. Ei tärinää eikä sinisiä huulia. Olisi tehnyt mieli itsekin pulahtaa...

Syksyisissä rannoissa on parasta se, ettei siellä ole ihmisiä. Tai olihan nytkin muutama, mutta ei sitä kesäistä tungosta. Ympäristö näyttää kauniimmalta, kun ei ole miljoonaa ihmistä sitä peittämässä. Toki vilinässä on oma hohtonsa (tietynlainen tirkistelijä kun olen - hyvässä mielessä) eikä se kesällä haittaa, mutta näin syksyllä on kivaa nauttia kauniista rannasta.

Hurautettiin autolla Pyynikin rannalle siis. Autolla siksi, että vaikka kävely rannalle onnistuu suht nopeasti, menee siihen silti sen verran aikaa (ainakin, jos kulkee meidän vauhdilla ja ihastelee kaikkea), että rannalla ei olisi kerennyt kunnolla olla. Parkkipaikallakin oli yllättäen tilaa, vaikka rannan puistossa oli jumppaajia ja perhokalastuksen harjoittelijoita.

Leikittiin siis hiekalla ja vedessä. Vesi oli aluksi kylmää varpaille, mutta kun siihen tottui, oli se itseasiassa aika mukavan tuntuista. Uimarannan taululla luki, että vesi olisi +23 asteista, mutta en tiedä, minä päivänä tämä tieto oli taululle kirjoitettu. Uimarannalta matka jatkui leikkipaikalle, jossa ihastelin syksyn värejä. Muutamat puut nimittäin olivat jo alkaneet vaihtaa väriä. Vaahterat ovat usein luotettavia syksyn kaunistajia, niin oli nytkin. Aurinko ja punainen vaahteran oksa (suurin osa puusta oli vielä vihreänä) olivat kaunis yhdistelmä.

Leikkipaikalta suihkulähteelle, jonka kivireunusta on ainakin lasten mielestä hauska kiertää. Olisivat varmaan hypänneet suihkulähteeseenkin, jos olisivat saaneet. Pihlajanmarjoja on tänä vuonna todella paljon. Jotkut puut ja oksat ihan nuokkuvat niiden painosta. Marjat ja vielä vihreät pihlajat ovat jotenkin sellainen perinteinen syksyn merkki. Niistä tulee jostain syystä mieleen punaposkinen uhkea venäläismummo, joka laulaa kansanlauluja perinteisellä kailottavalla äänellä. Miksi? En osaa sanoa, mutta ehkä kirkas punainen ja selkeä vihreä ovat elon ja ilon merkkejä.

Kävelimme vielä Jalkasaareen, joka on rannan lähettyvillä oleva korkea kallioinen saari. Se on hyvin pieni, mutta tänään se oli täynnä ihmisiä. Perjantai ja aurinkoinen sää, mitäs muuta sitä tarvitaan. Saarella kävi lämmin tuuli. Kaksi miestä soitti ja lauloi Oasista kera kitaroiden, toiset kaksi miestä heitti koiralle keppiä veteen ja oli siellä vielä yksi kahden miehen porukka, jotka vain joivat kaljaa ja polttivat tupakkaa, siis nauttivat illasta. Taisi kallioilla istuskella vielä kaksi naistakin, mutta he olivat huonossa kulmassa vakoiluun.

Ihana päivä! Nyt vielä ihana loppuilta aivan ihanan elokuvan parissa. Suuri kauneus on ollut viime aikojen yksi mahtavimmista elokuvaelämyksista. Visuaalisesti huikaiseva ja pääosan Jepiä esittävä Toni Serville on aivan mahtava. Suosittelen kaikille, joille elokuvassa tärkeää ovat sen kauneus, musiikki, hyvät hahmot ja hitaasti etenevä tahti (mutta ei missään nimessä tylsä). Suuri kauneus on suuri kauneus.

Hyvää yötä ja kauniita unia!