Osuvaa

Sain viikonloppuna lainaan Matti Bergströmin kirjan Mustat ja valkeat leikit: Leikki, kaaos ja järjestys aivoissa (1997). Kirja käsittelee lasten leikkejä ja  - aivoja. En ole vielä ehtinyt paneutua kirjaan, mutta luin kuitenkin saatetekstin, joka alkoi niin kovin osuvasti, että haluan jakaa sen täällä.

"Katselen kahden lapseni, kolme- ja viisivuotiaiden, leikkimistä. He juoksevat, laulavat, kiepsahtelevat, paiskivat, riitelevät, tappelevat, istuvat hiljaa, rakentelevat palikoilla, nauravat, värittävät, kiipeilevät, putoavat, itkevät, syövät, juoksevat taas, nauravat, riitelevät, tappelevat...

Ihmettelen mielessäni, mitä leikki on. Niin mitä se onkaan? Mitä heissä tapahtuu, näissä lapsissa, heidän leikeissään?"

Tätähän se juuri on, pienten lasten elämä. Vielä vapaata ja suhteellisen huoletonta, mutta silti tulevan kannalta tärkeää harjoittelua. Siispä lapseni, leikkikää. Leikkikää!

Taiteellinen viikko

Viimeisen viikon aikana olen törmännyt useamman kerran varsin mielenkiintoiseen taiteeseen. Omasta mielestäni taiteen suurin tehtävä on aikaan saada mielihyvää ja luoda oikeanlaisia tunnelmia (iloista, surumielistä, riehakasta, pohtivaa, nautinnollista, syksyistä, hämyistä, ihan mitä tahansa). Taide voi aiheuttaa kysymyksia, keskustelua, tyytyväistä hyminää tai välillä jopa ahdistusta. Ahdistuskaan ei omalla kohdallani tarkoita mitään huonoa, tunnen vain juuri sellaista tunnetta sillä hetkellä. Tunteita pitää olla ja paljon. Mikään ei olisi huonompaa kuin se, ettei jokin asia aiheuta tunteita. En tiedä, olenko kovin tunteellinen ihminen (en pillahda itkuun kovin herkästi), mutta sisäisesti tunnen paljon ja pohdin sitä, mitä tunnen. Aina siihen ei olisi tarvetta, mutta minkäs teet...

Yritän tällä kertaa pysytellä poissa luontoaiheesta, vaikka luontohan se suurin taideteos onkin. Mutta tällä kertaa aiheena on ihmisten tekemä taide.

Viime keskiviikkona kävimme Antonin kanssa Galleria Rongassa (joka nyt muuten sijaitsee toistaiseksi Väinö Linnan aukion Vooninkisalissa) ihmettelemässä AvaraTaide ry:n taiteilijoiden väsäämää Hyvässä ja pahassa -tilateosta. Aiheena teoksessa oli koti, kodinomaisuus tai jotakin sinnepäin. Vooninkisali oli oikein hyvä paikka tälle teoskokonaisuudelle. Aluksi tila aiheutti hämmennystä, myöhemmin myös ahdistusta. Löysin kuitenkin monta hienoa ja kaunista yksityiskohtaa. Yläkerran poikamiesboksi herätti muistoja, vaikken olekaan koskaan ollut poikamies enkä ole asuntu yksin missään boksissa. Mutta voin kuvitella, että ehkäpä se voisi olla jotain tuollaista: pitsalaatikoita, tyhjiä kaljatölkkejä ja ennen kaikkea peitto, jossa ei ole pussilakanaa. Osaan näyttelyesineistä sai koskea, mikä oli tosi mukavaa: selasimme paperinukkeja (melko makaabereja, pelottavia), Antoni soitti kakkuvuokarumpua ja istahti nojatuoliin. Neuloakin olisi saanut, mikä olisi voinut olla kodikasta, mutta jouduin myöntämään, etten äkkiseltään muistanut, miten ne silmukat tehdään. Eräs kuvasarja, johon kuului useampi lähes samanlainen kuva ikkunasta ja siitä, mitä sieltä näkyy (mukava järvimaisema), oli häiritsevä, sillä toiseksi viimeisessä kuvassa oli lämpömittari ikkunan pielessä, mitä muissa kuvissa taas ei ollut. Mitä sille tapahtui? Hmm... Kuulokkeilla sai kuunnella ääniä, jotka sopivat tunnelmaan (ainakin yksistä kuulokkeista kuului lapsen ääniä). Tukka ja leidänpaahdin olivat hyvä yhdistelmä. Mustat kirjaillut kankaat olivat hurmaavia. Kirjoituskone tekstiliskoineen oli mukavasti vanhanaikainen. Näyttely sai itseni pohtimaan (jälleen kerran), mitä taide on... Siihen ei tietysti ole kaikenkattavaa vastausta ja se on juuri sitä, mitä joku päättää kutsua taiteeksi. Näyttely oli kompakti ja ilmava, tykkäsin. Ahdistuksen aiheuttajaa en kyllä osaa nimetä. Tällainen omituinen, erikoinen ja kummallinen nykytaide saa minut suureksi kysymysmerkiksi, enkä oikein tiedä, miten pitäisi reagoida.

Olimme jo lähdössä pois, kun Vooninkisalin viereisestä tilasta kuului kutsuvaa musiikkia. Niinpä poikkesimme myös TR1:seen, jossa oli useampi videoinstallaatio, iso kasa muovijätettä ja hahmoja kasan päällä ja karkkitaidetta. Ahdistus jälleen. Tämä taide ei aiheuttanut sitä kaipaamaani hyvänolontunnetta tai pysähdystä kauneuden edessä. Musiikki tuli erään psykedeelisen videon luota ja musiikin tahdissa olisi voinut vaipua transsiin. Surumielisyyttä aiheutti Sampsa Virkajärven Mitä jää? -videodokumentti. Siinä hän kuvasi äitinsä viimeisiä vuosia alzheimerin taudin ja muistinmenetyksen kanssa. Kaunis ja koskettava teos, joka oli pakko katsoa kokonaan (n. 18 minuuttia muistaakseni). Siinä tuli pohdittua omaakin kuolevaisuutta ja miten toivoo, että kaikki menisi kohti loppua. Mutta koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu... Hienosti tehty videoteos, jossa puhetta ja kuvia oli käytetty todella osuvasti. Anssi Jääskeläisen mustavalkoiset ja pikkutarkat ihmishahmot olivat hämmentäviä ja hienoja. Myös tämä TR1 oli mukavan kokoinen tila, ei liian iso, muttei pienikään.

Näyttelyiden jälkeen kävimme kahvila Nostalgiassa pohtimassa näkemäämme ja söimme kakkutaidetta (ruokakin voi totta tosiaan olla taidetta, sekä makunsa että ulkonäkönsä puolesta).

Torstaina kävimme hakemassa postista tilaamani Sofi Oksasen kirjan Kun kyyhkyset katosivat. Siis ei uusin, vaan edellinen kirja, jota en vielä ole ehtinyt lukea. Kirjallisuus on tietysti myös taidetta. Minulla on vieläkin kesken Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jonka lukeminen on ollut paikoitellen todella hengästyttävää. Vielä olisi viimeiset 30 sivua jäljellä, mutta en halua kiirehtiä, koska silloin kertomus loppuu ja minun täytyy hyvästellä Raskolnikov, Dunja ja Sonja - ainakin toistaiseksi. No, joka tapauksessa postilta kävelimme rautatieasemalle hakemaan junalippua, jota tarvitsisin lauantaina palatessani Helsingistä takaisin Tampereelle. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Swamp -musiikkikaupan käytettyjen levyjen osastolle ja, vaikkei ehkä pitänytkään, löysimme sieltä hyllyymme muutamia levyjä. Itse etsin Anna Järvistä kotimaisten levyjen kasasta, mutta Antoni hokasi, että kyseessä on ruotsalainen artisti, joten oikeasta kohdasta katsottuaan hän löysi kaksi puuttuvaa Annaa: Jag fick feeling ja Man var bland molnen. Ihana Anna! Ruotsalaisteema jatkui Emma Nordenstamin levyllä Sånger mellan 18 - 22 ja koska jazzia ei koskaan ole liikaa, tarttui mukaan vielä Antti Sarpilan ja Severi Pyysalon New Moods - New Sounds. Antonikin taisi löytää pari "äijien" levyä. Nyt sitten pihistellään loppuviikko...

Perjantaina lähdin Helsinkiin, sillä menimme iskän poppoon kanssa katsomaan Kansallisteatteriin Pirkko Saision (kirjoittanut), Laura Jäntin (ohjannut) ja Jussi Tuurnan (musiikki) Slava! Kunnia -nimistä oligarkkien oopperaa. Ennen lähtöä pääsin saunaan (suomalaista taidetta) ja nautiskelin pehmeästä lämmöstä (myös muu perheeni pääsi saunaan, mutta Tampereen päässä). Söimme hyvin ennen lähtöä (lohta, kurpitsaa ja perunamuussia). Itse esitys oli huima. Mikä show! Juha Muje toisena konduktöörikaksosena oli ihana eivätkä muutkaan näyttelijät olleet huonompia. Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Puntti Valtonen, TiinaWeckströmin Julija T., Markku Maalismaa Iivana Julmana... Conchita Wurst kultamekossaan oli häikäisevä eikä yhtään hullumpi valinta taivaasta tulevaksi Kristukseksi. Janne Marja-Aho heittäytyi niin täysin rooliinsa, että huh! Samoin teki Volodjaa näytellyt Timo Tuominen. Hauskoja ja koskettavia kohtauksia. Upeaa siirtymistä kohtauksesta toiseen. Huima lavastus ja lavasteiden käyttö. Mahtava musiikki, joka hyvppi tyylilajista toiseen täydellisesti. Hieno kokonaisuus, joka kolmituntisena ei kestänyt yhtään liian pitkään (ehkä jopa päinvastoin). Uskomme rakkauden voimaan! Loistavan seurueemme kanssa lähdimme hyvin tyytyväisinä kotiin ja nautimme vielä television antimista ja perunamuussista. Ainiin, teatterin väliajalla nautimme herkullisesta poropiirakasta ja mansikkajuustokakusta. Tuntui hyvin fiiniltä! Haudutettu teekin oli tosi hyvää (eikä liian kuumaa).

Matkustin lauantaina junalla kotiin. Asemalla oli perhe vastassa. Kävelimme juna-asemalta rauhallisesti kohti Amuria ja nautimme kauniista syyspäivästä. Illalla katsoimme Antonin kanssa telkkarista Blackthorn-elokuvan, jota ensin epäilin, mutta sitten osoittautuikin, että kyseessä oli varsin kelpo pätkä Butch Cassidystä.

Tänään kävin pitkästä aikaa Niagarassa katsomassa ranskalaisen elokuvan In the Shadow of Women (tai L'ombre des femmes). Se oli suloinen pieni elokuva pariskunnasta, jotka löytävät rakastajat tahoillaan. Mustavalkoinen ja tyylikäs. Kliseinen ehkä, mutta juuri sellainen, josta pidän.

Huh, jokohan tässä olisi tarinaa kerrakseen. Nautinnollista (taiteen parissa tai sitten jokun muun asian) syyskuun loppua! Kullankeltaisia ja punaisia lehtiä! Lämpimiä päiviä ja kirpakkoja aamuja,

P.S. Kuvat ovat viime viikolta eivätkä liity sinänsä mitenkään tekstiin, kunhan antavat vähän väriä sivulle.

Syksyn viileys

Jos eilen olikin syyskuun ja syksyn ensimmäinen päivä, oli tänään ensimmäinen syksyinen päivä. Eilen oli vielä lämmintä ja mahdollista ulkoilla t-paidassa, tänään oli toisin. Kävimme aamulenkillä t-paidoissa (silloin ei kyllä ollut kovin kylmä) ja lähdimme kaupungillekin vähissä vaatteissa. Onneksi otin mukaan huivin, joka lämmitti edes vähäsen. Puolilta päivin alkoi olla todella viileää (kuulostaa ihan siltä, että jääkausi olisi tullut) ja ottaessani Antonia kädestä huomasin, että yleensä niin lämminverisen miehen sormet olivat aivan jäässä. On siis taas aika tottua siihen, että pitää laittaa vaatteita muutama kerros, että pärjää.

Onneksi vaatteiden lisäksi on myös muita lämmittäviä asioita, kuten kotisohva ja viltti, jumppaaminen lasten kanssa ja keittoruoka. Tein tänään yhden lempi pikaruokani, nimittäin jauhelihakeiton. Koska se on niin kätevä ja nopea valmistaa ja maistuu mielettömän hyvälle (siis sellaiselle perusruoalle), että jaan sen tässä kaikille. Olen löytänyt tämän joskus jostain ilmaislehdestä, todennäköisesti siitä K-kaupoista saatavasta ruokalehtisestä ja säästänyt leikatun lärpäkkeen ruokakansiossani. Lämmintä ja hyvää!

Nopea jauhelihakeitto neljälle (yritän muistaa ainekset ulkoa)

1 litra vettä
fondia (yksi sellainen pieni valmiskuppi)
2 dl perhospastaa (toki muukin käy), värillisestä tulee kaunista
250 g jauhelihaa (vähärasvainen nauta on varmaan tähän parasta)
mustapippuria
pakasteesta pussillinen keittojuureksia (sellaista, jossa on purjoa)
2 rkl tomaattisosetta
oreganoa
päälle tuoretta basilikaa

Kiehauta vesi, lisää fondi. Keitä pastaa noin 7 minuuttia. Ruskista jauheliha, mausta pippurilla. Lisää poreilevaan veteen jauheliha, keittojuurekset ja tomaattisose. Anna kiehua rauhallisesti muutama minuutti. Mausta oreganolla (tai pizzamausteella). Annostele lautasille ja koristele tuoreella basilikalla. Jos haluaa vielä lisää lämpöä, niin tähän voisi lisätä pienen nokareen punaista currytahnaa (mutta ei liikaa!). Keitto maistuu parhaalta hyvän leivän (meillä oli tänään kauppahallista ostettuja eilisiä ruissämpylöitä sekä kurkkua ja paprikaa) kanssa. Juomasuosituksena rasvaton maito tai kaurajuoma.

Olikohan siinä kaikki. Tässä toteutuu kolmen h:n arkiruoka-ajatus: helppoa, halpaa ja hyvää!

Mukavia syyspäiviä, iloista mieltä ja lämpimiä hetkiä!

Syksyn ensimmäinen päivä

Tänään on syyskuun ensimmäinen päivä ja vaikka syksy ei ehkä oikeasti ala juuri nyt, niin minusta on hauska ajatella, että se alkaa. Ulkona on vielä lämmintä ja melko kesäistä, mutta syksyn merkkejä on luonnossa jo vaikka kuinka. Vuodenaikojen kiertokulkua, sanoi eräs tuntematon herra Pyynikin lenkkipolulla. Juuri tuo kiertokulku tekee luonnon seuraamisen niin mielenkiintoiseksi. Olen varmaan kirjoittanut näistä samoista asioista jo viime vuonna, mutta koska nyt puhutaan kiertämisestä, niin kierretään sitten tässäkin aiheessa. Kirjoitusaiheiden kiertokulku. Yksi asia tuntuu toistuvan vuosittain. Huomaan, että kun kesä lähenee loppuaan, että miten kaipaankaan syksyä: pimeneviä iltoja, kosteaa ja raikasta ilmaa, värikkäitä lehtiä, sadetta, myrskyjä, aurinkoa, kirpeyttä ja sisäistä rauhoittumista. Monille syksyn tulo tarkoittaa sitä, että pian on loskaista, pimeää ja kurjaa, mutta itse en näe asiaa niin. No, jokainen tyylillään...

Eilen juhlistimme Antonin kanssa kesän viimeistä päivää käymällä lounaalla Verkarannan Cafe Koskessa. Antoni nautti porokeittoa, minä taas sain eteeni täydellisen feta-pinaattimuhennoksella täytetyn uuniperunan. Olin jo pidempään ehtinyt haaveilla uuniperunasta ja tämä kyllä täytti kaikki toiveeni. Mustikkapiirakkajälkkärikään ei ollut hullumpi. Nautimme lounaan kahvilan terassilla, joka oli aivan Tammerkosken yllä. Mukava maisema, ihana ilma, hyvä seura ja laadukas palvelu maukkaan ruoan lisäksi. Illalla kävimme lasten kanssa potkimassa palloa, leikkimässä tervapataa ja ajelemassa kilpaa pyörällä. Aika kesäistä siis!

Tänä syksyisenä aamuna teille lenkin Pyynikille, pitkästä aikaa. Jokin aika sitten kävimme näkötornin lähellä papan ja lasten kanssa katsomassa Pyynikin ajoja, mutta muutoin on Pyynikki nyt kesän aikana jäänyt tosi vähälle käytölle. Siksi olinkin aivan ihmeissäni, kun harjun päällä puut olivat aivan kuivia: haavat keltaisia, pihlajat ruskeita ja vaahterat käpristyneitä. Jääkö kaunis ruska nyt kokonaan väliin, kun viime viikot ovat olleet niin kuivia? Onneksi alempana rinteessä puut olivat vielä vihreitä. Heinät olivat kellastuneita, mustikanvarvutkin saaneet punertavaa väriä. Jossakin nappasin muutaman puolukan maisteltavaksi, mutta ne olivat vielä raakoja, punaisia kuitenkin.

Yllättävää kyllä, metsä täyttyi lintujen sirkutuksesta. Liekö kesän poikasilla ollut leikkihetki tai hyönteisten etsiminen puista. Näimme kaksi tikkaa hyörimässä ja pyörimässä keskenään. Se näytti kyllä aivan leikiltä (voiko eläinten puuhia edes kutsua leikiksi?) sen verran innokkaasti ne keskittyivät toisiinsa puuta kierrellessään sekä lennellessään puusta toiseen. Yhdessä kohdassa puissa oli useampi tali- ja töyhtötiainen sekä jokin tunnistamaton ruosteenpunaisen pyrstön omaava pikkulintu. Hirmuinen sirkutus! Mukavaa seurattavaa nuo linnut.

Ihailtiin Pyynikinkujan (olikohan se tuonniminen kuja?) upeita taloja ja pihoja, joista huokuu sellainen kodikas ja idyllinen tunnelma. Ilma oli ihanan raikas ja suorastaan kuuma, sillä pitkät housut tuntuivat ihan liiallisilta. Tiedättekö sen tunteen, kun ilma tuntuu iholla viileältä ja siltä, että tarvitsee laittaa jotain pitkähihaista päälle, mutta sitten tulee kuitenkin hiki. Kylmäkuuma. Ehkä se on tuo kosteus, joka viilentää.

Olisi mahtavaa, jos jokainen pääsisi aina silloin tällöin luontoon joko yksin tai ystävän kanssa, jakamaan ajatuksia tai miettimään omia. Tekee niin hyvää päästä edes tuollaiseen kaupunkimetsikköön, mikä Pyynikki on. Ah. Yritän välttää (ehkä se on todellisuuspakoa ja välinpitämättömyyttä) uutisten lukemista ja näkemistä, sillä ahdistun kaikesta siitä, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Tuntuu, ettei lehtien otikoihin, television uutisiin tai nettiin päädy oikein mikään hyvä tai onnellinen tapahtuma, kevyttä höttöä kyllä kaiken raskaan lisäksi (mikä tosin on ymmärrettävääkin). Kaikista kurjinta ja hurjinta on se, että kaikki on meidän ihmisten omissa käsissä. Vain ihminen voi itse selvittää sotkunsa (tai olla selvittämättä). Maapallo ei suuressa mittakaavassa ole kovin mukava paikka tällä hetkellä. Onneksi omasta elämästä (puhun nyt omasta puolestani) voi niillä aineksilla, mitä on, tehdä sellaisen kuin haluaa. Ainakin täällä Suomessa se on vielä mahdollista. Sekin olisi syytä muistaa, että omilla asenteilla ja teoilla voi itseasiassa tehdä paljon omassa elinympäristössään ja -alueella, perheen ja ystävien keskellä ja lähellä olevien tuntemattomienkin parissa. Avaimet mukavaan ja onnelliseen eloon ovat hyvin yksinkertaiset, mutta maailma vie ihmistä nyt jotenkin väärään suuntaa. Mutta ei, en halua ajatella liian vakavia. Pakenen tästä nyt toiseen aikaan ja toiseen maahan, herra Raskolnikovin pariin. Ei hänenkään pään sisällä tosin helppoa ole...

"Sairautensa aikana hän ei ollut kuitenkaan koko aikaa tajuttomana: hän oli kuumeinen, houri ja puolittain tajuton. Myöhemmin hän kyllä muisti monia seikkoja. Milloin hänestä tuntui kuin hänen ympärilleen olisi kerääntynyt paljon ihmisiä, jotka tahtoivat ottaa ja viedä hänet jonnekin ja kiistelivät kovin hänestä. Milloin taas hän oli yksin huoneessa; kaikki olivat lähteneet ja pelkäsivät häntä ja silloin tällöin vain raottivat ovea nähdäkseen hänet, uhkailivat häntä, puhuivat keskenään hänestä, nauroivat ja härnäilivät häntä. Nastasjan hän muisti usein seisoneen vuoteen vieressä. Hän oli huomannut toisenkin henkilön, joka tuntui hänestä kovin tutulta, mutta kuka tämä oli, siitä hän ei voinut mitenkään saada selkoa ja tuskitteli, jopa itkikin sen vuoksi. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli maannut kokonaisen kuukauden, toisinaan taaa että samaa päivää kesti yhä." (F.M Dostojevski: Rikos ja rangaistus)

Olen lukenut yllä mainitun kirjan joskus opiskeluaikoina, eli kymmenisen vuotta sitten. Pidin siitä silloin, mutta nyt se vaikuttaa vielä voimakkaammin. Olen välillä aivan hengästynyt ja jännittynyt siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siinä mielessä Rikos ja rangaistus on raskasta luettavaa, mutta itse tekstinä hyvin miellyttävää. Suosittelen!

Onnellista, värikästä, ihastuttavaa, inspiroivaa ja kaunista syksyä! Käykää luonnossa, tuntekaa metsän tai niityn tuoksu, miten se on vaihtunut keveästä kukkaistuoksusta raskaampaan maan ja pudonneiden lehtien vahvaan aromiin! Nauttikaa, iloitkaa ja löytäkää mukavia hetkiä arkisista asioista! Elämä on kuitenkin hurjan ihanaa, vai mitä? Pusu ja halaus.

P.S. Olen ottanut kuvat Antonin kännykän kameralla, joten ne eivät ole kovin hyviä, mutta kertovat kelvollisesti luonnon muuttumisesta. 

elokuu

Viimeiset päivät ja viikko ovat olleet mielettömän upeita. Ah, ihana elokuu! Täydellinen päätös muutenkin varsin miellyttävälle kesälle. Vaikka syksyn voi toisinaan aistia erityisesti viileän kosteina öinä, en pahastuisi, vaikka intiaanikesä jatkuisi vielä hetken aikaa. Sitten saa rakas syksy saapua!

Nauttikaa lämpimistä hetkistä!

Kesälomasanoja

Arki on alkanut. Lapset olivat toista päivää päiväkodissa tänään ja me Antonin kanssa siivottiin kotona. Meillä on suursiivous käynnissä ikkunaremontin jäljiltä. Kesäloman viimeinen osa meni Haminassa. Koska siellä tapahtui niin paljon, ajattelin laittaa vain sanoja peräkkäin. Kesälomasanoja. Kuvatkin olisivat kivoja, mutta kameraan tallentui yli 1000 kuvaa, joita en ole vielä ehtinyt käydä läpi. Valkkaan kuitenkin muutaman sanojen sekaan.

Kesälomasanoja.

Lähtöpäivän kosteus ja usvaisuus Tampereella. Radiossa Robin. Teiden pientareilla mesiangervoa, kuivuneita lupiineja, puna-apilaa, heiniä, horsmaa, pujoa, keltanoa. Kaunista. Roskapussia tonkiva korppi. Kellastuva vilja. Kurkia, naakkoja, variksia, harakoita. Kurren paja Vääksyssä. Eväitä. Metsäpolku rantaan. Mansikoita, vadelmia. Järvi ja lämmin vesi. Antoni ja lainattu pyörä, katkenneet ketjut. Rapalan patsas. Vanha mylly. Lokki kivellä. Helle. Kymenlaakso. Mansikkamyyjältä mansikat loppu. Sadekuuroja. Patsaita Kuusankoskella. Satamakatu Haminassa. Iltatorilta mansikoita ja kunnon leipää. Sauna. Vanhan kellon tikitys. Nuorison iltapörinät eivät tee illasta hiljaista. Täysikuu.

Papan aamuherätys (Sonjan ääntelevä pehmolelu). Lapset ja pyörät. Lumpeita. Hanhia. Pikkukaupungin kodikas tohina. Pesäpallopeli. Pomppulinna, kasvomaalausta, makkaraa. Kaunis Rauhankatu. Aleksanterinleivoksia ja teetä. Tuuli. Rampsinkarin ranta ja ensimmäinen kerta meressä. Valkoposkihanhia. Lokki Joonatan.

Aurinkoinen aamu. Kesäpuisto. Simo sai kaverin Batmanista. Sonja ja kiipeilytelineet. Mumman ja Leon yllätys. Ankkalampi. Suudelma myllynkiven läpi. Kiina-ravintola. Myllykylä ja mamma. Viinimarjoja ja karviaisia. Metsässä paljain jaloin. Mustikoita. Omenentraakileita. Heinäsirkkojen siritystä. Perhosia, suuria kaaliperhosia. Kalapullia ja perunoita.

Ristiniemen kaunis hautausmaa, Mamma & pappa. Pitkät Hiekat. Tuulinen sää ja aallot meressä. Aalloilla köllöttelyä. Pistoolikivi. Mäntlahti. Kaisaniemi. Vastaleikattu ruoho. Simo ja vasara. Lepät. Sonja ja kuokka. Grilli. Vilttipiknik. Soutaminen läpi kaislikon ja lumpeiden. Yllätysvieras. Metsämansikoita kalliolla. Saunan autuaalinen lämpö. Reittisen tumma leipä. Iltasatu taskulampun valossa. Nopea uni. Pimeys, jännittävä ja turvallinen samaan aikaan.

Yölliset äänet: rapinaa, rasahtelua ja molskahduksia. Kahden pöllön huhuileva keskustelu.

Lämpimällä terassilla kolme sisiliskoa. Yksi kannolla. Pieniä sisiliskoja siellä täällä. Yksi pudotti pelästyessään häntänsä. Kuu ja tähdet. Rantakukka, ranta-alpi, kissankellot, karhunputket, luhtalemmikit sekä jättipalsami, josta pitää päästä eroon. Hellassa tuli, kosteus mökistä poissa. Kotoinen lämpö. Sardiinipurkki, jossa me Antonin kanssa nukumme (hyvin!).

Virojoki ja mökkiläiset. Kolmen miehen keskustelun seuraaminen autosta, tunsin itseni vakoilijaksi. Pusikossa kurkkiva kauris. Kaunis maaseutumaisema auringossa. Simo, Antoni ja Leo veneellä merelle. Lisää saunaa ja mustikoita ja mansikoita. Iltakaakao. Taskulamppuretki ulos: lepakoita, yöperhosia, heinäsirkkoja ja siritystä, kastetta lehdillä, tähtiä, mutta ei vielä kuuta.

Aamupala terassilla. Tiskivesi lämpiää kaasuhellalla. Tiskivesi kotoisasti vadeissa ja hyvä mieli tiskatessa. Pojat parturiin, me Sonjan kanssa naapuriin mumman luo. Kasvimaalla vattuja ja mansikoita. Juhlasuunnittelua. Pihakeinun rauhallinen kiikutus. Aurinko. Tuulenvire. Poikien kesätukat. Aatu ja lintu, linnusta jäljellä muutama sulka.

Kokko, jossa pahvipurkkeja ja käpyjä. Grillin luona viltillä sisiliskoja tutkimassa. Sauna, vaikka ajateltiin, ettei ehkä lämmitetä, mutta sitten kuitenkin. Tomaattikeittoa ja pinaattilettuja. Suuri kirjalaatikko, joska Antoni löysi mielenkiintoista luettavaa (mm. Steinbeck). Oranssi koppakuoriainen. Lukemista kynttilänvalossa.

Yksi sadepäivä. Joutsenet poikasineen merellä. Vehreys, vihreys ja sadepisarat lehdillä. Pilvet. Antoni ja Simo ongelle, kala söi siiman poikki. Paussin porkkanakakku ja omenapiirakka. Hermanin paja ja taideteokset. Salaattia naapurin kasvimaalta (luvan kanssa). Maalailua ulkona. Sade. Lukuhetki aitassa taskulampun kanssa. Päiväunet tuvassa. Jyrinä, muttei kunnon ukonilmaa. Koko perhe saunassa. Joutsenperhe usvaisella merellä iltauinnilla. Vaaleanpunainen taivas. Sateen jälkeen kaunis ilta, vihreät kaislat ja tyyni meri. Haikara.

Lämmin uuni, iltasatu ja uni.Viimeinen ilta tällä kertaa tällä Kaisaniemen mökillä. Leirin siirto Liisalaan.

Supersiivous. Muutto. Mumman luokse. Aurinkoa ja tuulta. Grillailua, ruokailua terassilla. Itikoita. Haminan iltatorilla upeaäänisiä miehiä laulamassa. Antoni ja ruohonleikkuri. Liisalan leppoisat löylyt. Saunaan naisporukalla, puhdistavaa sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Juhlapäivä: äitini 60-vuotisjuhlat. Kaunis sankaritar. Loistava ilma. Pieni sade, liian pieni haitatakseen. Ihania vieraita, kaikki tuttuja ja rakkaita. Kalasoppaa ja mansikkakakkua. Lasten hyörinää, puheen sorinaa, naurua ja vähän lauluakin. Kukkia. Tyrniä. Rääppiäiset. Kostea ruoho. Paljaat varpaat. Onnea, onnea, onnea! Kävimme nukkumaan vasta yöllä, lapsetkin valvoivat pitkään. Tunnelmallista. Täydelliset kesäjuhlat.

Haikeus kotiinpaluusta. Vielä ei tekisi mieli Tampereelle.

Lähtöpäivä kuitenki valkeni. Aamupalakalakeittoa terassilla. Pesäpallo ja -maila, mumman ja Simon peli. Lämmintä, kesäistä, helteistä. Lisää patsaita. Markkinamäen tunneli. Sivutiellä Myrskylään upeat maisemat. Idylli. Lasse Virenin patsas. Orimattilan elomarkkinoiden letun tuoksu. Aapiskukossa lehtipihviä, Sveitsinleikettä ja kanakoreja. Pälkäneen rauniokirkko ja maisema kuin taulussa. Pellot. Auto ja mies. Meidän perhe matkalla kotiin.

Ja lopulta - koti.

Tunnelmallista elokuuta, mukavaa arkea ja onnea uusiin haasteisiin!

Vernerin matkassa

Sataa, sataa ropisee... Sadepisarat paukuttavat ikkunapeltiä aivan kuten monena muunakin päivänä tänä kesänä. Laskin juuri sääpäiväkirjasta, että tässä kuussa on sateita saatu jo 18 päivänä. Mukaan on laskettu kaikki isommat kuurotkin (jotka ovat lähes aina kasvaneet rankkasadekuuroiksi). Minua ei harmita, koska pidän sateesta. Muutenkin meidän kohdalle on sattunut monta, monta tosi aurinkoista ja lämmintä hetkeä juuri oikeina aikoina. Lämmin, lempeä kesäsade ei ole ihollakaan niin paha kuin piikkisesti vihmova ja kylmä sade, joka sekin on sisältä katsottuna romanttista omalla tavallaan. Tänään oli kyllä tosi lämmin ja mukava päivä. Uimaan olisi tehnyt mieli, mutta käydessämme Pyynikin uimarannalle jouduimme tyytymään ruoholla oleiluun, sillä rannasta oli löytynyt sinilevää. Tylsää!

Päivällä hurautimme Ylöjärven museolle katsomaan nukketeatteria. Silloin sää todella suosi sekä esitystä että museoalueeseen tutustumista. Muille perheenjäsenille jo tutuksi tullut nukketeatteri PikkuKulkuri esitti matkalaukkuteatteriesityksen Rohkea Verneri. Pidän kovasti nukketeatterista, sen kekseliäisyydestä, vähäeleisyydestä (tarkoitan siis sitä, miten muutamalla esineella voi luoda kokonaisen maailman) ja tietysti kauniista nukeista. Kiertelimme ensin museon rakennuksissa, joita olivat mm. riihi, sauna, tupa, talli ja aitta. Mielenkiintoisia vanhoja esineitä, joista nykyihmisellä ei ole aavistustakaan, mitä niillä kaikilla tehdään. Tosin Koiramäki-kirjoista osa oli sentään jotensakin tuttuja. Ja meidän mamman yläkerrassa on edelleen vanha rukki, jota Simo rakastaa (tosin nykyisin se on ollut pyörä tai laiva tai joku ihan muu kuin mihin kapistus on alunperin tarkoitettu).

Rohkea Verneri -esitys sai museoalueen tuvan pielestä upeat, idylliset puitteet. Ihanan rauhallinen ja kesäinen tunnelma, aurinko paistoi ja pienen katsomon penkit olivat täynnä hyväntuulisia lapsia (ja muutamia aikuisia). Esityksen tarina lyhykäisyydessään oli se, että Verneri pääsi (tai joutui) isän ja äidin kanssa mökille, jossa oli itikoita ja paarmoja, syvä kaivo (ja siellä ehkä Näkki) ja järvessä kylmää vettä (ja hurja hauki). Lopulta kuitenkin tarvittiin pienen pojan rohkeutta ja hellää sydäntä. Ihastuttava tarina ja kerrassaan hieno toteutus. Tarinaa esitti taitavasti erittäin miellyttävän äänen omaava Ilpo Mikkonen (ääntään muuttamalla hän oli välillä Verneri, välillä äiti, isä tai Kake). Hän loi kesämökkimaailman pienillä esineillä, jotka ilmestyivät matkalaukun eri kulmista. Vernerin isää ja äitiä esittivät Mikkosen kädet, joihin hän piirsi (rajauskynällä ja huulipunalla) yksinkertaiset kasvot. Verneri puolestaan oli mitä kaunein nukke (näkyy tuossa ylläolevassa julisteessa), haikeailmeinen ja suloinen. Esitykseen kuului myös kaunista musiikkia ja sinisestä kankaasta luotu järvi (jota niin sopivasti tuuli heilutteli hellästi). Kerrassaan ihana!

Esityksen jälkeen lapset saivat tehdä omat kalamarionettinsa ja uittaa niitä kangasjärvessä esityksestä tutun musiikin tahtiin.

Noukittiin vielä muutamat mustikat, joista lapset saivat huulet ja kielet ihan sinisiksi. Ajateltiin tosiaan mennä Pyynikille uimaan, mutta ei onnistuttu levän takia. Syötiin kuitenkin pieni lounas viltillä ja tavattiin sattumalta muutamia tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia. Lapset juoksivat nurmikolla päänsä märiksi.

Kotona pitäisi siirtää kaikki tavarat ikkunoiden edestä pois. Meille on tulossa ikkunaremontti. Ihan mukavaa kyllä, mutta tavaroiden siirto on vähän tylsää. Tai siis hyvähän se on välillä siivota noitakin roinia, mutta mitään ei viitsi tehdä liian ajoissa valmiiksi, koska sitten ei mahdu liikkumaan tai lapset levittävät kuitenkin legot juuri sinne, minne ei pitäisi. Ehkä sitten huomenna illalla, viime tinkaan tietysti.

Mutta hei, heinäkuu alkaa olla lopuillaan. Nautitaan vielä viimeisistä päivistä ja sitten alkaakin tunnelmallinen tummien iltojen elokuu.