Vernerin matkassa

Sataa, sataa ropisee... Sadepisarat paukuttavat ikkunapeltiä aivan kuten monena muunakin päivänä tänä kesänä. Laskin juuri sääpäiväkirjasta, että tässä kuussa on sateita saatu jo 18 päivänä. Mukaan on laskettu kaikki isommat kuurotkin (jotka ovat lähes aina kasvaneet rankkasadekuuroiksi). Minua ei harmita, koska pidän sateesta. Muutenkin meidän kohdalle on sattunut monta, monta tosi aurinkoista ja lämmintä hetkeä juuri oikeina aikoina. Lämmin, lempeä kesäsade ei ole ihollakaan niin paha kuin piikkisesti vihmova ja kylmä sade, joka sekin on sisältä katsottuna romanttista omalla tavallaan. Tänään oli kyllä tosi lämmin ja mukava päivä. Uimaan olisi tehnyt mieli, mutta käydessämme Pyynikin uimarannalle jouduimme tyytymään ruoholla oleiluun, sillä rannasta oli löytynyt sinilevää. Tylsää!

Päivällä hurautimme Ylöjärven museolle katsomaan nukketeatteria. Silloin sää todella suosi sekä esitystä että museoalueeseen tutustumista. Muille perheenjäsenille jo tutuksi tullut nukketeatteri PikkuKulkuri esitti matkalaukkuteatteriesityksen Rohkea Verneri. Pidän kovasti nukketeatterista, sen kekseliäisyydestä, vähäeleisyydestä (tarkoitan siis sitä, miten muutamalla esineella voi luoda kokonaisen maailman) ja tietysti kauniista nukeista. Kiertelimme ensin museon rakennuksissa, joita olivat mm. riihi, sauna, tupa, talli ja aitta. Mielenkiintoisia vanhoja esineitä, joista nykyihmisellä ei ole aavistustakaan, mitä niillä kaikilla tehdään. Tosin Koiramäki-kirjoista osa oli sentään jotensakin tuttuja. Ja meidän mamman yläkerrassa on edelleen vanha rukki, jota Simo rakastaa (tosin nykyisin se on ollut pyörä tai laiva tai joku ihan muu kuin mihin kapistus on alunperin tarkoitettu).

Rohkea Verneri -esitys sai museoalueen tuvan pielestä upeat, idylliset puitteet. Ihanan rauhallinen ja kesäinen tunnelma, aurinko paistoi ja pienen katsomon penkit olivat täynnä hyväntuulisia lapsia (ja muutamia aikuisia). Esityksen tarina lyhykäisyydessään oli se, että Verneri pääsi (tai joutui) isän ja äidin kanssa mökille, jossa oli itikoita ja paarmoja, syvä kaivo (ja siellä ehkä Näkki) ja järvessä kylmää vettä (ja hurja hauki). Lopulta kuitenkin tarvittiin pienen pojan rohkeutta ja hellää sydäntä. Ihastuttava tarina ja kerrassaan hieno toteutus. Tarinaa esitti taitavasti erittäin miellyttävän äänen omaava Ilpo Mikkonen (ääntään muuttamalla hän oli välillä Verneri, välillä äiti, isä tai Kake). Hän loi kesämökkimaailman pienillä esineillä, jotka ilmestyivät matkalaukun eri kulmista. Vernerin isää ja äitiä esittivät Mikkosen kädet, joihin hän piirsi (rajauskynällä ja huulipunalla) yksinkertaiset kasvot. Verneri puolestaan oli mitä kaunein nukke (näkyy tuossa ylläolevassa julisteessa), haikeailmeinen ja suloinen. Esitykseen kuului myös kaunista musiikkia ja sinisestä kankaasta luotu järvi (jota niin sopivasti tuuli heilutteli hellästi). Kerrassaan ihana!

Esityksen jälkeen lapset saivat tehdä omat kalamarionettinsa ja uittaa niitä kangasjärvessä esityksestä tutun musiikin tahtiin.

Noukittiin vielä muutamat mustikat, joista lapset saivat huulet ja kielet ihan sinisiksi. Ajateltiin tosiaan mennä Pyynikille uimaan, mutta ei onnistuttu levän takia. Syötiin kuitenkin pieni lounas viltillä ja tavattiin sattumalta muutamia tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia. Lapset juoksivat nurmikolla päänsä märiksi.

Kotona pitäisi siirtää kaikki tavarat ikkunoiden edestä pois. Meille on tulossa ikkunaremontti. Ihan mukavaa kyllä, mutta tavaroiden siirto on vähän tylsää. Tai siis hyvähän se on välillä siivota noitakin roinia, mutta mitään ei viitsi tehdä liian ajoissa valmiiksi, koska sitten ei mahdu liikkumaan tai lapset levittävät kuitenkin legot juuri sinne, minne ei pitäisi. Ehkä sitten huomenna illalla, viime tinkaan tietysti.

Mutta hei, heinäkuu alkaa olla lopuillaan. Nautitaan vielä viimeisistä päivistä ja sitten alkaakin tunnelmallinen tummien iltojen elokuu.