Pitkästä aikaa

Oho, taas on aika kulunut. Viime aikoina meidän perhe on lähinnä sairastellut. Ensin Antoni sai kuumeen, sitten Simo ja nyt minä. Sonja on lähinnä tuottanut räkää, siis paljon räkää. Tuntuu, että kaikki on tosi väsyneitä.

Tänään oli kuitenkin pakko tehdä pizzaa, sillä lupasin Simolle, että nyt, kun äiti joutuu köllöttää sisällä kuumeessa, niin voidaan silti tehdä jotain rauhallista.

Antoni onneksi sai lapset vietyä ulos ja minä nukuin. Sitten lapset sisälle, ostoslistan kirjoitus ja Antoni Sonjan kanssa kauppaan. Noiden kahden kauppareissu taisi kestää yli 2 tuntia, mutta onneksi saivat kaiken, mitä piti ja vielä hyviä tuotteita (ollaan tässä kuussa testattu Stockan Herkkua, vaikka se onkin vähän kauempana).

Me Simon kanssa yritettiin katsoa Napapiirin pikajuna -leffaa, mutta sitä on viissiin katsottu niin monta kertaa, ettei vaan toiminut. Onneksi Lentsikat pelasti tilanteen. Ajattelin, että Simo katsoo ja keskittyy leffaan ja mä voin nukkua siinä vieressä sohvalla. Mutta Lentsikat on sellainen leffa, joka aikana pitää esittää lentsikoita sellaisilla lelufiguureilla. Cool! Onneksi se onnistui makuuasennossa. Luettiin myös Tiitiäistä ja melkein onnistuttiin nukahtamaan, mutta sitten kauppakassit saapuviat kotiin. Simolla oli tietty hirmu nälkä, joten piti mennä syömään välipalaa.

Onko vähän yksityiskohtaisesti kirjoitettu?

Yritin taas nukkua, mutta telkkarista tuli joku olympialaisjuttu, josta lähti tarpeeksi meteliä (lisää selostukseen vielä Antonin ja kahden lapset äänet). Ei siis muuta kuin pizzataikinan kimppuun.

Pizzataikinaa on musta tosi kiva tehdä. Kun siihen lopulta lorauttaa öljyä, niin se soljahtaa ihanasti pois käsistä. Taikinaa on lapsenkin helppo kaulia. Simo ehdotti, että tehdään tällä kertaa lapsille omat pienet pizzat ja se oli tosi hyvä idea. Simo päällysti lasten ja me yhdessä aikuisten pizzat. Lapsille tuli tomaattikastiketta, juustoa (raastoin kaikki jämät jääkaapista), tonnikalaa, ananasta ja vähän oreganoa ja basilikaa. Meille aikuisille sama, mutta Antoni löysi sieltä Herkusta jotain ihanaa suomalasita sinihomejuustoa, joka ei ollut Auraa. Oli kiva kokeille ja hyväähän se oli (rakastan juustoja!). Niin siis aikuisille sinihomejuustoa, kirsikkatomaatteja ja valkosipulia (sitä pitää olla!). Tuli todella hyvää!

Meillä oli lasten leikeissä sellaiset Kotipizzan pienet pizzalaatikot, johon lasten pizzat laitettiin ja paloiteltiin. Söpöä!

Siinä sitten syötiin koko perhe olkkarin sohvalla (välillä tehdään retki olkkariin ja katsotaan samalla leffaa, kun syödään, harvoin, mutta kun se on niin hauskaa...) ja katsottiin Aristokatteja (ihana leffa!). En yleensä syö särkylääkkeitä, joten minulla ei niitä ole kotona (paitsi lasten Panadolia). Tutkin kuitenkin "apteekkipussukan" ja löysin Antonin vahvempia särkylääkkeitä, joita oli saanut sen sappirakon poiston yhteydessä. Vetäisin sellaisen (siis erityisesti siksi lääkettä, että kuukautisten alku sattui samaan hetkeen ja lihaksia särki hulluna). Hetken päästä ihmettelin, että onpas hyvä olo, mihinkään ei satu ja jalka kulkee kepeästi. Oli mukava hetki, nyt on taas ihan blaah-olo eikä lääkkeitäkään enää ole. Toisaalta ehkä uni olisi nyt paras lääke. Pidetään peukkuja, ettei tuli mitään ontelotulehdusta ja että muu perhe on sairastanut jo tarpeeksi.

Mitäs vielä... Muu perhe nukkuu, Antoni taas Simon vieressä. Taitaa ukko-kulta olla hänkin aika väsynyt. Silloin, kun toinen vanhemmista sairastaa, ei ole kyllä yhtään ihme, että toinen on ihan yhtä väsynyt.

Toivotan ihanaa viikonloppua! Vähän pakkasta ja paljon aurinkoa.

P.S. Arvatkaapas muuten, millainen kuumemittari meillä on? Sellainen perinteinen lasinen, joka on kestänyt kaikista parhaiten käyttöä. En osaa vaihtaa digitaalisiin pattereita, mutta tämä elohopeaversio porskuttaa vuodesta toiseen eteenpäin. Nyt koputetaan puuta, ettei se hajoa nytkään. Lämpöä 38,8 astetta.

P.P.S. Saimme muuten alakerran rouvalta kortin (oikein Suomen lastenhoitajaliitto), jossa hän kertoi, että ei ole meidän vika, että tämä talo on äänieristyksiltään tosi huono... tuntuu kuin olisitte meillä... pienten ihmistenne: kiukkujen, uhman yms. kanssa. Ja niin edelleen. Minua harmitti jälleen, etten saanut sanottua omaa kantaani koko asiaan. Niinpä kirjoitin rouvalle kirjeen, jossa kerroin, miten pidimme heitä hyväsydämisinä ja mukavina, kunnes yhtäkkiä ovellemme tultiin valittamaan metelistä (aiheesta, en kiellä, kun lapset juoksivat nauraen ympäri keittiötä) ja jatkettiin vielä kaikennäköisellä syyttelyllä. Olin silloin ihan typertynyt, enkä osannut kuin kiittaa. Sama juttu, kun olen törmännyt naiseet (jostain syystä en ole nähnyt miestä kuin ikkunasta) pihalla. En saa sanottua mitään. Ajattelin, että nyt kirjoitan kirjeen, jossa toki valitan, että meistä lähtee meteliä (en siis kiellä tai pyydä sitä anteeki) ja että minusta on kurjaa, ettei asiasta voi keskustella kasvokkain asiallisesti. Oli siinä kaikkea muutakin. Toivoisin nyt, että meitä on kuultu eikä asiasta tarvitse sen enempää puhua. Ja jos kerrostalon meteli (meidän äänet ja rapun äänet) häiritsevät, ehkä kannattaa miettiä, onko paikka oikea... Rouva sanoi viestissä vielä, että etsivät uutta vanhuuden kotia. Arvata voi, että tunnen heti syyllisyyttä... Ei ihme, että sain kuumeen, kun olen niin stressannut. Mutta nyt ei enempää tästä asiasta.

P.P.P.S. Kuvat ovat sikin sokin, mutta ehkä niistä ymmärtää, mistä on kyse.

Synttärisankari

Täytin eilen 34 vuotta. Se oli kivaa! Rakastan juhlia, vaikka en tykkääkään olla juhlien keskipiste. Pidän siitä, kun ihmiset viihtyvät ja käyvät kepeitä tai syvällisiä keskusteluja. Pidän vilinästä ja mielipiteiden vaihdosta. Hyvä ruoka ja juoma kuuluvat tietysti olennaisesti juhlimiseen: synttärikakku ja teetä, mustamakkaraa ja puolukoita, ylellistä suklaata. Ainakin niistä koostui tämä synttärijuhla.

Kakun koristelua

Juhlia on hauska myös silloin, kun ei periaatteessa ole syytä juhlaan. Tai ehkä juhla on väärä sana. Se, että mukavat ihmiset kokoontuvat yhteen, on kivaa. Tänään olisi ollut MSP:n eli Moskovan Suomalaisen Peruskoulun kokoontuminen Helsingissä. Harmi, ettemme sinne päässeet, sillä tiedän, että siellä kokoontui joukko supertyyppejä, joista ainakin osan tapasin ensimmäisen kerran Moskovassa joskus vuoden 1994 syksyllä. Koulu sijaitsi silloin vielä ulitsa Ulofa Palmella. Se oli hauska paikka ja aina välillä kaipaan niitä aikoja, vaikka toisaalta siellä oli ihan kreisiä. Moskova oli silloin ihana, se tuoksui kodikkaasi pakokaasulta ja kesät olivat kuumia, talvet kylmiä (paitsi sisällä, jossa lämpö oli täysillä eikä sitä voinut säätää).

Sankari leikkaa ekan (ja vaikeimman) palan

Oho, eksyin aiheesta, vaikka kai juhlien ohessa sallitaan pieni nostalgia.

Toisaalta eipä kai tässä sen enempää sanottavaa ollutkaan. Sain ihanat synttärivieraat: äidin ja L:n (en vieläkään ole tottunut käyttämään nimistä vain etukirjainta, mutta teen sen silti). Meillä oli näinkin pienessä porukassa hirmu hauskaa. Erityisesti sitten, kun kaivettiin laulukirja esiin. L lainasi äitini silmälaseja ja lauloi lapsille kirjallisen kappaleita. Ja me muut tietysti mukana. Syötiin kakkua ja makaronilaatikkoa. Illalla aikuiset katsoivat mainion leffan Ranskalainen viikonloppu. Se oli elokuva juhlista eikä siinä ollut erityistä juonta, mutta se oli ihana.

Sekamelska

Huomenna sunnuntaina saamme vielä papan (siis isäni) kylään. Silloin herkutellaan ainakin jätskillä.

Tänään (vaikka ei ole enää edes syntymäpäiväni) juhlin autuaassa yksinäisyydessä, kun lapset nukkuvat ja Antoni on rilluttelemassa. Luen sisustuslehtiä ja juon teetä. Itsekseenkin voi juhlia ja joskus se tuntuu luksukselta.

Likat sohvalla

Iästä vielä sen verran, että on hassua, etten vieläkään pidä itseäni aikuisena (mitä se edes tarkoittaa). Tuntuu, että olen henkisesti noin 19-vuotiaan tasolla toisaalta taas totaalinen mummeli. En koe numeroita minään ongelmana, enkä ikääntymistä stressaavana. Ehkä sitten viisikymppisenä tulee iso kriisi, sitä odotellessa...

Äiti ja tytär vai toisin päin?

Yhteenvetona: olen todella tyytyväinen elämääni 34-vuotiaana. Ja ketä se kiinnostaa... Hih. Muutaman asian ehkä muuttaisin (Antonille työ, meille lisää rahaa), mutta hengen tasolla en mitään (okei, voisin olla stressaamatta näin paljon alakerran naapureista).

Rakkausposeeraus

Leppoisaa lauantai-illan jatkoa ja hyvää yötä!

Lumi-Totoro valmistuu

Kiirettä pitää

Meillä on viime päivät ollut koko ajan mukavasti tekemistä. Ollaan tavattu ihania ihmisiä meillä ja muualla. Itse olen päässyt hieman aikuistenkulttuurinkin pariin, koko perheen voimin ollaan harrastettu lastenkulttuuria. Kameraa en valitettavasti ole paljon käyttänyt, joten tämä teksti on taas aika kuvaton. Blääh, vai mitä? Lapsillakin on aina niin kova meno päällä, että eihän heitä saa kuvaan millään. Ja jos yrittää saada molemmat yhtäaikaa, niin se on jo mahdottomuus. Paitsi jos haluaa saada kuvan takaraivosta tai selästä.

Mistäs aloitan? Keskiviikosta taisinkin jo kirjoitella. Torstaina aamulla mentiin satutunnille. Siellä oli mukavan vähän porukkaa ja tunnelma oli rauhallinen. Satutäti luki mm. Myyrää, joka on aina hyvä. Simo jaksoi tällä kertaa kuunnella kaikki sadut ja vielä piirtää tunnin lopulla. Löydettiin kirjastosta kivoja kirjoja, mutta kaikki kolme kirjastokorttia oli kotona, joten jätettiin ne sinne jemmaan. Päästiin kotiin eika aikaakaan, kun lasten kummitäti ja serkkutytöt saapuivat meille. Ihanaa! Menoa ja meteliä siis riitti. Lapset touhusivat ympäri asuntoa ja välillä kuului taas, kun alakerrassa joku paukutti pattereita. Ei meistä nyt niin kova meteli lähtenyt erityisesti, kun kello oli vasta puolipäivä. Edelleen harmittaa joidenkin ihmisten suvaitsemattomuus. Toki lasten äänet varmasti ärsyttävät (kyllä muakin aina välillä) tai ainakin niistä on helppo ärsyyntyä, jos sattuu olemaan sellainen tyyppi, joka etsii jotain pahaa joka asiasta... No, onneksi oli kivaa ja mahtavaa, että saatiin tytöt meille kylään ja kummitädin kanssa on aina kivaa vaihtaa kuulumisia aiheesta kuin aiheesta.

Illalla me Sonjan kanssa jäimme kotiin, kun Antoni ja Simo lähtivät saattamaan vieraita hotelliin. A ja S kävivät samalla matkalla Ilakoissa ja kirjastossa hakemassa ne varatut kirjat. Ei kai siinä illalla muuta ihmeempää tapahtunut.

Perjantaina tytöt tulivat aamupalalle meille. Syötiin ja pian sen jälkeen lähdettiin HopLopiin temppuilemaan. Hoppari on ihan tossa vieressä kävelymatkan päässä. Onneksi siellä ei ollut liikaa porukkaa, vaan kaikkialle pääsi vaivatta. Me kummitädin kanssa löydettiin mahtavat "polkuautot", joilla huristettiin ympäriinsä. Se oli kivaa! Lapset juoksi ympäriinsä, jopa Sonja intoutui kiipeämään ylemmille tasoille ja pallomeri oli tietty kiva. Oli huippua! Lapsia ei meinannut saada millään pois, mutta onneksi niille taisi tulla nälkä. Antoni kipaisi Kotipizzaan hakemaan kaikille jauhelihaprinssipizzat. Slurps! Vähän tylsää oli se, että kummitäti lapsineen joutui tässä vaiheessa lähtemään kotiin päin. Auton pakoputki näytti vähän epäilyttävältä, mutta pääsivät onneksi ehjin nahoin kotiin asti.

Tampereen taidemuseolla on aina perjantaisin klo 15-17 ilmainen sisäänpääsy, joten päätin vihdoin mennä katsomaan kiinnostavan näyttelyn Kesän kaipuu - Matka naivismin maailmaan (näyttely loppui muuten eilen). Täältä löytyi sellaisia hauskoja tauluja, joista luulen, että äitini olisi tykännyt. Kirkkaita värejä, hassuja hahmoja, hälläväliä perspektiivejä, siis kaikenlaista ilosita ja ihanaa. Mukana oli sekä suomalaisia että ulkomaalaisia taitelijoita. Molemmat olivat ihan yhtä hyviä. Oli mahtavaa huomata, että suomalaiset osaavat maalata myös iloisia kuvia. Monesti nimittäin olen ahdistunut suomalaisten töistä. Esimerkiksi jotkut valokuvanäyttelyt ovat olleet hurjan synkkiä ja ahdistavia. Tänä vuonna olen löytänyt jo kaksi näyttelyä, jotka eivät ole ahdistaneet, vaan innostaneet ja ilostuttaneet: tämä ja sitten Pispalan Hirvitalolla ollut Elliina Peltoniemen Omakuva-näyttely. Jes! Tarkoitus oli käydä katsomassa vielä museon alakerrassa olevaa Muumilaaksoa, mutta olin niin täynnä noita upeita naivistisia kuvia, etten millään olisi pystynyt keskittymään mihinkään toiseen aiheeseen tai sitten olisi tullut ähky.

Illalla meille saapui vieras pohjoisesta, kun Antonin kaveri Rovaniemeltä tuli Winter War 2014 -kisoja seuraamaan. Kyseessä oli siis crossfit-kisa, laji, josta kuulin ekan kerran vasta nyt. Lapset olivat vieraasta innoissaan, esittelivät hymyjään ja nyrkkejään. Jopa Sonja oli superreipas. Syötiin iltapalaa ja juteltiin niitä näitä. Mentiin kuitenkin suht ajoissa nukkumaan, sillä herätys aamulla oli puoli kuuden kieppeillä (okei, me lasten kanssa ei herätty niin aikasin).

Lauantai olikin eka päivä helmikuuta. Mitäköhän me silloin tehtiin. En kyllä muista yhtään. Voihan sentään. Ainakin jätskihammasta kolotti, koska Antoni kävi Simon kanssa ulkona ja sen jälkeen toivat meille 3 Kaverin Jäätelöä, makuna oli vadelma-valkosuklaa. Erittäin hyvän makuista! Vaikka hinta näillä "erikois"jätskeillä on aika korkea, niin on ne kyllä hintansa väärtejä. Illalla tehtiin taas smoothieta ja kaikki tykkäsivät. Olen niin tyytväinen, kun noin helposti saa Sonjaankin pumpattua maitoa, vähän vaan mansikkaa ja rahkaa sekaan, niin avot. Yritän miettiä, että onko tossa jotain epäterveellistä tai huonoa, mutta eipä tule mieleen varsinkaan, kun ei lisää sokeria...

Sunnuntaina ehdittiin katsoa Avara luonto ja syödä aamupala, kun pohjoisen mies lähti jo kohti juna-asemaa. Mun on muuten tehnyt mieli pohjoiseen jo jonkin aikaa. Olisi ihana matkustaa Aavasaksalle (jos vihdoin voisin vähän paremmin ja pääsisin taas kävelemään sinne, pari viime reissua on mennyt raskauspahoinvoinnista kärsien) ja Kilpisjärvelle ja Tromssaan ja Inariin ja Vardööseen ja vaikka minne.

Päivällä meillä oli vihdoin ja viime aika lähteä Suureen merirosvoseikkailuun. Ensin haettiin herkkukakut Gopalista ja sitten mentiin Tapiola-talolle järkkäilemään. Laitettiin työpajat, keittiö ja sali kuntoon ja sitten vain odottelemaan vieraita, joita saapuikin ihan mukavasti paikalle. Olin auttelemassa lapsia miekkojen teossa (yksinkertaisesti sanomalehdestä ja teippipalasesta saa kivan ja suht turvallisen miekan). Pajapuuhastelu on hauskaa, kun saa puuhata lasten kanssa. Siellä tuntemattomatkin tyypit juttelevat niitä näitä eikä jännitä yhtään. Miekkoja käytettiin miekkalualueella, jossa sai opastusta miekkataisteluun. Jos osaisin, laittaisin tähän muutaman merirosvosanan, mutta valitettavasti en osaa.

Varsinainen leikki alkoi merirosvohuudoilla. Sitten saapui lautta mukanaan pingviini ja lohikäärmeitä. Mukana oli myös vauvalautta, joka oli ehkä suloisin idea ikinä! Leikki meni hienosti, itse muistin joten kuten, missä välissä oheismateriaalia piti jakaa (myrskykangasta, piiloutumiskankaita, meduusoja, haineviä). Onneksi meininki ei ole tiukkapipoista, vaan rennolla otteella mennään. Leikissä oli mukana hauskoja juonen käänteitä, mm. puhallettiin pingviinin lautta kumoon, yritettiin saada lohikäärmeet itkemään, juostiin karkuun haita, parannettiin merenneitoja. Lopulta aarrearkku löytyi tursaan alta ja kaikki leikkijät saivat osan aarteesta. Antoni oli muuten perämies Simo ja Simo oli Peter Pan. Sonja oli pikku merirosvo ja minö perämiehen vaimo. Aika cool, etten sanoisi. Oli siis ihan huippuleikit, mahtavat herkut ja hauskat siivoussessiot. Oli suuri sattuma, että kesällä satuttiin Pajumajan avajaisiin ja törmättiin SirkusRakkausPumPumiin ja tässä sitä nyt ollaan. Tampereella on kaikkea ihanaa lapsille, jo itse kaupunki on niin paras.

Kello oli jo paljon, kun tultiin kotiin, joten muuta ei ehditty tehdä kuin syödä iltapala ja painua pehkuihin. Olin itsekin ihan poikki, joten käytiin Antonin kanssa nukkumaan jo yhdentoista maissa. Nukuttiin koko porukka tooosi pitkään, tosin Antoni saattoi käydä katsomassa Super Bowlia keskellä yötä, mutta minä en tiennyt siitä mitään.

Tänään. Mitäs tänään? Taas alkaa muisti pätkiä. Tänään kävin katsomassa itsekseni Niagarassa leffan Philomena. Se oli hellyyttävä pieni elokuva, jonka pääosissa oli Judi Dench ja Steve Coogan, molemmat olivat erittäin hyviä rooleissaan. Tarina oli kuulemma tosi ja koskettava. Siinä Denchin näyttelemä Philomena lähtee etsimään adoptioon antamaansa poikaa. Poika olisi nyt 50-vuotias. Philomena sai lapset nunnien luona, joten hän ennemminkin joutui antamaan poikansa pois. Ihan supersurullista. Onneksi tästä oli kuitenkin tehty tavallaan onnellinen tarina.

Peter Pan ja silmälasit

Antoni kävi kävelyllä ja lasten kanssa ulkona. Minä laitoin pyykkejä ja järkkäilin huushollia. Siinähän se päivä taas meni. Sanon vaan, että aika menee ihan hurjan nopsasti. Kohta on taas jo huominen... Mitä kivaa se tuokaan tullessaan. Mutta nyt sanon hyvää yötä!