Synttärisankari

Täytin eilen 34 vuotta. Se oli kivaa! Rakastan juhlia, vaikka en tykkääkään olla juhlien keskipiste. Pidän siitä, kun ihmiset viihtyvät ja käyvät kepeitä tai syvällisiä keskusteluja. Pidän vilinästä ja mielipiteiden vaihdosta. Hyvä ruoka ja juoma kuuluvat tietysti olennaisesti juhlimiseen: synttärikakku ja teetä, mustamakkaraa ja puolukoita, ylellistä suklaata. Ainakin niistä koostui tämä synttärijuhla.

Kakun koristelua

Juhlia on hauska myös silloin, kun ei periaatteessa ole syytä juhlaan. Tai ehkä juhla on väärä sana. Se, että mukavat ihmiset kokoontuvat yhteen, on kivaa. Tänään olisi ollut MSP:n eli Moskovan Suomalaisen Peruskoulun kokoontuminen Helsingissä. Harmi, ettemme sinne päässeet, sillä tiedän, että siellä kokoontui joukko supertyyppejä, joista ainakin osan tapasin ensimmäisen kerran Moskovassa joskus vuoden 1994 syksyllä. Koulu sijaitsi silloin vielä ulitsa Ulofa Palmella. Se oli hauska paikka ja aina välillä kaipaan niitä aikoja, vaikka toisaalta siellä oli ihan kreisiä. Moskova oli silloin ihana, se tuoksui kodikkaasi pakokaasulta ja kesät olivat kuumia, talvet kylmiä (paitsi sisällä, jossa lämpö oli täysillä eikä sitä voinut säätää).

Sankari leikkaa ekan (ja vaikeimman) palan

Oho, eksyin aiheesta, vaikka kai juhlien ohessa sallitaan pieni nostalgia.

Toisaalta eipä kai tässä sen enempää sanottavaa ollutkaan. Sain ihanat synttärivieraat: äidin ja L:n (en vieläkään ole tottunut käyttämään nimistä vain etukirjainta, mutta teen sen silti). Meillä oli näinkin pienessä porukassa hirmu hauskaa. Erityisesti sitten, kun kaivettiin laulukirja esiin. L lainasi äitini silmälaseja ja lauloi lapsille kirjallisen kappaleita. Ja me muut tietysti mukana. Syötiin kakkua ja makaronilaatikkoa. Illalla aikuiset katsoivat mainion leffan Ranskalainen viikonloppu. Se oli elokuva juhlista eikä siinä ollut erityistä juonta, mutta se oli ihana.

Sekamelska

Huomenna sunnuntaina saamme vielä papan (siis isäni) kylään. Silloin herkutellaan ainakin jätskillä.

Tänään (vaikka ei ole enää edes syntymäpäiväni) juhlin autuaassa yksinäisyydessä, kun lapset nukkuvat ja Antoni on rilluttelemassa. Luen sisustuslehtiä ja juon teetä. Itsekseenkin voi juhlia ja joskus se tuntuu luksukselta.

Likat sohvalla

Iästä vielä sen verran, että on hassua, etten vieläkään pidä itseäni aikuisena (mitä se edes tarkoittaa). Tuntuu, että olen henkisesti noin 19-vuotiaan tasolla toisaalta taas totaalinen mummeli. En koe numeroita minään ongelmana, enkä ikääntymistä stressaavana. Ehkä sitten viisikymppisenä tulee iso kriisi, sitä odotellessa...

Äiti ja tytär vai toisin päin?

Yhteenvetona: olen todella tyytyväinen elämääni 34-vuotiaana. Ja ketä se kiinnostaa... Hih. Muutaman asian ehkä muuttaisin (Antonille työ, meille lisää rahaa), mutta hengen tasolla en mitään (okei, voisin olla stressaamatta näin paljon alakerran naapureista).

Rakkausposeeraus

Leppoisaa lauantai-illan jatkoa ja hyvää yötä!

Lumi-Totoro valmistuu