Ja keskellä virtaa joki...

Kävin taas tänään kuuntelemassa kirjastossa luentosarjaa ihminen ja luonto venäläisessä kirjallisuudessa. Tälläkin kertaa luento oli hyvin mielenkiintoinen, paikoitellen todella koskettava. Täytyy ensin kehua luennoitsijaa ja hänen tapaansa esiintyä. Tohtoriopiskelija Mika Perkiömäki Tampereen yliopistolta (venäjän kieli ja kulttuuri) esiintyi oikein mukavasti ja juttua oli miellyttävä kuunnella. Hän käytti hienosti nykyaikaista tekniikkaa hyväkseen. Isolta kankaalta nähtiin perinteisten tekstien lisäksi kuvia, liikkuvaa kuvaa ja ääninäyte. Hienoa! Ehkä en vastustakaan moderneja välineitä niin paljon... Jos muuten oikein ymmärsin Perkiömäen aiheena on joki. Hyvin mielenkiintoinen aihevalinta ja varmasti venäläisessä kirjallisuudessa jokeen viitataan useammin kuin kerran. Lähes kaikki venäläiset kaupungit, joissa itse olen käynyt, ovat olleet joen varrella: Moskova, Tver, Pietari... Näiden "turistirysien" lisäksi ovat sitten tietysti kaikki kaukaisemmat kaupungit ja kylät, mm. Siperiassa.

Tänään luennon aiheena oli ekologinen teema Valentin Rasputinin 1970-luvun tuotannossa. Eräs toinen Rasputin on minulle kyllä tuttu, mutta herra Valentin on täysin tuntematon. Rasputinin tuotanto muuten alkaa siitä, mihin edellisen luennon aiheena ollut Paustovski lopettaa. Luonto on kuitenkin molemmilla tärkeä innoittaja.

Rasputin syntyi vuonna 1937 Atalankan kylässä Angara-joen rannalla. Siellä hän vietti lapsuutensa, joka vaikuttaa olleen onnellinen: kalastusta joella ja vaellusta taigalla, näin yksinkertaistetusti. Rasputin oli lahjakas oppilas, joten hänet lähetettiin jo 11-vuotiaana pois kotoa opiskelemaan. Myöhemmin hän opiskeli historiaa ja kirjallisuutta Irkutskin yliopistossa. Hän teki toimittajan hommia ja kirjoitteli novelleja pöytälaatikkoon. Ei kyllä kuulosta hullummalta!

Rasputin kirjoitti ns. maaseutuproosaa, jossa kuvattiin sitä, miten henkisyyden vaje oli vallannut kotimaan. Neuvostoliiton maaseutua kuvattiin kaunistelematta ja tuotiin esiin, niin paljon kuin se oli mahdollista, pakkokollektivisoinnin ongelmia.

Rasputinilla tuntuu olleen useissa teoksissaan päähahmona vanha nainen, joka edustaa vanhoja perinteitä ja elämäntapaa sekä läheistä suhdetta luontoon. Mielenkiintoisia ja ainakin itselläni ajatuksia herättäviä ovat myös kuvaukset eri sukupolvista. Siitä, miten vanha sukupolvi on kovasti kiinni vanhassa kylässä ja luonnossa, kun taas nuori sukupolvi on jo selkeästi kaupungistunut, modernisoitunut. Siihen väliin jää yksi sukupolvi, joka on hukassa eikä tiedä, mihin kuuluu: kaupunkiin vai maalle.

Neuvostoliitossa käytiin kovasti keskustelua siitä, miten luonto valjastetaan palvelemaan vielä paremmin ihmistä. Yhtenä hulluhkona suunnitelmana oli muuttaa Siperian suurten jokien virtaussuuntaa niin, että ne toisivat pohjoisesta puhdasta vettä etelään. Onneksi näin mahtipontisista suunnitelmista luovuttiin!

Suuri vaikutus Rasputinin tuotantoon oli Bratskin vesivoimalan ja padon rakentamisella. Voimala sijaitsee Angaran rannalla. Tämä maailman yksi suurimmista vesivoimaloista valmistui vuonna 1967 ja siitä runoili mm. Jevgeni Jevtushenko teoksessaan Bratskaja GES. Bratskin patoaltaan alle jäi Rasputininkin kotikylä, kuten monen muunkin. Patoaltaan koko on noin 5000 neliökilometriä, eli melkoisen suunnattomasta rakennelmasta on kysymys.

Rasputinin kirjoissa esiintyy Bratskin voimala ja Angara-joki. Esimerkiksi vuonna 1972 ilmestyneessä Vniz i vverh po tetsheniju käsitellään juuri sitä, miten elämä muuttui, kun kylien ihmiset joutuivat pakkautumaan uuteen taajamaan. Joki ja laivamatka kuvataan romanttisesti, mutta uusi taajama patoaltaan rannalla (tai siis rantaahan ei varsinaisesti ole, koska padon ja maan väliin ei jää rantakaistaletta) ei olekaan sellainen kuin vanha kotikylä oli. Teos on vahvasti omaelämäkerrallinen.

Mielenkiintoinen pohdinta on se, että vesivoimala tuo kyllä sähköä kaupunkiin, mutta sinne, mistä kehitystä ammennetaan, se tuo taantumaa ja kärsimystä. Ei kovinkaan reilu diili.

Perkiömäki toi todella hienosti kirjan tunnelmia esiin ja nosti sieltä sitaatteja ja yksityiskohtia, jotka tuntuivat ihan kuulijan sisällä asti. Miten hienoa kirjallisuutta sitä onkaan (sanon tämän lukematta Rasputinin kirjoja)!

Vuonna 1976 Rasputinilta ilmestyi pienoisromaani Jäähyväiset Matjoralle. Esittelyn perusteella sekin vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, koskettavalta ja hienolta teokselta. Se kertoo Angara-joen kuvitteellisesta saaresta ja kylästä Matjorasta, jonka elämänmeno villin ja ankaran Siperian syleilyssä ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut. Panteistiset ja ortodoksiset arvot ovat vahvoja. Luontoa kuvataan lyyrisesti.

Romaanissa kuvataan aikaa, viimeistä kesää ennen kuin vesi valloittaa saaren. Saari on siis saamassa saman kohtalon kuin Rasputinin kotikylä. Saari on alistettava modernisaatiolle ja kaikki pitää tuhota ja polttaa. Kylän ihmisille on rakennettu uusi taajama, jossa he asuvat kerrostaloissa. Perkiömäki toi esille yksityiskohdan, jossa eri sukupolvien väliset arvot näkyvät: Matjoran hautausmaa (isovanhempien ja lastenlasten suhtautminen on ihan vastakkainen). Hautausmaa nähdään myös luonnon metaforana. Toinen voimakas yksityiskohta on lehtikuusi, joka kestää Siperian ankaruuden ja jopa tulen. Romaanissa sitä kutsutaan kuningaspuuksi, se on pyhä, melkein kuin temppeli. Lehtikuusi ei alistu ihmisen vietäväksi, vaan kestää kaiken.

Mainittakoon vielä Rasputinin pienoisromaani vuodelta 1974 Elä ja muista, jossa jälleen välittyy joki-teema, joki rajana, mutta myös yhdistävänä tekijänä.

1990-luvulla Rasputin oli lyhyesti mukana politiikassa. Hän myös sanoi, että maaseutuproosa on sanonut sanottavansa eikä ole enää syytä kirjoittaa. Niinpä kirjailija lopetti kirjoittamisen.

Ihanan inspiroiva luentosarja, täytyy sanoa! Olisipa aikaa lukea... Tai luenhan koko ajan, mutta on niin paljon luettavaa.

Riemastuttavaa laskiaisviikkoa! Nyt maistuisivat blinit...

P.S. Kuvissa muutama Tampereelta löytyvä sähkökapistus laskiaissunnintaina.