Venäläinen kirjallisuus ja luonto

Opiskelin joskus aikoinani Helsingin yliopistolla venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Se oli ihanaa! Tällä hetkellä minulla on erittäin ristiriitaiset tuntemukset venäjän kieltä ja kulttuuria kohtaan (eivätkä ne johdu tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta). Toisaalta syvästi rakastan niitä, toisaalta en halua kuulla niistä mitään. Miksi näin? Rakkaus on helppo ymmärtää, mutta välinpitämättömyys... Suurin syy "vihaan" lienee se, että vuodet ovat vierineet, enkä ole käyttänyt venäjän kieltä oikeastaan ollenkaan. Harmittaa, vaikka tiedostankin tosiasian, etten voisi koskaan olla hyvä venäjän kielen kanssa. Kielen osaaminen, siis todella osaaminen,vaatii kielen jatkuvaa käyttämistä, uusian sanojen kuulemista ja kielen sisäistämistä. Venäläisten kirjoittamia kirjojakaan en ole lukenut (jollei Marininan dekkareita lasketa), siis edes suomeksi. Miksi? Varmaan siksi, että kun lukee yhden, haluaa lukea ne kaikki, haluaa tietää Venäjästä ja sen kulttuurista, haluaa hukuttautua hurmaavaan venäläiseen kulttuuriin kuin lusikallinen hilloa teemukiin. Venäjää ei mielestäni voi oikein ottaa vain pientä palasta, se pitää haukata kokonaan. Äh, tätä on vaikea laittaa sanoiksi... Toisaalta eipä se ollut varsinainen asianikaan, se oli nimittäin tämä:

Tampereen pääkirjasto Metsossa tapahtuu paljon kaikenlaista kivaa lapsille ja aikuisille. Ja kirjasto on tietysti jo itsessään oikein mukava paikka. Tänään alkoi luentosarja nimeltä Ihminen ja luonto venäläisessä kirjallisuudessa. Koska ilta oli vapaa, jätin Antonin lasten kanssa kylpemään ja lähdin kuuntelemaan luentoa. Tämänkertainen aihe oli Konstantin Paustovski - neuvostokirjailijan suhde luontoon ja luennon vetäjänä oli Arja Rosenholm, joka, jos oikein ymmärsin, on professorina Tampereen yliopistolla. Täytyy heti alkuun sanoa, että Rosenholmin tapa puhua ja esittää asia oli todella selkeä ja häntä oli miellyttävä kuunnella (luennoitsijalla erittäin tärkeitä ominaisuuksia). 

Kirjailija Paustovski on minulle täysin vieras, mutta mies eli vuosina 1893 - 1968. Tyyliltään hän kuului romanttis-lyyriseen koulukuntaan, mikä kuulostaa kovin idylliseltä. Tosin aika, jona hän kirjoitti, ei ollut kovin idyllinen. 

Sitaatit Paustovskilta, joita Rosenholm toi esiin, olivat todella upeita (aiheuttivat kylmiä väreitä, liikutusta). Kirjailijan tapa kuvata luontoa oli aivan uskomaton. Pakko tunnustaa, etten ole koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka venäläiset kirjaililjat kuvaavat luontoa ja ympäristöä. Ennemminkin huomio on aina kiinnittynyt hahmoihin. Luonto on hyvin mielenkiintoinen teema ja ainakin nyt vanhempana tykkään kovasti lukea kuvauksia luonnosta (lukekaapa Taru sormusten herrasta tältä kantilta). Paustovski oli lyhyen novellin mestari, jonka teksti oli (vai on?) vahvasti kuvailevaa, maalailevaa. Kirjailijan kiinnekohtana oli juuri luonto. 

En uskalla kovin tarkasti kertoa luennon sisällöstä, etten vain tuo esiin asioita väärällä tavalla. Kiinnostavaa oli se, miten aika vaikutti Paustovskin tuotantoon. 1930-luvulla neuvostomodernisaatio vaikutti tietysti lähes kaikkien kirjailijoiden elämään. Paustovskikin kirjoitti siitä, miten luonnon on alistuttava urbanisaation tavoitteille. Vesi-teema oli Paustovskille tärkeä. Hän leikki vesisanoilla, sadesanoilla ja hän toi esiin aistimuksellisia kokemuksia luonnosta, erityisesti sateesta. Sateen arkinen runous. Eikö kuulostakin mielenkiintoiselta? Vesi oli aihe, josta kirjoittivat monet Stalinin ajan kirjailijat. Voisi kutsua jopa, että oli olemassa stalinistinen vesikulttuuri ja vesijärjestelmä, jossa vesi palvelee valtaa. Vesi pyrittiin kahlitsemaan, sen suunta muuttamaan sosialistisen talouden tarpeisiin: patoaminen, virtojen kanavoiminen. Paustovski kirjoitti kaikesta tästä, mutta vedellä oli myös symbolinen merkitys: ihmisen sisäisten haluvirtojen kanavoiminen oikeaan suuntaan. Soihin suhtauduttiin vihamielisesti. Jopa Gorki sanoi, että suot ovat bolshevismin vihollisia ja ne tuli hävittää. 

1960-luvulla Paustovskin kirjoitukset alkoivat muuttua. Hän huomasi mm. metsiin kohdistuvan hävityksen ja kritisoi metsänhoidon puuttumista. Hänen kirjoituksiinsa ilmestyi eettis-moraalinen kritiikki ja luonnosta tuli pyhä.

Paustovkin pääteos on kuusiosainen omaelämäkerrallinen romaani Kertomus elämästä, jonka mielelläni lukisin, jos vain olisi aikaa. Tämä kirjailija vaikkuttaa muutenkin erittäin mielenkiintoiselta, sillä pohdinhan minkäkin luontoa ulkona kävellessäni ja mm. alastomia oksia katsellessani. Syksy oli muuten Paustovskin lempivuodenaika ja hän piti sateesta. Aivan kuten minäkin!

Liitän tähän oheen muutaman kuvan, jotka eivät ole luontoa, mutta urbaania ympäristöä kuitenkin. Kuvien kautta voi pohtia, miten ihminen on muokannut luontoa täällä Tampereella. Tai sitten vain ihastella kauniita punatiilisiä rakennuksia.

Ihania helmikuun pakkaspäiviä (ainakin toivotaan pakkasta!)!