Säteilyä

Tänään oli taas kirjastopäivä. Luentosarja Ihminen ja luonto venäläisessä kirjallisuudessa oli edennyt jo kolmanteen osaansa. Pieni huomio matkalta: meidän katoilla seikkailee jättimäinen parvi naakkoja. Niitä on mielenkiintoista seurata: ensin kaikki istuvat vastapäisen koulun katolla ja yhtäkkiä koko parvi (vai ehkä useita parvia) pyrähtää lentoon eikä katolle jää ainuttakaan. Miten linnut osaavat lentää samaan suuntaan? Ne eivät koskaan törmäile eivätkä lennä sikinsokin, vaan kaartelevat komeasti ryhmässä aivan kuin sitä olisi harjoiteltu pitkäänkin. Luonto on ihmeellinen!

Ihmeellistä luontoa (jonka ihminen toiminnallaan voi pilata) käsiteltiin tänään myös Metson Pietilä-salissa, kun Helsingistä oli saapunut kirjailija (myös kääntäjä ja kriitikko) Rauni Paalanen esittelemään valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitshin kirjoituksia. Koska aiheena oli luonto, Paalanen keskittyi Aleksijevitshin teokseen Tshernobylskaja molitva, joka on suomennettu nimellä Tshernobylista nousee rukous. Kirja on ilmestynyt vuonna 1997 ja suomennettu muutama vuosi myöhemmin vuonna 2000. 

Verrattuna muuten viime viikon Rasputin-luentoon, oli tämä teknisesti hyvin erilainen. Tällä kertaa kankaalta ei katsottu mitään, vaan kuunneltiin ainoastaan Paalasen puhetta ja lukunäytteitä kirjasta. Sekin toimi erittäin hyvin ja aika hurahti jälleen nopeasti. 

Tälläkin kertaa kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta mielenkiinto heräsi tätä luentoa kuunnellessa. Aleksijevitsh on syntynyt vuonna 1948. Hän opiskeli Minskin yliopistossa journalistiikkaa, mutta hänen oli vaikea saada tekstejään julkaistua Neuvostoliitossa. 

Paalanen toi hyvin esiin sen, miten mielenkiintoinen on Aleksijevitshin kirjoitustyyli, hän nimittäin haastattelee ihmisiä kirjoihinsa ja tekee tästä kaunokirjallisuutta. Kaikki hänen teoksensa perustuvat haastatteluihin ja niitä voisikin kutsua nimellä äänten romaanit tai arjen kollaasit. Hän dramatisoi sensuroimatta. Kysymykset on jätetty pois. Monologit ja ryhmien puhelut (eli kuorot) vuorottelevat. Aleksijevitsh käsittelee tavallista neuvostoihmistä, pientä ihmistä, homo sovieticusta, sitä, joka on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliitossa ja jota neuvostokulttuuri on muovannut.

Paalanen tosiaan keskittyi kertomaan Aleksijevitshin Tshernobyl-kirjasta, jota varten kirjailija haastatteli useita satoja ihmisiä. Ei ihme, että kirjan tekoprosessiin kului 10 vuotta. Esityksen perusteella kirjassa käsitellään useita ihmisiä ja käytetään hienosti tätä laajaa haastattelumateriaalia. Tämänpäiväisen luennon otiskko muuten oli: "Miten voi evakuoida turilaan tai tiaisen?", joka on osuva lainaus tästä kirjasta. Se viittaa siihen, että Tshernobylin tuhovyöhykkeeltä pyrittiin evakuoimaan kaikki eläimet, mutta miten se olisi voinut koskaan onnistua. 

Tshernobylin ydinvoimala tuhoutui keväällä 1986. En silloin tietysti itse 6-vuotiaana ymmärtänyt siitä kovin paljon, mutta asuimme Haminassa ja serkkuni kanssa mietimme, että sadepisaroita ei nyt voi yrittää ottaa suulla kiinni. 

Aleksijevitsh kuvaa siis Tshernobylin ydinvoimalan tuhoa ja niitä ihmisiä, jotka tuhon alle jäivät ja niitä, jotka tulivat asiaa selvittämään, tutkimaan ja hoitamaan. Paalanen jakaa kirjan hahmot kahteen ryhmään: alkuasukkaisiin ja ulkopuolisiin. Siis niihin, jotka asuivat alueen kylissä, olivat juurtuneet tälle vyöhykkeelle ja jotka evakuoitiin sieltä pois sekä niihin, jotka saapuivat muualta ja katsoivat alkuasukkaita ulkoa päin. 

Mielenkiintoinen yhteys viime viikon Rasputinin ja tämönkertaisen Aleksijevitshin hahmojen välillä on se, että molemmat kertovat mielellään mummoista, eukoista, naisista, niistä, joilla on syvä yhteys luontoon ja eläimiin. Paalanen toi hyvin esimerkein esiin kirjassa käsiteltyä syvää suhdetta mm. emäntien ja lehmien välillä. Tunnen itsekin muutaman vanhemman sukulaisnaisen, joille luopuminen lehmistä on ollut todella kova paikka. Ennen vanhaan kun lehmät tuppasivat olemaan kuin lapsia, yhtä rakkaita. Samalla tavalla Tsernobylissa lehmien jättäminen oli emännille raskas paikka. Myös kissat, koirat ja ylipäänsä metsän eläimet olivat näille emännille, eukoille, babushkoille tärkeitä. Eläinten lisäksi myös oma kasvimaa sekä metsät sienineen ja marjoineen olivat saastuneita. Enää ei oman maan tai lähimetsän antimia saanut nauttia. Mummot osasivat suhtautua luontoon kunnioituksella ja kiitollisina. He eivät nostaneet itseään eläinten yläpuolelle, vaan pitivät heitä vertaisinaan. Kiinnostavaa olisi myös tietää, kuinka paljon mummot tiesivät tuhosta ja säteilystä ja siitä, mitä kaikkea heidän lähistöllään tapahtui. Säteilyähän ei voi nähdä, joten sitä voi olla vaikea käsittää.

Aleksijevitsh tuo kirjassaan esiin mieshahmot, jotka suhtautuivat onnettomuuden raivaamiseen kuin sotaan. Miehiä tuli vyöhykkeen ulkopuolelta seikkailumielellä, koska rauhan aika oli heistä tylsää ja tilanteen saattoi rinnastaa sotaan lähtöön. Nämä miehet ihailivat toista maailmansotaa, suhtautuivat tilanteeseen uholla, valloittajan ylimielisyydellä ja kokivat olevansa luonnon herroja. He näkivät ihmisen luomakunnan kruununa. Todellisuus osoittautui kuitenkin muuksi ja ainakin osa Tshernobylista nousee rukous -kirjan uhoavista hahmoista muutti asenteitaan luontoa kohtaan. En itse osaa käyttää sanaa hybris, mutta Paalanen mainitsi sanan useamman kerran. Uskon, että se sopii hyvin tähän yhteytyeen. 

Loppuun Paalanen kertoi haastattelusta, joka oli tehty Aleksijevitshille. Häneltä kysyttiin onnesta ja hän vastasi, että tärkeää on onnen toteuttaminen omassa arjessa sen sijaan, että haikaillaan vaikkapa menneen Neuvostoliiton imperiumin perään. Aleksijevitsh sanoi, että onni on se, että kirjalla on enemmän arvoa kuin rahalla. Ja siitä minäkin olen samaa mieltä. Sivistys ennen kaikkea. 

Luento oli jälleen paikoitellen niin koskettava, että kyyneleet meinasivat kohota silmiin (mummot ja lehmät ja eläimet ja lapset). En tiedä, pystyisinkö lukemaan ko. kirjaa, vai olisiko se liian rankka. Mielenkiintoiselta se kyllä vaikuttaa ja ylipäänsä Aleksijevitshin tapa kirjoittaa ja tehdä kirjoja. 

Hauskaa hiihtolomaviikkoa Tampereelle ja mukavia talven viimeisiä viikkoja kaikkialle! 

P.S. Kuvissa taas Tampereen talvista luontoa. Huomatkaa puut melkein kaikissa kuvissa!