Vernerin matkassa

Sataa, sataa ropisee... Sadepisarat paukuttavat ikkunapeltiä aivan kuten monena muunakin päivänä tänä kesänä. Laskin juuri sääpäiväkirjasta, että tässä kuussa on sateita saatu jo 18 päivänä. Mukaan on laskettu kaikki isommat kuurotkin (jotka ovat lähes aina kasvaneet rankkasadekuuroiksi). Minua ei harmita, koska pidän sateesta. Muutenkin meidän kohdalle on sattunut monta, monta tosi aurinkoista ja lämmintä hetkeä juuri oikeina aikoina. Lämmin, lempeä kesäsade ei ole ihollakaan niin paha kuin piikkisesti vihmova ja kylmä sade, joka sekin on sisältä katsottuna romanttista omalla tavallaan. Tänään oli kyllä tosi lämmin ja mukava päivä. Uimaan olisi tehnyt mieli, mutta käydessämme Pyynikin uimarannalle jouduimme tyytymään ruoholla oleiluun, sillä rannasta oli löytynyt sinilevää. Tylsää!

Päivällä hurautimme Ylöjärven museolle katsomaan nukketeatteria. Silloin sää todella suosi sekä esitystä että museoalueeseen tutustumista. Muille perheenjäsenille jo tutuksi tullut nukketeatteri PikkuKulkuri esitti matkalaukkuteatteriesityksen Rohkea Verneri. Pidän kovasti nukketeatterista, sen kekseliäisyydestä, vähäeleisyydestä (tarkoitan siis sitä, miten muutamalla esineella voi luoda kokonaisen maailman) ja tietysti kauniista nukeista. Kiertelimme ensin museon rakennuksissa, joita olivat mm. riihi, sauna, tupa, talli ja aitta. Mielenkiintoisia vanhoja esineitä, joista nykyihmisellä ei ole aavistustakaan, mitä niillä kaikilla tehdään. Tosin Koiramäki-kirjoista osa oli sentään jotensakin tuttuja. Ja meidän mamman yläkerrassa on edelleen vanha rukki, jota Simo rakastaa (tosin nykyisin se on ollut pyörä tai laiva tai joku ihan muu kuin mihin kapistus on alunperin tarkoitettu).

Rohkea Verneri -esitys sai museoalueen tuvan pielestä upeat, idylliset puitteet. Ihanan rauhallinen ja kesäinen tunnelma, aurinko paistoi ja pienen katsomon penkit olivat täynnä hyväntuulisia lapsia (ja muutamia aikuisia). Esityksen tarina lyhykäisyydessään oli se, että Verneri pääsi (tai joutui) isän ja äidin kanssa mökille, jossa oli itikoita ja paarmoja, syvä kaivo (ja siellä ehkä Näkki) ja järvessä kylmää vettä (ja hurja hauki). Lopulta kuitenkin tarvittiin pienen pojan rohkeutta ja hellää sydäntä. Ihastuttava tarina ja kerrassaan hieno toteutus. Tarinaa esitti taitavasti erittäin miellyttävän äänen omaava Ilpo Mikkonen (ääntään muuttamalla hän oli välillä Verneri, välillä äiti, isä tai Kake). Hän loi kesämökkimaailman pienillä esineillä, jotka ilmestyivät matkalaukun eri kulmista. Vernerin isää ja äitiä esittivät Mikkosen kädet, joihin hän piirsi (rajauskynällä ja huulipunalla) yksinkertaiset kasvot. Verneri puolestaan oli mitä kaunein nukke (näkyy tuossa ylläolevassa julisteessa), haikeailmeinen ja suloinen. Esitykseen kuului myös kaunista musiikkia ja sinisestä kankaasta luotu järvi (jota niin sopivasti tuuli heilutteli hellästi). Kerrassaan ihana!

Esityksen jälkeen lapset saivat tehdä omat kalamarionettinsa ja uittaa niitä kangasjärvessä esityksestä tutun musiikin tahtiin.

Noukittiin vielä muutamat mustikat, joista lapset saivat huulet ja kielet ihan sinisiksi. Ajateltiin tosiaan mennä Pyynikille uimaan, mutta ei onnistuttu levän takia. Syötiin kuitenkin pieni lounas viltillä ja tavattiin sattumalta muutamia tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia. Lapset juoksivat nurmikolla päänsä märiksi.

Kotona pitäisi siirtää kaikki tavarat ikkunoiden edestä pois. Meille on tulossa ikkunaremontti. Ihan mukavaa kyllä, mutta tavaroiden siirto on vähän tylsää. Tai siis hyvähän se on välillä siivota noitakin roinia, mutta mitään ei viitsi tehdä liian ajoissa valmiiksi, koska sitten ei mahdu liikkumaan tai lapset levittävät kuitenkin legot juuri sinne, minne ei pitäisi. Ehkä sitten huomenna illalla, viime tinkaan tietysti.

Mutta hei, heinäkuu alkaa olla lopuillaan. Nautitaan vielä viimeisistä päivistä ja sitten alkaakin tunnelmallinen tummien iltojen elokuu.

Satupolulla

Miten ihania lapsille suunnatut asiat voivatkaan olla (My Little Ponyt muun muassa, mutta nyt puhun vähän muusta)! Pääsimme tänään ensimmäistä kertaa käymään Haiharan taidekeskuksessa ja se oli todella positiivinen kokemus. Päivä oli hyvin sateinen: jakuvia rankkasadekuuroja, joiden välissä oli mukavia sateettomia hetkiä (paitsi puiden alla, joista tippui suuria pisaroita aina sateen tauottua). Päätimme joka tapauksessa lähteä matkaan, sillä tuntui, että jotain tarttis tehdä.

Ajelimme siis sateessa Haiharaan Kaukajärvelle. Kun auto pysähtyi, niin äkkiä sateenvarjot auki ja lapsille takit päälle. Selvittiin muuten päivästä yllättävän kuivina, vaikka varpaat vähän kastuivatkin. Ensimmäisenä näimme leikkipaikan, jonne lapset olisivat tietysti heti halunneet. Ihmeen helposti saimme heidän kuitenkin mukaan tutkimaan paikkoja. Kävimme hakemassa tallista (josta löytyi eräs ihana hevonenkin) Satupolku Haiharassa -kartat. Antoni huomasi, että samaisessa tallissa oli Haamuarmeija -niminen näyttely, jossa oli Anssi Kasitonnin, Maria Stereon ja Alpo Nummelinin teoksia. Se oli pakko katsoa läpi!

En tiedä, mitä näyttelystä sanoisin. Se oli kummallinen, ihmeellinen, outo ja mielenkiintoinen. En ehkä ottaisi teoksia kotiini, mutta jotain kiehtovaa niissä silti oli. Tosin jos olisi tarpeeksi tilaa, en kieltäytyisi Anssi Kasitonnin suuresta kultaisesta Sirkushevosesta. Se oli ihana! Myös Maria Stereon Rikotut, eli rikotut posliiniesineet olivat sympaattisia. Esineet olivat varmasti hienoja ehjinäkin, mutta rikottuina niistä tuli suorastaan anarkistisia (eihän tavaroita saa rikkoa, jankkaan jatkuvasti lapsillekin). Myös Kasitonnin Kaikki hyvät -lentikulaariprintit saivat seisahtumaan moneksi minuutiksi ja siirtämään painoa jalalta toiselle. Moni tuttu hahmo sai hymyilemään, Apuva-mies suorastaan naurahtamaan. Pieni, mutta mielenkiintoinen teoskokonaisuus.

Alpo Nummelinin kaksi teosta saivat pohtimaan, että mistä tässä nyt on kysymys. Simon kanssa ihastuimme islantilaiseen mustaan hiekkaan, jota valaisivat loisteputkilamput. Toisessa teoksessa oli hauska miettiä valon kulkua. Ihmeellistä!

Pidän pienistä näyttelyistä, erityisesti silloin, kun ollaan liikkeellä lasten kanssa.

Tallista tultuamme kiersimme Satupolun, josta löytyi neljä mielenkiintoista rastia. En viitsi niitä kovin tarkasti paljastaa, jos joku tahtoo niihin ilman ennakkotietoja tutustua. Reitti kiersi Haiharan alueen mukavasti ja pääsimme tutustumaan mm. tuulimyllyyn ja Runebergin taloon (josta löytyi ihania postikortteja). Mahtava idea tehdä lapsille selkeän hieno kartta. Ja mahtavaa oli myös se, että rasteja oli juuri sopivasti. Lapset jaksoivat keskittyä hommaan koko ajan ja miettiä vastauksia kysymyksiin. Vähän jännittäväkin polku taisi olla. Ja jännittävämmäksi se muuttui, kun teehetken jälkneen kiersimme polun vielä hurjan papan mukana.

Kyseessä oli siis sellainen ohjattu kierros, jossa hieman pelokas, mutta hyvin urhea pappa esitteli meille tiluksiaan (papasta tuli muuten mieleen Game of Thrones -sarjan Varys, jos joku tietää), eli käytiin läpi neljä satupolun rastia. Lapset saivat osallistua pohtimaan, miten rasteilla olevista kummajaisista selvitään ja meidän papupadat olivat tietysti suuna päänä, mutta ihan hyvällä tavalla. Kierros ja pappa olivat tosi mainioita! Aikuisiakin taisi usemman kerran naurattaa papan toilailut.

Lopuksi lapset pääsivät leikkimään leikkipuistoon ja minä kävin vielä kartanossa katsomassa Hehkuvaa -näyttelyn, jossa oli Turun taitelijaseuran jäsenten teoksia. Näyttely sai kovasti pohtimaan, mitä taide oikeastaan on. Ennen pidin kovasti väreistä. Riitti, kun oli oikeanlaiset värit, niin olin myyty (siis pelkät värit ilman sen kummempia hahmoja). Nyt rakastan erilaisia asetelmia, maisemia, kaupunkinäkymiä, ihmisiä, siis oikeita hahmoja. Niiden ei tarvitse olla valokuvamaisia ja todellisia, vaan kuvissa saa olla rosoisuutta, puuttua perspektiivi ja todelliset mittasuhteet. Toisaalta osaan kyllä arvostaa töitä, jotka ovat taitavasti tehtyjä, vaikka ne eivät henkilökohtaisesti olisi minulle mieleen. Ja ennen kaikkea on tärkeää, että taide laittaa ihmiset pohtimaan, ajattelemaan, ihastelemaan tai kauhistelemaan, aiheuttaa tunteita, mielellään vahvoja. Paras teos on sellainen, joka saa ihon nousemaan kananlihalle ja palan kurkkuun. Mutta mitä se sellainen taide oikein on? Eikös Tolstoikin sitä joskus kysynyt...

Tänään sattui myös hauska juttu. Antoni haki minulle postista tilaamani Moskovan Suomalainen Peruskoulu 50 v. -kirjan ja illalla sain piiitkästä aikaa puhelun vanhalta ystävältä, johon olen tutustunut juuri MSP:ssa ja näin aiemmin päivällä hänen kuvansa tuossa kirjassa. Telepatiaako?

Ihanaa kesän jatkoa, satoi tai paistoi!

Eino Leinon päivä

Runon ja suven päivä. Eino Leino ja hänen runonsa saavat herkistymään, vaikka en kovin tarkasti hänen tuotantoonsa olekaan tutustunut. Aina silloin tällöin luen kokoelmaa, josta todennäköisesti löytyy lähes hänen koko runollinen tuotantonsa. Osa runoista on hyvin romanttisia, vekkuleitakin. Osa mielettömän kauniita, kuten oma lempparini (hieman kliseisesti) Nocturne, osaa taas en ymmärrä lainkaan. Isoäitini lempiruno Leinolta oli Hymyilevä apollo ja hän piti kovasti siitä, kun tämä runo (tai pituuden perusteella jo varmaan runoelma) luettiin radiossa. Itse en ole sitä koskaan kuullut, harmi. Mutta jotain Leinoa sentään kuuntelimme tänään, nimittäin ELE-yhtyeen Leino-lauluja (äänessä ihana Eva Louhivuori) sekä Vesa-Matti Loirin kokoelmaa, josta juuri tuo Nocturne löytyy (jostain syystä kaikki Loirin Leino-levyt ovat kateissa). Nautimme suvesta (osan siitä istuin itse elokuvateatterissa ja katselin mielenkiintoisen ja melkoisen hyvän Armi elää! -elokuvan), joka nyt on parhaimmillaan.

Kaunista runon ja suven päivää kaikille! 

Nocturne 

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino

P.S. Sain tänään hassun kuvan lapsista, että taidanpa jakaa sen tännekin. En tiedä, onko se muista hauska, mutta meitä se nauratti. Yritin saada lapsista kivan kuvan, mutta he vain näyttivät kieltä ja venyttivät silmiä niin, että näyttivät ihan höpsöiltä. Sanoin, että olkaapa nyt kullanmurut nätisti ja olivathan ne. Hienosta kuvasta tuli omituinen, kun eräät varpaat sattuivat Simon kruunuksi. Aluksi luulin niitä Sonjan varpaiksi, mutta ne ovatkin lasten alla makaavan isukin. Hieman kreisiä!