Satupolulla

Miten ihania lapsille suunnatut asiat voivatkaan olla (My Little Ponyt muun muassa, mutta nyt puhun vähän muusta)! Pääsimme tänään ensimmäistä kertaa käymään Haiharan taidekeskuksessa ja se oli todella positiivinen kokemus. Päivä oli hyvin sateinen: jakuvia rankkasadekuuroja, joiden välissä oli mukavia sateettomia hetkiä (paitsi puiden alla, joista tippui suuria pisaroita aina sateen tauottua). Päätimme joka tapauksessa lähteä matkaan, sillä tuntui, että jotain tarttis tehdä.

Ajelimme siis sateessa Haiharaan Kaukajärvelle. Kun auto pysähtyi, niin äkkiä sateenvarjot auki ja lapsille takit päälle. Selvittiin muuten päivästä yllättävän kuivina, vaikka varpaat vähän kastuivatkin. Ensimmäisenä näimme leikkipaikan, jonne lapset olisivat tietysti heti halunneet. Ihmeen helposti saimme heidän kuitenkin mukaan tutkimaan paikkoja. Kävimme hakemassa tallista (josta löytyi eräs ihana hevonenkin) Satupolku Haiharassa -kartat. Antoni huomasi, että samaisessa tallissa oli Haamuarmeija -niminen näyttely, jossa oli Anssi Kasitonnin, Maria Stereon ja Alpo Nummelinin teoksia. Se oli pakko katsoa läpi!

En tiedä, mitä näyttelystä sanoisin. Se oli kummallinen, ihmeellinen, outo ja mielenkiintoinen. En ehkä ottaisi teoksia kotiini, mutta jotain kiehtovaa niissä silti oli. Tosin jos olisi tarpeeksi tilaa, en kieltäytyisi Anssi Kasitonnin suuresta kultaisesta Sirkushevosesta. Se oli ihana! Myös Maria Stereon Rikotut, eli rikotut posliiniesineet olivat sympaattisia. Esineet olivat varmasti hienoja ehjinäkin, mutta rikottuina niistä tuli suorastaan anarkistisia (eihän tavaroita saa rikkoa, jankkaan jatkuvasti lapsillekin). Myös Kasitonnin Kaikki hyvät -lentikulaariprintit saivat seisahtumaan moneksi minuutiksi ja siirtämään painoa jalalta toiselle. Moni tuttu hahmo sai hymyilemään, Apuva-mies suorastaan naurahtamaan. Pieni, mutta mielenkiintoinen teoskokonaisuus.

Alpo Nummelinin kaksi teosta saivat pohtimaan, että mistä tässä nyt on kysymys. Simon kanssa ihastuimme islantilaiseen mustaan hiekkaan, jota valaisivat loisteputkilamput. Toisessa teoksessa oli hauska miettiä valon kulkua. Ihmeellistä!

Pidän pienistä näyttelyistä, erityisesti silloin, kun ollaan liikkeellä lasten kanssa.

Tallista tultuamme kiersimme Satupolun, josta löytyi neljä mielenkiintoista rastia. En viitsi niitä kovin tarkasti paljastaa, jos joku tahtoo niihin ilman ennakkotietoja tutustua. Reitti kiersi Haiharan alueen mukavasti ja pääsimme tutustumaan mm. tuulimyllyyn ja Runebergin taloon (josta löytyi ihania postikortteja). Mahtava idea tehdä lapsille selkeän hieno kartta. Ja mahtavaa oli myös se, että rasteja oli juuri sopivasti. Lapset jaksoivat keskittyä hommaan koko ajan ja miettiä vastauksia kysymyksiin. Vähän jännittäväkin polku taisi olla. Ja jännittävämmäksi se muuttui, kun teehetken jälkneen kiersimme polun vielä hurjan papan mukana.

Kyseessä oli siis sellainen ohjattu kierros, jossa hieman pelokas, mutta hyvin urhea pappa esitteli meille tiluksiaan (papasta tuli muuten mieleen Game of Thrones -sarjan Varys, jos joku tietää), eli käytiin läpi neljä satupolun rastia. Lapset saivat osallistua pohtimaan, miten rasteilla olevista kummajaisista selvitään ja meidän papupadat olivat tietysti suuna päänä, mutta ihan hyvällä tavalla. Kierros ja pappa olivat tosi mainioita! Aikuisiakin taisi usemman kerran naurattaa papan toilailut.

Lopuksi lapset pääsivät leikkimään leikkipuistoon ja minä kävin vielä kartanossa katsomassa Hehkuvaa -näyttelyn, jossa oli Turun taitelijaseuran jäsenten teoksia. Näyttely sai kovasti pohtimaan, mitä taide oikeastaan on. Ennen pidin kovasti väreistä. Riitti, kun oli oikeanlaiset värit, niin olin myyty (siis pelkät värit ilman sen kummempia hahmoja). Nyt rakastan erilaisia asetelmia, maisemia, kaupunkinäkymiä, ihmisiä, siis oikeita hahmoja. Niiden ei tarvitse olla valokuvamaisia ja todellisia, vaan kuvissa saa olla rosoisuutta, puuttua perspektiivi ja todelliset mittasuhteet. Toisaalta osaan kyllä arvostaa töitä, jotka ovat taitavasti tehtyjä, vaikka ne eivät henkilökohtaisesti olisi minulle mieleen. Ja ennen kaikkea on tärkeää, että taide laittaa ihmiset pohtimaan, ajattelemaan, ihastelemaan tai kauhistelemaan, aiheuttaa tunteita, mielellään vahvoja. Paras teos on sellainen, joka saa ihon nousemaan kananlihalle ja palan kurkkuun. Mutta mitä se sellainen taide oikein on? Eikös Tolstoikin sitä joskus kysynyt...

Tänään sattui myös hauska juttu. Antoni haki minulle postista tilaamani Moskovan Suomalainen Peruskoulu 50 v. -kirjan ja illalla sain piiitkästä aikaa puhelun vanhalta ystävältä, johon olen tutustunut juuri MSP:ssa ja näin aiemmin päivällä hänen kuvansa tuossa kirjassa. Telepatiaako?

Ihanaa kesän jatkoa, satoi tai paistoi!