Lähdetään lennättämään leijaa!

Tänään alkoi elokuu. Heinäkuu oli kuuma, helteitä riitti melkein jokaiselle päivälle ja yöt olivat suorastaan trooppisia. Näin näyttäisi jatkuvan nyt elokuussakin: eilen ukkosti ja satoi, ei kovin pitkään, mutta rankasti niin, että ilma on tänään todella kostea ja kuuma. Tällaista on varmaan sademetsissä, tosin kosteus taitaa olla vielä moninkertaisempaa. Ihanaa ja kamalaa samaan aikaan!

Viime sunnuntaina Antoni oli töissä ja me lasten kanssa kotona. Ajattelin, että olisi mukava viettää aikaa kotona, vaikka vain löhötä ja lukea, katsoa lastensarjoja (en minä, mutta ne muut) ja leikkiä legoilla, mutta kun aamupäivä kulki eteenpäin eikä ilma sisällä liikkunut minnekään, aloimme kaikki hyppiä seinille ja tiuskia toisillemme ihan mitättömistä asioista (miten ärsyttävältä voi toisen kosketus tuntua helteellä ja lapset nyt aina haluavat olla ihan lähellä). Väsyttävää on sekin, ettei pitkään aikaan ole voinut viettää rentouttavaa kotipäivää, koska sisällä on yksinkertaisesti niin huono ilma. Päätimme, että on pakko päästä ulos.

Sunnuntai, kuten viime lauantaikin, oli tuulinen päivä sellaisella hassulla puuskaisella tavalla. Tuulen suhina kuulostaa ihanalta ja viileä tuuli virkistää. Nyt tuuli oli todella lämmin, mutta virkisti se silti (mikä tahansa oli parempi kuin meidän kodin sisäilma). Kaapissa on seisonut pitkään leija käyttämättömänä. Nyt otimme sen mukaan ja suuntaisimme Tipotien kentälle, missä olisi tilaa yrittää saada leija lentämään.

Simo kokeili leijaa ensimmäisenä ja juoksemalla saikin sen nousemaan ihan mukavasti. Koska tuuli oli puuskainen eikä puuskien välillä tapahtunut oikein mitään, piti aina odotella, että tulisi jonkinlainen vire, että leija pysyisikin taivaalla.

Meillä ei muuten ole mikään kummempi leija, joskus vanhasta Anttilasta löysin pellekuvioisen pienen leijan ja se on mukavan kevyt lapsille. Enkä itse todellakaan ole mitään ammattilainen leijanlennättämisessä. Muistan lapsuudesta, kun iskän ja papan kanssa lennätimme leijaa mökillä. Leija tuntui nousevan todella korkealla ja kun tajusi kikan, miten koko jutun pitäisi toimia, niin se oli mukavaa puuhaa. En muista, olisinko sen jälkeen leijaa lennättänytkään, kunnes sitten viime vuonna hankin tuon meidän nykyisen leijan ja taisimme kerran päästä sitä lennättämään.

Mutta siis, hyvällä säällä leija pitäisi saada taivaalle ilman kummempaa juoksemista ja hyvillä virroilla ihan korkeallekin (katsoin jostain, ettei yli 300 metriin saa ilman jonkun tahon lupaa lennättää, saako muka joku leijan niin korkealle?). Meidän piti kuitenkin vähän juosta, kun muuten ilma ei leijaan tarttunut. Simo juoksi punaposkisena ja hikisenä, kunnes Sonja uskaltautui kokeilemaan ja sai hänkin juoksemalla leijan nousemaan. Minäkin kokeilin ja kun oikein odotteli hyvää tuulta, niin muutaman metrin korkeuteen sain leijan nousemaan. Olipas ihana tunne! Ehkä päivä ei ollut täydellinen lennättämiseen, koska ilma oli niin raskas ja tuuli tuli puuskina, joiden välissä ilma tuntui seisovan. Ehkä ideaalitilanne olisi se, että ilma liikkuisi jatkuvasti. Täytyypä koittaa joskus toistekin…

Simo otti isolla kameralla kuvia ja niistä tuli aika ihania, todellisia tilannekuvia.

Koska Tipotieltä kotiin kuljettaessa pitää ylittää Sepänkatu, joka taas tavallaan johtaa Onkiniemeen ja rannalle, päätimme kulkea rannan kautta. Koska meillä ei ollut uikkareita mukana, jäimme pienelle laiturille ja pulahdimme siitä veteen alusvaatteissa. Aivan mahtavaa! Järvet ovat kyllä pelastaneet monta päivää. Vedet ovat lämpiä, mutta syvemmällä on sentään viileää. Lapset kyselivät suppaamaan samalta laiturilta lähtevältä mieheltä hyviä kysymyksiä. Kysymykset olivat jotenkin niin asiallisia, että ihan hämmästyin ja mies vastasi hurjan mukavasti, etten voinut kuin taustalla myhäillä tyytyväisenä tälle keskustelulle. Sinne se mies sitten lipui, kohti Siilinkaria. Joku suppaamassa (haluaisin itsekin kokeilla!) ollut nainen tuli myös siihen pulahtamaan, hänkin oli jotenkin hirmu ystävällinen. Vaikka helle saa jotkut ihmiset äreiksi, niin veden äärellä vilvoittelevia ihmisiä se tuntuu myös yhdistävän hyvällä tavalla. On mahtavaa, kun porukkaa on kaikkialla.

Pikainen pulahdus muuttui uiskenteluksi, eikä vedestä suoraan sanottuna olisi halunnut tulla pois, mutta jossain vaiheessa oli pakko nousta, jotta ehdittäisiin kotiin tekemään ruokaa ja syömään, kun Antoni tulisi kotiin ja sitten taas uudelleen uimaan. Iltauinti auringonlaskun aikaan vilvoittaa mukavasti ennen unia.

Onnellista elokuuta, pikkuhiljaista paluuta arkeen ja rutiineihin, tuttuun, turvalliseen ja vähän jo kaivattuunkin!