Täydellinen lauantai

Viime lauantai oli täydellinen. Antonilla tosin oli työpäivä ja hänen piti lähteä jo puoli kymmeneksi tien toiselle puolelle hoitamaan hommia (mekin kävimme perjantaina katsomassa ja erityisesti kuuntelemassa J.A. Juvanin teoksia ja katsomassa Rosenlundin ja Hannulan juttuja), mutta me muut jäimme leppoisasti kotiin. Aamupalaa söimme tosi myöhään ja muutenkin lorvailimme mm. lukien Aku Ankkoja ja pesten pyyhepyykkiä (ihana sää kuivata pyykkiä: aurinkoinen ja sopivasti tuulinen), räpläten kännykkää ja tablettia.

Pienen leipälounaan jälkeen lähdimme ulos ja kipitimme tien toisella puolella olevaan Amurin työläismuseokortteliin. Se on yksi ihanimmista paikoista Tampereella: vanha pihapiiri, jossa kuvitteellisia asuntoja, sauna, huussi ja kauppoja vanhalta ajalta. Amuri oli ennen täynnä tuollaisia yhteiskeittiöllisiä puutaloaja. Idyllistä, vaikka en sitten tiedä, millaista käytännössä on ollut asua tuollaisissa taloissa. Olen sitä mieltä, että ehkä kaivattaisiin enemmän sellaista yhteisöllisyyttä, joka tulee esiin arkipäivässä ja erilisissa askareissa. Nykyisin on usein niin, että kun haluaa nähdä ihmisiä, niin siitä pitää sopia erikseen hyvissä ajoin. Ennen naapureita ja muita ihmisiä (siis sellaisia ei-kavereita, mutta ei tuntemattomiakaan) näki enemmän erilaisissa arkipäiväisissä tilanteissa. Elämme tietyllä tavalla melko epäsosiaalista aikaa, kun päivän aikana ei ole pakko nähdä ketään, jos ei halua tai huvita. Työtkin voi hoitaa kätevästi etätöinä ja olla yhteydessä kavereihin skypen avulla, kauppatavarat tilata ovelle. Epäsosiaalisena ihmisenä nautin kuitenkin pienistä ihmiskontakteista: bussikuskille moikkaamisesta, lyhyistä kuulumisenvaihdoista ruokalan työntekijän kanssa, postinjakajan kiittämisestä…

Mutta hypätään takaisin museokortteliin. Päivä oli kaunis, lämmin ja kesäinen. Museolla ei ollut kovin montaa kävijää (tai oli siellä, mutta emme kulkeneet samoja reittejä) ja lapset sanoivatkin, että on äänetöntä, jopa jännittävää (ja aavemaista). Saimme kassalta mukaan toivomamme museosuunnistuslappuset (etsitään yksityiskohtia asunnoista), jotka olimme Sonjan kanssa jo kertaalleen etsineet ja täyttäneet vähän aiemmin kesällä. Kiersimme kaikki talot, tosin leipomo oli tällä kertaa kiinni.

Museokierroksen voi aloittaa vanhimmasta tai uusimmasta päästä. Sisustuksia on aina 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Me aloitimme vanhimmasta päästä ja tultuamme loppuun, täytyi todeta, että onpa 1970-lukulaiset kodit olleet kamalia, kun mukaan oli tullut muovia ja muutenkin kertakäyttöisempää tavaraa. No, onhan 70- ja 80-luvun tyyleissä jotain tosi kodikasta ja turvallista myös. Silti sanomalehti- ja pakkauspaperiseinät 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta olivat hienoja ja millaisia kakluuneja! Vanhalla ajalla oli vielä vallalla se ajatus, että tavaroita hankittiin todelliseen käyttöön, kodit olivat pieniä ja turhaa roinaa ei juurikaan. En voi sanoa olevani itsekään mikään puhdas pulmunen tavaran suhteen, sillä meiltä löytyy esimerkiksi röykkiöittäin leluja, jotka jossain vaiheessa jokok hajoavat tai jäävät pois käytöstä (onneksi legot ovat kestäviä).

Joissain huoneissa on äänite soimassa, mm. kuuluu sota-ajan musiikkia ja ehkä olympialaisia radiosta. Nämä luovat mukavasti tunnelmaa. Jossakin asunnossa oli kuitenkin aika kammottava äänite, sillä tyhjissä huoneissa ei ollut meidän lisäksemme ketään ja yhtäkkiä kuului lusikan kilkutus kahvikupissa. Hui! Kiljahdimme kaikki yhtä aikaa. Kuten sanottu, oli hieman aavemaista. Kun tulimme ulos talosta, ei pihamaallakaan ollut ketään. Taisimme olla kuin kummituksen nähneitä!

Leikimme pihamaalla mm. puujaloilla (eräs vanhempi herra avusti minua ystävällisesti oikean otteen löytämisessä) ja yritimme heittää rengasta. Lasten lempparit olivat kuitenkin polkuautot, jotka olivat heille ihan liian pienet polkukäyttöön, mutta kyllä jaloillakin saa autoa liikuteltua. Antoni tuli Amurin Helmeen, joka siis on kahvila museon yhteydessä, tauolle ja nautimme korvapuustikahvit (siis kahvia, teetä, korvapuusteja ja Hakkarais-limsaa). Jatkoimme vielä hetken aikaa leikkejä, kunnes piti lähteä kotiin valmistamaan ruokaa. Voi, että oli ihana ilma! Se sai ajattelemaan, että ennen vanhaan oli varmaan aina aurinkoista ja pyykit kuivuivat kauniisti narulla.

Leivoin pari pellillistä pizzaa (lapsille teen usein omat pikkupitsat ja meillä aikuisille yhden ison) ja Antoni tuli sopivasti kotiin, kun munakello pirisi, että valmista. Söimme parvekkeella, kun oli niin ihana ilma (no, voi siellä istuskella sateellakin, kun on lasit ympärillä). Masut oli täynnä ja mieli iloinen, kun oli saanut lämmintä ruokaa. Päivä ei kuitenkaan vielä päättynyt tähän, vaikka pieni leikkitauko ehdittiinkin pitää.

Pakkasimme kassiin kolme vilttiä, hupparit ja vesipullot ja lähdimme Satakunnankatua pitkin Laikunlavalle, jonne on järjestetty kesän päättäjäiset ja samalla syksyn aloittajaiset leffojen merkeissä (tulevana lauantaina seuraava elokuva ja sitten vielä seuraavana viimeinen). Laikunlavan leffailtojen ensimmäinen elokuva oli siluettianimaatio Adventures of Prince Achmed. Elokuva on peräisin 1926 luvulta, mutta näytetty versio ei ollut alkuperäinen, koska se ei - käsittääkseni - ole säilynyt. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut saksalainen Lotte Reiniger ja se on saanut vaikutteita Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Elokuvassa seikkailevat Ahmedin lisäksi mm. afrikkalainen taikuri, Aladdin, Peri Banu ja Dinarzhade sekä taikahevonen ja jos jonkinmoisia olentoja.

Ahmedin seikkailut oli upea elokuva. Kaiken kruunasi se, että musiikkia säesti livebändi, joka soitti perinteisillä arabialaisilla instrumenteilla ihanaa musiikkia, eikä musiikki ollut liian kovalla. Bändi oli nimeltään Al Farabi Band. Kaunis ja jännittävä klassinen satu, upea musiikki ja täydellinen ilma, siihen vielä suklaa- ja kinuskipopcorneja ja viltit, melko täydellinen elokuvakokemus. Edes se, että jonkun pää oli aina välillä vähän edessä ei haitannut nautintoa. Rakastan tuollaisia yksinkertaisia käsityönä tehtyjä elokuvia, joissa on hyvin kekseliäästi käytetty esim. paperia ja siihen tehtyjä reikiä hyväksi (voi, miten satumainen oli Peri Banun lintuviitta). Värit olivat tässä elokuvassa tärkeässä osassa ja loivat hyvin erilaisia tunnelmia. Elokuva oli mykkä, mutta välillä tuli saksankielisiä tekstejä väliin tukemaan tarinaa (oli myös englanninkielinen tekstitys). Oli hauska yrittää mahdollisimman nopeasti kääntää näitä tekstejä lapsille.

Elokuva kesti noin tunnin ja sen jälkeen ajattelimme vielä nopeasti kävellä Vapriikin ohi ja Palatsinsillan kautta kotiin. Nopeasti ja nopeasti. Aluksi Antoni ja Simo pelasivat Pokemonia. Sitten bongasimme Sonjan kanssa lepakoita Wilhelm von Nottbeckin puistosta ja levitimme mukana olleet viltit lämpimään maahan ja katselimme kaikki neljä kahden lepakon lentelyä. Hauskoja mustia siivekkäitä, joita ei voi suoralla katseella seurata, vaan vähän niin kuin sivusilmällä. Ja tähtiäkin näkyi. Ilta, joka alkoi kääntyä jo yöksi oli lämmin ja lempeä. Siitä sitten tallustelimme Tallipihan (sinne on tullut uusi huvimaja keskelle pihaa) kautta kotiin. Kello oli jo paljon, mutta onneksi seuraavana päivänä oli sunnuntai. Mutta tämä oli täydellinen lauantai!

Toivotaan vielä monta lämmintä ja samettisen pehmeää elokuun iltaa ennen kuin vuodenajat vaihtuvat ja tulee syksy!