Kevään ensimmäiset leskenlehdet

Ajelimme tänään pakoon kaupungin pölyjä Kaivannolle, jossa pysähdyimme katselemaan kanavaa. Paikka sijaitsee ihan autotien vieressä, joten en tiedä, oliko reissu pölyn suhteen erilainen kuin mitä täällä kotopuolessa olisi ollut. No, ei ainakaan tullut kurkku kipeäksi ja löysimme paikan mukavan mutkan takaa, johon edes rekkojen pauhu ei kuulunut.

Päivä oli ihanan aurinkoinen. Vesi loisti kauniisti ja pyöreät kivet olivat upeita. Olisi melkein tehnyt mieli pulahtaa uimaan.

Haimme Kaivannon grilliltä vähän eväitä. Lupasimme Simolle etukäteen, että otetaan munkit, mutta leivonnaistarjonta oli suorastaan surkea, joten jouduimme tyytymään kuivaan pullaan ja eineskääretorttuun. Itse jätin kokonaan leivonnaiset välistä ja valitsin hodarin, johon sain väliin sinappia, vaikka pyysin vain ketsuppia. En todella tahdo haukkua paikkaa, koska kyseessä on (vielä aika sympaattinen) grilli eikä mikään kahvila. Ja sai sieltä sentään maailman parhaita jättinoitapillejä. Ne oli niin hyviä, että voihan sentään!

Kävelimme kanavan rantaa ja löysimme tosiaan ihanan aurinkoisen paikan, jossa lapset pääsivät heittelemään kiviä, lähettelemään kaarnalaivoja ja onkimaan kepeillä. Oli leppoisaa ja niin kaunista!

Innostuin kovin myös siitä, että näin tämän vuoden ensimmäiset leskenlehdet. On varsin kaunis näky, kun muuten ruskeasta maasta pilkistää esiin auenneita keltaisia leskenlehtiä. Ne tuntuvat olevan täynnä voimaa ja energiaa ja jakavat sitä meille katsojillekin. Kotona tutkittiin vielä luontokirjasta leskenlehtiä ja mietittiin, mikä on pähkylä. Selvisihän sekin sitten...(en osaa selittää, mutta se sellainen siemen tms. joka on siinä höytyvän päässä)

Aurinkoa ja inspiroivaa energiaa teillekin ystävät!

P.S. Olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa laiskottelun!

Kevään tuntua ilmassa

Kevät on tullut kaupunkiin. Sen tietää siitä, että kurkku on kipeä pölystä ja välillä tuntuu kuin suu olisi täynnä kiviä. Vaikka hiekkapöly ei sinänsä ole kivaa, on sen tuoksussa jotain kodikasta. Se kertoo, että kevät on tulossa. Aurinko pysyy taivaalla pidempään ja kohta alkaa pikku hiljaa, salakavalasti vihertää. Rakastan syksyä, olen ehdottomasti syysihminen, mutta on tässä keväässäkin jotain todella ihanaa (kuten kaikissa vuodenajoissa, jos totta puhutaan). Kirjoitan mielelläni vuodenajoista ja luonnosta. Pidän kovasti kukista ja kasveista, siitä, miten maa on ihan erinäköinen keväällä, alku- ja loppukesällä, alkusyksystä. Näin muuten vuoden ensimmäiset lumikellot Antonin syntymäpäivänä, kun kävimme kävelyllä Hatanpäällä Arboretumissa.

Antoni lähti tänään aamulla ennen seitsemää junalla kohti Helsinkiä juhlimaan kavereidensa synttäreitä (ja samalla vielä vähän omaakin). Me lasten kanssa jäimme kolmisin kotiin. Päätin, että tänään tehtäisiin kaikkea sitä, mitä ipanat toivovat. Onneksi se oli helppo toteuttaa. Kun heiltä kysyy, mitä tehdään, niin he vastaavat, että leikitään. Ja mehän leikittiin. Duplot ovat tällä hetkellä kova sana. Simo tykkää kovasti pikkulegoista, mutta nyt jostain syystä on kiva rakennella isommilla palikoilla. Tehdään useasti monikerroksinen talo, jossa voi leikkiä pienillä Polly Pocket -nukeilla. Sonja sai lahjaksi Pieni merenneito -kirjan ja cd:n, joista Simo innoistui ihan hirmusti. Sonja myös siinä sivussa, kun ottaa kovasti mallia isoveikalta. Legoleikkien lisäksi tehtiin muovailuvahoilla merenneito-hahmoja ja ursuloita sun muita. On jännä, miten pojat ja tytöt näkevät prinsessatarinat hieman eri tavoilla. Tai ainakin kuvittelen niin. Simolle tärkeitä hahmoja Arielin lisäksi ovat prinssi Erik ja tämän apulainen Kristian. Pärsky-kala on Sonjan lemppari ja se saa tytöltä paljon pusuja. On noi lapset vaan suloisia. Päivä meni erittäin hyvin, vaikka ajattelin, että miten pärjään ilman Antonia (olen niin tottunut lapsenhoitoapuun). Oli todella rauhallista, vaikka leikit olivatkin välillä "tosi" hurjia (mm. pahvilaatikon jämistä koottu Erikin laiva, joka lopulta oli palasina). Ihanaa on se, että Antonin juna lähtee huomenna Helsingistä seitsemän maissa, eli jos nukkutaan hyvin, ollaan vasta heränneitä, kun isukki on kotona. Cool!

Itseasiassa tarkoitus ei niinkään ollut kertoa tästä päivästä kuin eilisestä. Saimme taas valituksentapaista naapureilta. Tällä kertaa ovelle tuli rouva, joka ihmetteli, että miksi Simo itkee. Kerroimme, että nälkäinen poika itki, kun yhdet rakkaat kengät eivät mahtuneet enää jalkaan, vaan ovat lähempänä Sonjan kokoa. Rouva hyökkäsi sisään halailemaan lapsia ja oli itsekin taas kyyneleet silmissä. Tilanne oli sen verran omituinen, että Simo juoksi omaan huoneeseen sängyn taakse piiloon. Rouva kaappasi Sonjan syliin, joka ei uskaltanut lähteä siitä pois, vaan jäätyi paikoilleen. Tilanne oli todella absurdi. Olin itse laittamassa ruokaa enkä voinut kuin suu auki tuijottaa tilannetta. Ärsyttävintä oli, että olimme juuri käymässä syömään ja mainitsinkin siitä, mutta rouvapa ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa. Hän kertoi, miten on huolissaan siitä, kun lapset itkevät. Mieleeni tuli, että kuvitteleeko hän (tai he), että me pahoinpitelemme lapsiamme tai jotain muuta pahaa. En vain aina jaksa puuttua joka itkuun, varsinkaan silloin, kun tiedän, että lapsella on nälkä ja sen sijaan, että alkaa hössöttää itkun kanssa, kannattaa laittaa ruokaa pöytään. Rouva ei pysynyt eteisessä, vaan tuli keittiöön, jonne Simo oli sylissäni suostunut tulemaan. Rouva ei ollut mitenkään aggresiivinen tai muuta, mutta silti tilanteessa oli jotakin kammottavaa. Joka tapauksessa koko vierailun syy oli se, että rouva tuli ilmoittamaan, että heille on tulossa välittäjä (jee!) arvioimaan asuntoa ja siksi pitäisi olla hiljaa. Että ei saa itkeä, huutaa eikä ilakoida. Mua ärsytti niin, että ihan tärisin. Huh ja yök!

No, tämä valituskaan ei ollut varsinainen kirjoitussyy, vaan halusin laittaa tänne joitakin kuvia eiliseltä. Lähdimme vähän katsomaan Tampereen seutua ja olemme muutaman kerran ajaneet Aunessillan ohi Kämmenniemellä. Siispä päätimme ajella sinne laannuttamaan ärsytystä. Silta oli todella hieno kivinen systeemi. Se ei ole enää autokäytössä, mutta muulle liikenteelle kyllä. Tuuli oli kova, meinasimme koko porukka lentään tuulen mukana sillan korkeimmalla kohdalla. Ympäristössä ei ollut paljoakaan kävelypaikkoja, sillä yhdessä suunnassa oli kauppa, toisaalla tenniskenttä ja muualla taloja ja mökkejä. Onneksi pääsimme Aunessillansalmen rantaan heittelemään kiviä ja ihailemaan graffiteja. Retkipaikankin löysimme, kun isoja puita oli kaadettu ja pilkottu tien varteen. Söimme viinirypäleitä ja joimme mehua.

Ilmassa oli kevään tuntua eikä viitteitäkään siitä, että pian sataisi lunta (jota tänne tuli yön aikana). Vaikka tuuli ja oli viileää, oli myös aurinkoista ja niin kaunista. Rakastan vettä: erityisesti merta, mutta myös järvet ja joet ovat tärkeitä, joskus riittää ihan pieni lammikkokin, jos ei ole muuta saatavilla. Rantojen karuus, käppyräiset männyt, kaislat, avaruus...

Aunessilta oli ihan hauska juttu. Ei lasten kanssa itseasiassa tarvitsekaan niin paljon tilaa, ennemmin jotain puuhaa ja tekemistä. Kivet ja vesi saa aina mielenkiinnon heräämään. Jään hajottaminen ja kiipeily. Lapset nukkuivat autossa ja me Antonin kanssa tietysti pohdimme valittajanaapureita. Onneksi en enää tänään ole ajatellut heitä niin paljon. Herrahan halusi, ettei rapun ulko-ovesta tulisi niin kova meteli ja nyt ovelle on tehty jotain, joka saa sen sulkeutumaan hitaammin ja hiljemmin ja niin, että se jää melkein aina auki. Hullua. Kunpa minusta ei tulisi mikään nipottaja vanhana...

Ihanaa viikonloppua kaikille! Täällä on jo kevättä rinnassa niin paljon, ettei sieltä löydy muutama viikko sitten kaipaamalleni lumelle enää yhtään tilaa. Aurinkoa ja lämpöä, kiitos!

P.S. En ole tainnut blogissani mainita, miten hyviä appelsiinit ovat. Eivät kaikki, mutta kun löytää mehukkaimpia naveleita, ei niistä voi pitää näppejään erossa. Lohkot ovat isoja ja makeita. Appelsiineja menee helposti kaksi kerralla, mutta jos syö niitä suurimpia, tulee maha helposti niin täyteen, että sattuu. Nyt kannattaa syödä sitruksia, kun ne ovat herkullisimmillaan. Ei niitä enää kesällä viitsi...

Pitkästä aikaa

Oho, taas on aika kulunut. Viime aikoina meidän perhe on lähinnä sairastellut. Ensin Antoni sai kuumeen, sitten Simo ja nyt minä. Sonja on lähinnä tuottanut räkää, siis paljon räkää. Tuntuu, että kaikki on tosi väsyneitä.

Tänään oli kuitenkin pakko tehdä pizzaa, sillä lupasin Simolle, että nyt, kun äiti joutuu köllöttää sisällä kuumeessa, niin voidaan silti tehdä jotain rauhallista.

Antoni onneksi sai lapset vietyä ulos ja minä nukuin. Sitten lapset sisälle, ostoslistan kirjoitus ja Antoni Sonjan kanssa kauppaan. Noiden kahden kauppareissu taisi kestää yli 2 tuntia, mutta onneksi saivat kaiken, mitä piti ja vielä hyviä tuotteita (ollaan tässä kuussa testattu Stockan Herkkua, vaikka se onkin vähän kauempana).

Me Simon kanssa yritettiin katsoa Napapiirin pikajuna -leffaa, mutta sitä on viissiin katsottu niin monta kertaa, ettei vaan toiminut. Onneksi Lentsikat pelasti tilanteen. Ajattelin, että Simo katsoo ja keskittyy leffaan ja mä voin nukkua siinä vieressä sohvalla. Mutta Lentsikat on sellainen leffa, joka aikana pitää esittää lentsikoita sellaisilla lelufiguureilla. Cool! Onneksi se onnistui makuuasennossa. Luettiin myös Tiitiäistä ja melkein onnistuttiin nukahtamaan, mutta sitten kauppakassit saapuviat kotiin. Simolla oli tietty hirmu nälkä, joten piti mennä syömään välipalaa.

Onko vähän yksityiskohtaisesti kirjoitettu?

Yritin taas nukkua, mutta telkkarista tuli joku olympialaisjuttu, josta lähti tarpeeksi meteliä (lisää selostukseen vielä Antonin ja kahden lapset äänet). Ei siis muuta kuin pizzataikinan kimppuun.

Pizzataikinaa on musta tosi kiva tehdä. Kun siihen lopulta lorauttaa öljyä, niin se soljahtaa ihanasti pois käsistä. Taikinaa on lapsenkin helppo kaulia. Simo ehdotti, että tehdään tällä kertaa lapsille omat pienet pizzat ja se oli tosi hyvä idea. Simo päällysti lasten ja me yhdessä aikuisten pizzat. Lapsille tuli tomaattikastiketta, juustoa (raastoin kaikki jämät jääkaapista), tonnikalaa, ananasta ja vähän oreganoa ja basilikaa. Meille aikuisille sama, mutta Antoni löysi sieltä Herkusta jotain ihanaa suomalasita sinihomejuustoa, joka ei ollut Auraa. Oli kiva kokeille ja hyväähän se oli (rakastan juustoja!). Niin siis aikuisille sinihomejuustoa, kirsikkatomaatteja ja valkosipulia (sitä pitää olla!). Tuli todella hyvää!

Meillä oli lasten leikeissä sellaiset Kotipizzan pienet pizzalaatikot, johon lasten pizzat laitettiin ja paloiteltiin. Söpöä!

Siinä sitten syötiin koko perhe olkkarin sohvalla (välillä tehdään retki olkkariin ja katsotaan samalla leffaa, kun syödään, harvoin, mutta kun se on niin hauskaa...) ja katsottiin Aristokatteja (ihana leffa!). En yleensä syö särkylääkkeitä, joten minulla ei niitä ole kotona (paitsi lasten Panadolia). Tutkin kuitenkin "apteekkipussukan" ja löysin Antonin vahvempia särkylääkkeitä, joita oli saanut sen sappirakon poiston yhteydessä. Vetäisin sellaisen (siis erityisesti siksi lääkettä, että kuukautisten alku sattui samaan hetkeen ja lihaksia särki hulluna). Hetken päästä ihmettelin, että onpas hyvä olo, mihinkään ei satu ja jalka kulkee kepeästi. Oli mukava hetki, nyt on taas ihan blaah-olo eikä lääkkeitäkään enää ole. Toisaalta ehkä uni olisi nyt paras lääke. Pidetään peukkuja, ettei tuli mitään ontelotulehdusta ja että muu perhe on sairastanut jo tarpeeksi.

Mitäs vielä... Muu perhe nukkuu, Antoni taas Simon vieressä. Taitaa ukko-kulta olla hänkin aika väsynyt. Silloin, kun toinen vanhemmista sairastaa, ei ole kyllä yhtään ihme, että toinen on ihan yhtä väsynyt.

Toivotan ihanaa viikonloppua! Vähän pakkasta ja paljon aurinkoa.

P.S. Arvatkaapas muuten, millainen kuumemittari meillä on? Sellainen perinteinen lasinen, joka on kestänyt kaikista parhaiten käyttöä. En osaa vaihtaa digitaalisiin pattereita, mutta tämä elohopeaversio porskuttaa vuodesta toiseen eteenpäin. Nyt koputetaan puuta, ettei se hajoa nytkään. Lämpöä 38,8 astetta.

P.P.S. Saimme muuten alakerran rouvalta kortin (oikein Suomen lastenhoitajaliitto), jossa hän kertoi, että ei ole meidän vika, että tämä talo on äänieristyksiltään tosi huono... tuntuu kuin olisitte meillä... pienten ihmistenne: kiukkujen, uhman yms. kanssa. Ja niin edelleen. Minua harmitti jälleen, etten saanut sanottua omaa kantaani koko asiaan. Niinpä kirjoitin rouvalle kirjeen, jossa kerroin, miten pidimme heitä hyväsydämisinä ja mukavina, kunnes yhtäkkiä ovellemme tultiin valittamaan metelistä (aiheesta, en kiellä, kun lapset juoksivat nauraen ympäri keittiötä) ja jatkettiin vielä kaikennäköisellä syyttelyllä. Olin silloin ihan typertynyt, enkä osannut kuin kiittaa. Sama juttu, kun olen törmännyt naiseet (jostain syystä en ole nähnyt miestä kuin ikkunasta) pihalla. En saa sanottua mitään. Ajattelin, että nyt kirjoitan kirjeen, jossa toki valitan, että meistä lähtee meteliä (en siis kiellä tai pyydä sitä anteeki) ja että minusta on kurjaa, ettei asiasta voi keskustella kasvokkain asiallisesti. Oli siinä kaikkea muutakin. Toivoisin nyt, että meitä on kuultu eikä asiasta tarvitse sen enempää puhua. Ja jos kerrostalon meteli (meidän äänet ja rapun äänet) häiritsevät, ehkä kannattaa miettiä, onko paikka oikea... Rouva sanoi viestissä vielä, että etsivät uutta vanhuuden kotia. Arvata voi, että tunnen heti syyllisyyttä... Ei ihme, että sain kuumeen, kun olen niin stressannut. Mutta nyt ei enempää tästä asiasta.

P.P.P.S. Kuvat ovat sikin sokin, mutta ehkä niistä ymmärtää, mistä on kyse.

Synttärisankari

Täytin eilen 34 vuotta. Se oli kivaa! Rakastan juhlia, vaikka en tykkääkään olla juhlien keskipiste. Pidän siitä, kun ihmiset viihtyvät ja käyvät kepeitä tai syvällisiä keskusteluja. Pidän vilinästä ja mielipiteiden vaihdosta. Hyvä ruoka ja juoma kuuluvat tietysti olennaisesti juhlimiseen: synttärikakku ja teetä, mustamakkaraa ja puolukoita, ylellistä suklaata. Ainakin niistä koostui tämä synttärijuhla.

Kakun koristelua

Juhlia on hauska myös silloin, kun ei periaatteessa ole syytä juhlaan. Tai ehkä juhla on väärä sana. Se, että mukavat ihmiset kokoontuvat yhteen, on kivaa. Tänään olisi ollut MSP:n eli Moskovan Suomalaisen Peruskoulun kokoontuminen Helsingissä. Harmi, ettemme sinne päässeet, sillä tiedän, että siellä kokoontui joukko supertyyppejä, joista ainakin osan tapasin ensimmäisen kerran Moskovassa joskus vuoden 1994 syksyllä. Koulu sijaitsi silloin vielä ulitsa Ulofa Palmella. Se oli hauska paikka ja aina välillä kaipaan niitä aikoja, vaikka toisaalta siellä oli ihan kreisiä. Moskova oli silloin ihana, se tuoksui kodikkaasi pakokaasulta ja kesät olivat kuumia, talvet kylmiä (paitsi sisällä, jossa lämpö oli täysillä eikä sitä voinut säätää).

Sankari leikkaa ekan (ja vaikeimman) palan

Oho, eksyin aiheesta, vaikka kai juhlien ohessa sallitaan pieni nostalgia.

Toisaalta eipä kai tässä sen enempää sanottavaa ollutkaan. Sain ihanat synttärivieraat: äidin ja L:n (en vieläkään ole tottunut käyttämään nimistä vain etukirjainta, mutta teen sen silti). Meillä oli näinkin pienessä porukassa hirmu hauskaa. Erityisesti sitten, kun kaivettiin laulukirja esiin. L lainasi äitini silmälaseja ja lauloi lapsille kirjallisen kappaleita. Ja me muut tietysti mukana. Syötiin kakkua ja makaronilaatikkoa. Illalla aikuiset katsoivat mainion leffan Ranskalainen viikonloppu. Se oli elokuva juhlista eikä siinä ollut erityistä juonta, mutta se oli ihana.

Sekamelska

Huomenna sunnuntaina saamme vielä papan (siis isäni) kylään. Silloin herkutellaan ainakin jätskillä.

Tänään (vaikka ei ole enää edes syntymäpäiväni) juhlin autuaassa yksinäisyydessä, kun lapset nukkuvat ja Antoni on rilluttelemassa. Luen sisustuslehtiä ja juon teetä. Itsekseenkin voi juhlia ja joskus se tuntuu luksukselta.

Likat sohvalla

Iästä vielä sen verran, että on hassua, etten vieläkään pidä itseäni aikuisena (mitä se edes tarkoittaa). Tuntuu, että olen henkisesti noin 19-vuotiaan tasolla toisaalta taas totaalinen mummeli. En koe numeroita minään ongelmana, enkä ikääntymistä stressaavana. Ehkä sitten viisikymppisenä tulee iso kriisi, sitä odotellessa...

Äiti ja tytär vai toisin päin?

Yhteenvetona: olen todella tyytyväinen elämääni 34-vuotiaana. Ja ketä se kiinnostaa... Hih. Muutaman asian ehkä muuttaisin (Antonille työ, meille lisää rahaa), mutta hengen tasolla en mitään (okei, voisin olla stressaamatta näin paljon alakerran naapureista).

Rakkausposeeraus

Leppoisaa lauantai-illan jatkoa ja hyvää yötä!

Lumi-Totoro valmistuu

Kiirettä pitää

Meillä on viime päivät ollut koko ajan mukavasti tekemistä. Ollaan tavattu ihania ihmisiä meillä ja muualla. Itse olen päässyt hieman aikuistenkulttuurinkin pariin, koko perheen voimin ollaan harrastettu lastenkulttuuria. Kameraa en valitettavasti ole paljon käyttänyt, joten tämä teksti on taas aika kuvaton. Blääh, vai mitä? Lapsillakin on aina niin kova meno päällä, että eihän heitä saa kuvaan millään. Ja jos yrittää saada molemmat yhtäaikaa, niin se on jo mahdottomuus. Paitsi jos haluaa saada kuvan takaraivosta tai selästä.

Mistäs aloitan? Keskiviikosta taisinkin jo kirjoitella. Torstaina aamulla mentiin satutunnille. Siellä oli mukavan vähän porukkaa ja tunnelma oli rauhallinen. Satutäti luki mm. Myyrää, joka on aina hyvä. Simo jaksoi tällä kertaa kuunnella kaikki sadut ja vielä piirtää tunnin lopulla. Löydettiin kirjastosta kivoja kirjoja, mutta kaikki kolme kirjastokorttia oli kotona, joten jätettiin ne sinne jemmaan. Päästiin kotiin eika aikaakaan, kun lasten kummitäti ja serkkutytöt saapuivat meille. Ihanaa! Menoa ja meteliä siis riitti. Lapset touhusivat ympäri asuntoa ja välillä kuului taas, kun alakerrassa joku paukutti pattereita. Ei meistä nyt niin kova meteli lähtenyt erityisesti, kun kello oli vasta puolipäivä. Edelleen harmittaa joidenkin ihmisten suvaitsemattomuus. Toki lasten äänet varmasti ärsyttävät (kyllä muakin aina välillä) tai ainakin niistä on helppo ärsyyntyä, jos sattuu olemaan sellainen tyyppi, joka etsii jotain pahaa joka asiasta... No, onneksi oli kivaa ja mahtavaa, että saatiin tytöt meille kylään ja kummitädin kanssa on aina kivaa vaihtaa kuulumisia aiheesta kuin aiheesta.

Illalla me Sonjan kanssa jäimme kotiin, kun Antoni ja Simo lähtivät saattamaan vieraita hotelliin. A ja S kävivät samalla matkalla Ilakoissa ja kirjastossa hakemassa ne varatut kirjat. Ei kai siinä illalla muuta ihmeempää tapahtunut.

Perjantaina tytöt tulivat aamupalalle meille. Syötiin ja pian sen jälkeen lähdettiin HopLopiin temppuilemaan. Hoppari on ihan tossa vieressä kävelymatkan päässä. Onneksi siellä ei ollut liikaa porukkaa, vaan kaikkialle pääsi vaivatta. Me kummitädin kanssa löydettiin mahtavat "polkuautot", joilla huristettiin ympäriinsä. Se oli kivaa! Lapset juoksi ympäriinsä, jopa Sonja intoutui kiipeämään ylemmille tasoille ja pallomeri oli tietty kiva. Oli huippua! Lapsia ei meinannut saada millään pois, mutta onneksi niille taisi tulla nälkä. Antoni kipaisi Kotipizzaan hakemaan kaikille jauhelihaprinssipizzat. Slurps! Vähän tylsää oli se, että kummitäti lapsineen joutui tässä vaiheessa lähtemään kotiin päin. Auton pakoputki näytti vähän epäilyttävältä, mutta pääsivät onneksi ehjin nahoin kotiin asti.

Tampereen taidemuseolla on aina perjantaisin klo 15-17 ilmainen sisäänpääsy, joten päätin vihdoin mennä katsomaan kiinnostavan näyttelyn Kesän kaipuu - Matka naivismin maailmaan (näyttely loppui muuten eilen). Täältä löytyi sellaisia hauskoja tauluja, joista luulen, että äitini olisi tykännyt. Kirkkaita värejä, hassuja hahmoja, hälläväliä perspektiivejä, siis kaikenlaista ilosita ja ihanaa. Mukana oli sekä suomalaisia että ulkomaalaisia taitelijoita. Molemmat olivat ihan yhtä hyviä. Oli mahtavaa huomata, että suomalaiset osaavat maalata myös iloisia kuvia. Monesti nimittäin olen ahdistunut suomalaisten töistä. Esimerkiksi jotkut valokuvanäyttelyt ovat olleet hurjan synkkiä ja ahdistavia. Tänä vuonna olen löytänyt jo kaksi näyttelyä, jotka eivät ole ahdistaneet, vaan innostaneet ja ilostuttaneet: tämä ja sitten Pispalan Hirvitalolla ollut Elliina Peltoniemen Omakuva-näyttely. Jes! Tarkoitus oli käydä katsomassa vielä museon alakerrassa olevaa Muumilaaksoa, mutta olin niin täynnä noita upeita naivistisia kuvia, etten millään olisi pystynyt keskittymään mihinkään toiseen aiheeseen tai sitten olisi tullut ähky.

Illalla meille saapui vieras pohjoisesta, kun Antonin kaveri Rovaniemeltä tuli Winter War 2014 -kisoja seuraamaan. Kyseessä oli siis crossfit-kisa, laji, josta kuulin ekan kerran vasta nyt. Lapset olivat vieraasta innoissaan, esittelivät hymyjään ja nyrkkejään. Jopa Sonja oli superreipas. Syötiin iltapalaa ja juteltiin niitä näitä. Mentiin kuitenkin suht ajoissa nukkumaan, sillä herätys aamulla oli puoli kuuden kieppeillä (okei, me lasten kanssa ei herätty niin aikasin).

Lauantai olikin eka päivä helmikuuta. Mitäköhän me silloin tehtiin. En kyllä muista yhtään. Voihan sentään. Ainakin jätskihammasta kolotti, koska Antoni kävi Simon kanssa ulkona ja sen jälkeen toivat meille 3 Kaverin Jäätelöä, makuna oli vadelma-valkosuklaa. Erittäin hyvän makuista! Vaikka hinta näillä "erikois"jätskeillä on aika korkea, niin on ne kyllä hintansa väärtejä. Illalla tehtiin taas smoothieta ja kaikki tykkäsivät. Olen niin tyytväinen, kun noin helposti saa Sonjaankin pumpattua maitoa, vähän vaan mansikkaa ja rahkaa sekaan, niin avot. Yritän miettiä, että onko tossa jotain epäterveellistä tai huonoa, mutta eipä tule mieleen varsinkaan, kun ei lisää sokeria...

Sunnuntaina ehdittiin katsoa Avara luonto ja syödä aamupala, kun pohjoisen mies lähti jo kohti juna-asemaa. Mun on muuten tehnyt mieli pohjoiseen jo jonkin aikaa. Olisi ihana matkustaa Aavasaksalle (jos vihdoin voisin vähän paremmin ja pääsisin taas kävelemään sinne, pari viime reissua on mennyt raskauspahoinvoinnista kärsien) ja Kilpisjärvelle ja Tromssaan ja Inariin ja Vardööseen ja vaikka minne.

Päivällä meillä oli vihdoin ja viime aika lähteä Suureen merirosvoseikkailuun. Ensin haettiin herkkukakut Gopalista ja sitten mentiin Tapiola-talolle järkkäilemään. Laitettiin työpajat, keittiö ja sali kuntoon ja sitten vain odottelemaan vieraita, joita saapuikin ihan mukavasti paikalle. Olin auttelemassa lapsia miekkojen teossa (yksinkertaisesti sanomalehdestä ja teippipalasesta saa kivan ja suht turvallisen miekan). Pajapuuhastelu on hauskaa, kun saa puuhata lasten kanssa. Siellä tuntemattomatkin tyypit juttelevat niitä näitä eikä jännitä yhtään. Miekkoja käytettiin miekkalualueella, jossa sai opastusta miekkataisteluun. Jos osaisin, laittaisin tähän muutaman merirosvosanan, mutta valitettavasti en osaa.

Varsinainen leikki alkoi merirosvohuudoilla. Sitten saapui lautta mukanaan pingviini ja lohikäärmeitä. Mukana oli myös vauvalautta, joka oli ehkä suloisin idea ikinä! Leikki meni hienosti, itse muistin joten kuten, missä välissä oheismateriaalia piti jakaa (myrskykangasta, piiloutumiskankaita, meduusoja, haineviä). Onneksi meininki ei ole tiukkapipoista, vaan rennolla otteella mennään. Leikissä oli mukana hauskoja juonen käänteitä, mm. puhallettiin pingviinin lautta kumoon, yritettiin saada lohikäärmeet itkemään, juostiin karkuun haita, parannettiin merenneitoja. Lopulta aarrearkku löytyi tursaan alta ja kaikki leikkijät saivat osan aarteesta. Antoni oli muuten perämies Simo ja Simo oli Peter Pan. Sonja oli pikku merirosvo ja minö perämiehen vaimo. Aika cool, etten sanoisi. Oli siis ihan huippuleikit, mahtavat herkut ja hauskat siivoussessiot. Oli suuri sattuma, että kesällä satuttiin Pajumajan avajaisiin ja törmättiin SirkusRakkausPumPumiin ja tässä sitä nyt ollaan. Tampereella on kaikkea ihanaa lapsille, jo itse kaupunki on niin paras.

Kello oli jo paljon, kun tultiin kotiin, joten muuta ei ehditty tehdä kuin syödä iltapala ja painua pehkuihin. Olin itsekin ihan poikki, joten käytiin Antonin kanssa nukkumaan jo yhdentoista maissa. Nukuttiin koko porukka tooosi pitkään, tosin Antoni saattoi käydä katsomassa Super Bowlia keskellä yötä, mutta minä en tiennyt siitä mitään.

Tänään. Mitäs tänään? Taas alkaa muisti pätkiä. Tänään kävin katsomassa itsekseni Niagarassa leffan Philomena. Se oli hellyyttävä pieni elokuva, jonka pääosissa oli Judi Dench ja Steve Coogan, molemmat olivat erittäin hyviä rooleissaan. Tarina oli kuulemma tosi ja koskettava. Siinä Denchin näyttelemä Philomena lähtee etsimään adoptioon antamaansa poikaa. Poika olisi nyt 50-vuotias. Philomena sai lapset nunnien luona, joten hän ennemminkin joutui antamaan poikansa pois. Ihan supersurullista. Onneksi tästä oli kuitenkin tehty tavallaan onnellinen tarina.

Peter Pan ja silmälasit

Antoni kävi kävelyllä ja lasten kanssa ulkona. Minä laitoin pyykkejä ja järkkäilin huushollia. Siinähän se päivä taas meni. Sanon vaan, että aika menee ihan hurjan nopsasti. Kohta on taas jo huominen... Mitä kivaa se tuokaan tullessaan. Mutta nyt sanon hyvää yötä!

Terveisiä Pyynikiltä... taas

Pekka oli palannut Huusholliin. Edellisellä kerralla varjoteatteritähti oli lomalla Ruotsissa ja tänään hän seikkaili pakkasen takia sisällä. Oli hauskaa! Tänään oli tosi paljon porukkaa kerhoilemassa. Oli tiivis, mutta mukava meininki.

Huushollista palattuamme lähdin minä kävelylle ja minnekäs muualle kuin Pyynikin maisemiin. Ajattelen aina, että nyt kyllä menen katsomaan jotain uutta, Pispalaa vaikka, mutta sitten, kun lähden, kävelen samoja polkuja. Jokin tuolla Pyynikillä vetää puoleensa. Ehka se, että vaikka ollaan kaupungissa, on siellä aivan kuin luonnon keskellä. Ja rakastan, siis todella rakastan niitä näköalapaikkoja, josta niin hienosti näkyy Pyhäjärvelle.

Jälleen oli aurinkoinen päivä, ihana! Olen hullaantunut tähän pakkassäähän. Sekin on kivaa, että lunta ei ole liikaa. Kävelemään pääsee melkein missä vaan eikä lenkkipoluille ole tehty latuja. Ei, että vastustaisin hiihtämistä, mutta kun itsellä ei ole suksia, niin laduista ei ole mitään hyötyä. Salainen haaveeni kyllä on, että joku talvi vielä hommaan sukset.

Pyynikillä oli yllättävän hiljaista. Vastaani taisi tulla ainoastaan kaksi ihmistä. Välillä siellä oikein kuhisee ihmisiä ja toisinaan ei ole ketään. Voi sitä rauhan ja avaruuden tunnetta tuolla ylhäällä harjun päällä. Ja kun metsästä tulee pois, niin kaunista katsottavaa riittää silti: vanhoja puu- ja kivitaloja, puutarhoja, joita ei voi olla vilkuilematta.

Kävin kai kovin vilkasta dialogia pääni sisällä, kun kotiin tullessani sanoin Antonille, että aivan kuin olisin jutellut jonkun kanssa, mutta kun mietin, en ollut törmännyt keheenkään, jonka kanssa olisin sanoja vaihtanut. Kai se sitten oli joku päänsisäinen juttu.

Sellainen oli kävelyreissu tänään. Ensi kerralla ehkä erilainen tai sitten sama vanha reitti.

Kotona tehtiin mustikkamuuttia (eli smoothieta, onko tuolle sanalle jotain kivaa suomalaista vastinetta?), joihin olen muutaman kerran jälkeen jäänyt ihan koukkuun. Mustikoita, rahkaa, auringonkukansiemeniä ja maitoa. Banaanikin käy joukkoon, vaikka en itse siitä niin välitäkään. Ja mansikat käy hyvin mustikoiden tilalle. Nam! Lapsetkin tykkää. Hyvä keino saada Papu "juomaan maitoa". Mustikkaviikset sopivat aivan mainiosti meidän tytölle, joka ei vielä saa imettyä pillillä paksua tökiöttiä. Simolla taas pitää olla kaksi pilliä.

Sain muuten eilen luettua sen Joanne Harrisin kirjan. Se oli hyvä, vaikka loppu oli vähän liian traaginen minun makuuni. Olisin kovasti halunnut tarttua äitin lainaamaan Camilla Läckbergin Enkelintekijään, mutta ajattelin, että ensin yksi Hemingway (Jäähyväiset aseille) ja sitten vasta ruotsalaisherkkua. Hemingwayn tyyli kirjoittaa on aivan ihanaa. Luin viime vuonna jossain vaiheessa herran novellit ja ne olivat aivan huippuja.

Nyt taas hyvää yötä ja hauskaa huomista, joka muuten on jo torstai ja saamme ihania naisvieraita Tuusulasta.

Hui, jäätä!

Eilen oli taas ihana aurinkoinen päivä. Pakkasta oli riittämiin eli noin 10 astetta. Lähdimme koko porukka etsimään pientä nimipäivälahjaa eräällä suloiselle pirpanalle Laukontorin varrella sijaitsevasta Kuopuksesta (Tampereen ihanin lastenvaatekauppa, onneksi katselu on ilmaista). Sinne pääseminen, vaikka tori sijaitsee ehkä noin kilometrin päässä meiltä, oli oma näytelmänsä.

Ensin Antoni kipaisi kirjastoon ja me lasten kanssa odottelimme pihalla. Löydettiin mukava temmellyspaikka kirjaston kulmalta. Siihen tuli mies, joka alkoi kertoa omista lapsistaan ja heidän terveydestä. Yhdelle lapsista oli tapahtunut niin paljon kaikkea hurjaa, että aloin jälkikäteen miettiä, puhuikohan mies totta. No, hän oli ystävällinen ja kiinnostunut meidän lapsista (hmm... onkohan sekin nykypäivänä vähän epäilyttävää), joten eipä siitä mitään häiriötä ollut.

Kurkkasimme vielä Muumikaupan vieressä olevaa Muumipeikko-patsasta (johon Simo laittoi kielensä kiinni, sai onneksi nopsasti irti, vähän tuli verta...) ja kuinkas ollakaan, Papu otti sen tietyn ilmeen, josta taisin aiemmassa kirjoituksessa kertoa ja niin... kakkasi vaippaan. Supervanhempina meillä ei ole koskaan varavaippaa mukaan, niin ei tietysti nytkään. Kirjasto oli vieressä, joten pesuhommat kyllä hoituivat, mutta vaippaa ei ollut. Ajateltiin, että jos käydään nopsasti siellä Kuopuksessa, niin ei Papu varmaan ehdi pissata housuun. Antoni pääsi taas vaipanvaihtohommiin...

Me Simon kanssa odottelimme Hämeenpuistossa ja tutkimme kaikenlaisia peräkärryjä ja kaivureita, joita siellä sattui olemaan. Roskalava oli erityisen mielenkiintoinen, kun siinä oli ketju, jonka sai irti ja takaisin, irti ja takaisin... Antoni lähti vielä eri reittiä toria kohti, mutta onneksi olimme pikkupojan kanssa ovelia ja yhytimme isän ja tyttären eräällä kadulla.

Kuopus-hommat sujuivat hyvin, paitsi että Simo oli kantamassa kaupasta yhtä jakkaraa ulos. Halusi kuulemma istua auringossa. Just. Onneksi selvittiin tuosta ilman dramatiikkaa ja Simo kantoi jakkaran nätisti takaisin sisälle.

Tarkoitus oli siis mennä nopsasti kotiin, mutta eihän se meiltä koskaan onnistu. Ajateltiin kiertää Ratinansillan alta Eteläpuiston kautta jonnekin, mistä sitten oltaisi käteveästi päästy kotitielle. Mutta, mutta... Sonja nukahti ja oltiin niin sopivasti matkalla kohti venerantaa, että ajateltiin käydä katsomassa, miltä meidän kesäinen uimapaikka näytti. Sitten hypättiin jäälle, kun siellä kulki hyvin tallattu polku. Jäällä (tai rannalla, mutta jäältä katsottuna) oli kaikenlaista tutkittavaa. Päästiin nousemaan yhdelle betonipaadelle, jonne kesällä ei pääse kuin uimalla tai veneellä. Aurinko oli niin ihana ja muutenkin jäällä liikkuminen on jotenkin jännää, vaikka oltiin ihan rannassa ja jää vaikutti todella paksulta.

Jossain vaiheessa päästiin lähtemään kotiin päin. Sonja heräsi matkalla ja oli aika itkuinen. Kotona vaatteet olivatkin ihan märät. Onneksi toppapuku selvisi kastumiselta, sitä kun ei ihan joka käänteessä viitsi pestä.

Sellainen reissu. Oli kyllä ihanaa!

Tänään oli kauppapäivä eikä keretty missään vaiheessa ulos. Leikittiin lentsikoilla ja vähän maalailtiin. Antoni kävi katsomassa kaverin korispeliä (ja seikkaili hitsi vie jossain Kaupin tähtitornilla). Mä tein sillä aikaa palsternakkakeittoa, joka omasta mielestäni (koska olen suuri palsternakan ystävä) maistui tosi hyvälle. Lapset kyllä maistoivat, mutta taitaa Huushollin kasviskeitot maistua paremmalta...

Asiasta vielä ihan toiseen. Tiedän, ettei meille tarvitse hommata yhtään uutta lastenkirjaa, mutta en voinut vastustaa, kun näin Sittarissa yhden Sylvi Kepponen ja kirjekaveri -kirjan alessa hintaan 3,95 euroa. Siis ihan mielettömän sympaattinen kirja ja aivan mahtava kuvitus. Lapsetkin tykkäsivät tosi paljon. Kirjan on tekstittänyt Juha Virta ja kuvittanut Marika Maijala. Täytyy torstaina katsoa kirjastosta, jos samaan sarjaan löytyisi muita osia.

Mutta nyt siirryn omiin lukemisiini. Viimeiset 50 sivua on jäljellä Joanne Harrisin mielenkiintoisesta Persikoiden aikaan -romaanista. Kun luen tätä, tekee aina mieli syödä persikoita. Harmi, että niitä saa harvemmin täällä Suomessa suoraan puusta.

Hyvää yötä ja hauskaa huomenta!

P.S. Pahoittelen, että tänään ei ollut yhtään kuvaa tänne. Paitsi että voisin katsoa, onko Antonin puhelimessa yhtään kuvaa eiliseltä. Jep, löytyihän sieltä, eli muutama kuva nähtävillä sittenkin.