Kevään ensimmäiset valkovuokot

Vietimme viikonlopun Vantaalla (entisillä kotiseuduilla) ja Järvenpäässä kummitytön synttäreillä. Oli ihanaa!

Teimme lauantaina pitkän kävelylenkin mumman kanssa. Lenkki ei matkaltaan ollut kovin pitkä, mutta aikaa siihen kului jonkin verran, sillä meillä ei ollut rattaita tai vaunuja mukana ja lapset kävelivät osan matkaa ja osan olivat sylissä. Huh. Reissu meni kuitenkin hyvin, jopa paremmin kuin olin ajatellut.

Pientä käenrieskaa

Myyrmäessä (ja siinä lähiseuduilla) on aina ollut valtavasti valkovuokkoja. Samoin esim. Vuosaaressa ja Santahaminassa, missä olen asunut. Olen siis pitänyt valkovuokkoja itsestäänselvyytenä, että niitä on aina paljon ja kaikkialla. Mutta eipäs olekaan. Pyynikin rinteet ovat täynnä sinivuokkoja ja olen koko ajan odotellut, että milloinkas ne valkovuokot putkahtavat maasta. Mutta ei niitä ole näkynyt, ei kuulunut. Minulle valkenikin, että ei niitä varmaan tulekaan. Nyyh.

Sinivuokkoja

Valkovuokot ovat osa kevättä. Ne ilmestyvät leskenlehtien jälkeen ennen käenrieskaa tai voikukkaa. Hauskimmillaan valkovuokot ovat limittäin sinivuokkojen kanssa niin, että yhdellä silmäyksellä näkee molempia vuokkoja.

Valkovuokkoja

Olen kukkaihminen!

Satuttiin todella sopivasti Myyrmäkeen, kun näin metsän täynnä valkovuokkoja. Todella kaunista. Itseasiassa lähdimme tutkimaan yhtä lätäkköä, jossa on joka vuosi ollut sammakonpoikasia. Lammikko ei tuottanut nytkään pettymystä, sillä se oli täynnä kutua. Sonja ei siitä ollut vielä kovin kiinnostunut, mutta Simo oli heti valmis tutkimaan. Vaikka nykyisin taitaa olla kiellettyä ottaa kutua kotiin, täytyy silti myöntää, että vähän tekisi mieli ottaa muutama muna lasipurkkiin. No, en tietenkään ottanut. Ei ollut purkkia enkä toisaalta tahdo niitä pieniä raasuja ottaa kotiin kitumaan. Vähän sama on kukkien kanssa, että ei minulle tule mieleen kerätä vuokkoja kotiin, kun kauneimmillaan ne ovat ulkona vihreänä ja valkeana mattona peittämässä metsän pohjaa. Kesäkukat ovat vähän eri juttu, kun niitä on jotenkin niin paljon, koiranputkia sun muita. Ainakin mökillä.

Kaunis metsä

Sellaisia pohdintoja täällä tänään. Missä Tampereella voisi nähdä valkovuokkoja?

Sammakonkutua

Kaunista kevättä ja hauskaa vapun odotusta!

Palmusunnuntai

Kuinkakohan moni blogikirjoitus on tänään nimeltään Palmusunnuntai tai Virvon varvon tai jotain tähän liittyvää?

Meillä ei käynyt virpojia, mikä on sinänsä sääli, koska minusta se on hauska perinne ja ne vitsat on niin kauniita. Mekään ei uskallettu lähteä kiertämään naapurustoa (ehkä arvaatte miksi, vihjeenä alakerta ja naapurit). Onneksi pappa tuli Helsingistä vierailulle ja saimme virpoa häntä eilen tehdyilla vitsoilla.

Eilen vietimme SirkusRakkausPumPumin kanssa virpomisbileitä Tallipihan vanhan tallin idyllisissä tunnelmissa ja oikean tallin tuoksussa. Tapahtuma oli mielettömän kiva ja rento. Aika kului kuin siivillä ja yhtäkkiä huomattiin, että on aika siivota paikat. Onneksi yhdessä kaikki sujuu nopeasti ja vaivattomasti.

Bileissä koristeltiin virpomisvitsoja, tehtiin sanomalehdestä luutia, keksittiin loruja ja virvottiin rullaverhotaloilla, maalattiin kankaita ja pidettiin hauskaa. Lapsilla oli sellainen meno, hyvässä mielessä, että huhhuh. Ihania pieniä ihmisiä. Sonja tosin nukkui parin tunnin päiväunet vaunuissa ulkona, mutta ehti hän touhutakin ihan kunnolla. Erittäin onnistunut päivä ja aurinkokin ihastutti meitä läsnäolollaan. Tallipiha on siitä hauska paikka, että se on tosi kaunis miljöö, mutta sen lisäksi se on tosi lähellä, joten sinne pääsee helposti kävellen.

Pääsiäinen on ihanaa aikaa. Vaikka en olekaan uskonnollinen ihminen, asuu sisälläni silti jotain hyvin hengellistä. Ehkä sen tekee kevät ja heräävä luonto, jossa on minulle enemmän jumalaa kuin missään. Pääsiäinen on riemastuttava juhla, jota saisi juhlia näyttävämminkin. Saas nähdä, millainen pääsiäisenaika on Tampereella. Tapahtuukohan täällä jotain jännää...

Ihanaa palmusunnuntain loppua ja alkavaa hiljaista viikkoa!

P.S. Saas nähdä, miten perheemme ortodoksi Antoni viettää tämän ankaran paastonajan. Itseäni ortodoksisuus viehätää, koska koen sen kodikkaampana kuin esimerkiksi luterilaisuuden, jota ennen edustin. Osaksi syy on varmasti sillä, että asuessamme Moskovassa kävin mielelläni pienissä kirkoissa (en koskaan käynyt isossa Kristus Vapahtajan -kirkossa, vaikka se oli ihan kotimme lähellä) sekä Novodevitshin luostarissa (Новодевичий монастырь), joissa oli ihana mystinen tunnelma ja tuoksu. Vaikea sitä tunnetta on sanoin kuvata.

P.P.S. Muistaako kukaan koulussa laulaneensa ihanaa laulua, joka alkoi näin: Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa, maahan on laskettu vaatteita, lehtiä, oksia... Kaunis kappale, vai mitä?

9/4 Mikael Agricolan päivä

Tänään vietettiin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. Itselleni suomen kieli on tärkeä. Pidän kieliopista ja siitä, että kieltä kirjoitetaan oikein (opiskellessani venäjän kieltä rakastin myös sen kielioppia), vaikka en itse varmasti osaa kaikkia kielioppikommervenkkejä, niin aina voi yrittää. En puutu tässä nyt kovasti puhuttuihin alkaa tekemään -juttuihin, vaan haluan laittaa päivän kunniaksi kivoja kuvia. Ne eivät liity suomen kieleen tai Agricolaan muutoin kuin sillä, että meidän äidinkieli on suomi.

Kävimme tänään iltakävelyllä ns. Venerannassa. Kartta ei kerro paikan oikeaa nimeä, mutta koska siellä on paljon soutuveneitä, nimitämme itse paikkaa Venerannaksi. Paikka sijaitsee Eteläpuiston lähellä paikalla, jossa ennen sijaitsi Palomäen uimalaitos. Liput liehuivat vielä saloissa, kun lähdimme, mutta monessa pihassa niitä alettiin jo laskea. Taivas oli ihan sininen ja aurinko paistoi, mutta silti oli aika vilakka.

Rannalla oli ihan älyttömästi porukkaa, siitä kun kulkee lenkkipolku kohti Pyynikkiä. Edes kesällä ei nähty niin paljon kulkijoita ja koiranulkoiluttajia. Kevätauringolla taitaa olla osuutensa asiassa.

Heiteltiin tapamme mukaan kiviä veteen. Antoni veisteli "kaarna"laivaa laudanpätkästä, mutta jostain syystä vene kellahti aina kumoon, kun se veteen laskettiin. Molemmilla lapsilla oli saappaat jalassa, jos he menevät veteen. Ei tietysti tullut lainkaan mieleen, että totta kai he menevät veteen. Eihän siinä matalan saappaanvarret riitä.

Löydettiin vielä toinen mukava paikka samalta rannalta. Tein Simon kanssa veneen ja tällä kertaa onnistuimme saamaan sen matkaan. Simo laittoin kyytiin Erikin, matkustajan, mutta kun keksin heittää kivillä laivalle vauhtia (tekemällä aaltoja), Erik-rukka tippui veteen. Nyyh. Onneksi laiva jatkoi matkaansa kohti auringonlaskua. Sonja esitti laiturilla Risto Rääppäjässä laulettua kappaletta Risto räppää. Mikä räpätäti tuo meidän Sonja!

Niin ja mikä viikari tuosta meidän Sonjasta on tullut. Lähdettiin rannalta. Muut käveli kiltisti vaunuille, mutta tyllerö otti toisen suunnan. Intohimoinen uimari tahtoi heittää nähtävästi talviturkin, sillä hän juoksi veteen ja liukastui siellä masulleen. Äiti (siis minä) hädissään juoksi perään sen enempää ajattelematta ja niin oli sekä tytär että äiti märkänä. Onneksi ranta oli matala ja Sonja osasi laittaa kädet pohjaan, eli vaaratilannetta ei syntynyt. Lapsi itki ja vanhemmat pidättelivät naurua. Kun hetken päästä Sonjalta, että vieläkö tekee mieli uimaan, niin hän vastasi, että tarttee uikkarin. Ei siis jäänyt traumoja tästä!

Käveltiin kotiin erikoisreittiä ja hypättiin Kurilankadulta pihalle, jossa sijaitsee mm. Pirkanmaan musiikkiopiston rakennuksia sekä Pyynikin aikamatkat -taidegalleria. Gallerian ulkoseinään oli tehty hieno teos Tikkari. Hieno miljöö vanhan sairaalan kupeessa, aivan kuin olisi aikamatkalla.

Matkalla kotiin ehdittiin vielä ihailla kuuta. Sonjan sanoin: kuuhun oli syttynyt valo, kun se aiemmin oli valkoinen ja illemmalla sai valonsa. Ihana ajatus, että kuun sisällä olisi lamppu, joka naksautetaan illalla päälle.

Kaunis päivä! Mahtavaa viikon jatkoa!

P.S. Oletteko seuranneet sarjaa nimeltä Vettä sakeampaa? Se on ruotsalainen sarja, jossa ollaan Ahvenanmaalla. Kolme sisarusta ovat saaneet edesmenneeltä äidiltään "perinnöksi" täysihoitolan, jota heidän täytyy pyörittää yhdessä ainakin kesän ajan. Maisemat ovat ihania, tunnusmusiikki on tunnelmallinen ja muutenkin tarina on jännittävä. Näyttelijät ovat hyviä ja kaikki on kohdallaan. Minä pidän kovasti. Nyt aion Antonin kanssa katsoa sarjan viimeisen osan Areenasta. Harmittaa, että sarja loppuu, mutta toisaalta on kiva tietää, mitä kaikille tapahtuu...

Aamulla aikaisin ja vähän illallakin

Oikeastaan mikään ei ole ihanampaa kuin se, että herää aikaisin aamulla ja lähtee ulos. Tai no, keksin kyllä kaikkia muitakin ihania asioita, mutta tämä on niistä yksi. Kello oli soimassa puoli seitsemältä. Kävin vessassa, pesin hampaat, puin ja läksin ulos. Muu perhe jäi tyytyväisenä nukkumaan. Suuntasin askeleeni tuttuun tapaan Pyynikinharjulle.

Päätin hieman pidentää lenkkiä ja käväisin vähän Pispalan puolella. Ihailin näköalapaikalla kaunista järvinäkymää Tipotien terveysaseman yli Näsijärvelle. Aurinko nousi kauniisti ja ilma oli mukavan viileä (edes toppatakissa ei ollut liian kuuma, en ole jaksanut etsiä kevättakkia kaapista).

Pispalassa oli pienoista vilinää, kun ihmiset lähtivät töihin ja juoksivat aamulenkkejä. Ihailin huimia taloja ja sitä, miten jyrkkään rinteeseen on saatu rakennettua semmoinen kylä. Pispalan ja Tahmelan alue on ihan uskomaton: talot, pihat, pienet kujat. Aivan kuin oma pieni maailmansa. Ihmettelin vielä Pispalan pulteriaitaa, josta on muutama kivenmurikka säilynyt. Hieno vanha kivinen raja-aita!

Pipsalasta pyrähdin Pyynikinharjun puolelle metsään tutulle lenkkipolulle. On tosi hauska, miten harju Pispalan ja Pyynikin puolilla eroavat toisistaan. Pispalassa on taloja vieri vieressä ja Pyynikillä taas on metsää ja luontoa. Olen tosi iloinen, että molemmat ovat meitä niin lähellä.

Pieni välihuomautus. Jos huomaatte, että tekstistä puuttuu monista kohdin p-kirjain, niin se johtuu siitä, että näppäimistössä p-kirjain on jotenkin irti eikä painu aina kunnolla pohjaan. Yritän lukea tekstiä ja katsoa, ettei olisi virheitä, mutta aina niitä mahtuu mukaan. P:n puuttuminen kuitenkin selittyy tällä.

Lenkkipolulla kävin tietysti ihailemassa Pyhäjärveä, joka näytti olevan ohuen riitteen peitossa, vaikka on ollutkin jo ihan sula. Oli kaunista. Rauhallista. Muutamassa puussa oli tosi paljon pehmoisia pajunkissoja. Rinteestä löytyi myös sinivuokkoja, jotka pakkasen takia olivat ihan nuutuneita.

Kotimatkalla ihastelin taas kauniita taloja Pyynikinrinteellä (ja erityisesti Palomäentiellä). Yksi pieni juttu harmittaa, nimittäin yksi lempitaloni on saanut vaaleanharmaat ikkunapuut. Ennen ne olivat tummat ja sopivat täydellisesti vaaleankeltaiseen taloon. Nyt talo näyttää vähän pliisulta (jos sanaa pliisu voi käyttää sellaisesta huvilasta).

En voi lakata hokemasta, miten kaunis paikka tämä Tampere on!

Simolla oli iltapäivällä hammaslääkäri, jonne hän lähti Antonin kanssa. Poikien juttuja... Reikiä oli nolla ja muutenkin hyvät hampaat, vaikka etuhampaissa oli jotain kulumaa. Tämä johtuu siitä, että Simolla on koko ajan jotain suussa. Se on ärsyttävä tapa, enkä oikein tiedä, miten saisin pojan käsittämään, että suuhun menee vain ruokaa ja juomaa. Hammaslääkärikin sanoi kuulemma vain, että joillakin on tuollainen tapa. Sanomme ehkä noin miljoona kertaa päivässä, että nukke pois suusta, auto pois suusta... Leikkiessä lelut sentään pysyvät leikeissä, mutta jos esim. katsoo leffaa tai pysähtyy kuuntelemaan, niin johan on lelu suussa. Hammaslääkäristä sai hammasharjan ja hammastahnaa, mikä oli mukava lahja ja innostaa poikaa vielä entisestään pesemään hampaat. Onneksi sen suhteen ei ole ollut ongelmaa.

Tehtiin treffit poikien kanssa yhdelle Pispalan leikkipaikalle nimeltä Pyykkimettä. Pysähdyttiin Sonjan kanssa ensin samaiselle näköalapaikalle, josta aamulenkkini oli lähtenyt käyntiin. Sonja niin kovasti tykkää Näsinneulasta ja Tampereen kylpylästä. Molemmat näkyivät hyvin tuolta paikalta. Meillä on sellainen varsin hullu tapa, että lapset moikkaavat noita rakennuksia ja minä leikin, että rakennukset vastaavat. Käymme näin pitkiä keskusteluja.

Kävelimme Pispalanharju-nimistä tietä, joka kulkee ihan harjun harjalla. Ja, kuten arvata saattaa, ihastelimme (tai minä ihastelin, Sonja kiinnostivat enemmän ohiajavat ja parkkeeratut autot) upeita taloja. Siis ne on niin uskomattoman suloisia, että voisin vain käyskennellä tuolla harjulla ylös alas ja tuijottaa taloja. Olisi myös hauska nähdä, millaista niissä on sisällä. Ja ne portaat. Alaspäin menee vielä ihan hyvin, mutta ylös tullessa joutuu kyllä hengähtämään välillä. Teen kyllä itse niin, että etsin reitin, jossa pääsen kipuamaan portaita alas ja ylös mieluummin tavallista tietä pitkin. Kun noita rappusia kipuaa, niin kunto kyllä kasvaa. Mutta siis, nyt ei tietysti voitu mennä rappusia, kun kuljettiin vaunuilla.

Antoni ja Simo odottelivatkin meitä jo Pyykkimetsässsä, joka ei enää mikään metsä ollut, vaan ennemminkin aukea, josta löytyi joku muistomerkki sekä pieni leikkipaikka. Kaikista parasta koko jutussa oli se, että maisema oli huikaiseva. Silmien edessä avautui Pyhäjärvi ja siellä mm. Viikinsaari, alhaalla Pispalaa ja Tahmelaa. Alueen vieressä sijaitsi talo, jossa kirjailija Lauri Viita oli syntynyt vuonna 1916. Simo jostain syystä aina muistaa Lauri Viidan ja kyselee, onko tämä vielä elossa. Kun vastaa, että ei, niin sitten poika kysyy, että miksi ei. Enhän minä tiedä, miksi ei. Kuoliko Viita vanhuuteen vai johonkin muuhun (googlesta löytyy, että kuoli vuonna 1965 tapaturmaisesti kolarissa saamiinsa vammoihin). Lapsen kuolemakysymykset ovat vähän kimurantteja. Miten vastata niin, ettei aiheuta mitään kuolema-ahdistusta. Onneksi kuolema-teema ei ainakaan vielä tunnu painavan meidän poikaa.

Menipäs vakavaksi. Yllä on muuten kuva tuolta leikkipaikalta. Taustalla näkyy vähäsen, miten hienosta maisemasta on kysymys. Mun maha näyttää suuremmoiselta, mutta ei, en ole raskaana. Ehkä alla oleva huppari tekee kuhmun. Niin ja totuus tietysti on, että mulla on maha. Yritän saada sen pois, mutta se ei ole ihan helppoa.

Jossain vaiheessa Simo osoitti väsymyksen merkkejä mm. heittelemällä hiekkaa sinne sun tänne. Siitä tiesimme, että oli aika lähteä. Kotimatka sujui vauhdilla (vaikka pysähdyttiin tutkimaan jotain takapihaa), sillä se oli pelkkää alamäkeä. Ihanaa. Käytiin kaupassa ostamassa karjalanpiirakoita, joita sai neljä kappaletta eurolla. Sonja puhuu aina piirakoista, joten välillä voi niitäkin syödä ainaisen ruisleivän (niin hyvää kuin onkin) sijaan. Keitettiin kaakaota. Tajusin, että itse tehtynä kaakao on parasta. En pidä makeista juomista, joten käyttämällä sitä ns. oikeaa kaakaojauhetta saa juuri sellaista kuin itse haluaa. Parasta se on melkein ilman sokeria ja lapsillekin maistuu.

Ihana päivä (muutamaa nelivuotiaan kiukkukohtausta ja yhtä verhojen tangolta repimistä lukuun ottamatta). On ne lapset silti niin ihania. Viattomia ja vallattomia. Rakkaita.

Leppoisaa kevätviikkoa! Kohta virvotaan!

Ulkoasu

Hei, ajattelin muuttaa hieman blogin ulkoasua. Ihan pikkuisen vain. Vaihdoin vihreän taustavärin ruskeaan, koska minusta se oli keväisempi. Toisaalta ruskea on vähän sellainen syksyn väri. Mutta nyt ulkona on vielä ihan ruskeaa, joten ruskea kelvannee myös tekstin taakse.

Eipä mulla muuta. Hih.

Ihanaa viikonloppua! Paljon aurinkoa ja kevätjuttuja!