Aamulla aikaisin ja vähän illallakin

Oikeastaan mikään ei ole ihanampaa kuin se, että herää aikaisin aamulla ja lähtee ulos. Tai no, keksin kyllä kaikkia muitakin ihania asioita, mutta tämä on niistä yksi. Kello oli soimassa puoli seitsemältä. Kävin vessassa, pesin hampaat, puin ja läksin ulos. Muu perhe jäi tyytyväisenä nukkumaan. Suuntasin askeleeni tuttuun tapaan Pyynikinharjulle.

Päätin hieman pidentää lenkkiä ja käväisin vähän Pispalan puolella. Ihailin näköalapaikalla kaunista järvinäkymää Tipotien terveysaseman yli Näsijärvelle. Aurinko nousi kauniisti ja ilma oli mukavan viileä (edes toppatakissa ei ollut liian kuuma, en ole jaksanut etsiä kevättakkia kaapista).

Pispalassa oli pienoista vilinää, kun ihmiset lähtivät töihin ja juoksivat aamulenkkejä. Ihailin huimia taloja ja sitä, miten jyrkkään rinteeseen on saatu rakennettua semmoinen kylä. Pispalan ja Tahmelan alue on ihan uskomaton: talot, pihat, pienet kujat. Aivan kuin oma pieni maailmansa. Ihmettelin vielä Pispalan pulteriaitaa, josta on muutama kivenmurikka säilynyt. Hieno vanha kivinen raja-aita!

Pipsalasta pyrähdin Pyynikinharjun puolelle metsään tutulle lenkkipolulle. On tosi hauska, miten harju Pispalan ja Pyynikin puolilla eroavat toisistaan. Pispalassa on taloja vieri vieressä ja Pyynikillä taas on metsää ja luontoa. Olen tosi iloinen, että molemmat ovat meitä niin lähellä.

Pieni välihuomautus. Jos huomaatte, että tekstistä puuttuu monista kohdin p-kirjain, niin se johtuu siitä, että näppäimistössä p-kirjain on jotenkin irti eikä painu aina kunnolla pohjaan. Yritän lukea tekstiä ja katsoa, ettei olisi virheitä, mutta aina niitä mahtuu mukaan. P:n puuttuminen kuitenkin selittyy tällä.

Lenkkipolulla kävin tietysti ihailemassa Pyhäjärveä, joka näytti olevan ohuen riitteen peitossa, vaikka on ollutkin jo ihan sula. Oli kaunista. Rauhallista. Muutamassa puussa oli tosi paljon pehmoisia pajunkissoja. Rinteestä löytyi myös sinivuokkoja, jotka pakkasen takia olivat ihan nuutuneita.

Kotimatkalla ihastelin taas kauniita taloja Pyynikinrinteellä (ja erityisesti Palomäentiellä). Yksi pieni juttu harmittaa, nimittäin yksi lempitaloni on saanut vaaleanharmaat ikkunapuut. Ennen ne olivat tummat ja sopivat täydellisesti vaaleankeltaiseen taloon. Nyt talo näyttää vähän pliisulta (jos sanaa pliisu voi käyttää sellaisesta huvilasta).

En voi lakata hokemasta, miten kaunis paikka tämä Tampere on!

Simolla oli iltapäivällä hammaslääkäri, jonne hän lähti Antonin kanssa. Poikien juttuja... Reikiä oli nolla ja muutenkin hyvät hampaat, vaikka etuhampaissa oli jotain kulumaa. Tämä johtuu siitä, että Simolla on koko ajan jotain suussa. Se on ärsyttävä tapa, enkä oikein tiedä, miten saisin pojan käsittämään, että suuhun menee vain ruokaa ja juomaa. Hammaslääkärikin sanoi kuulemma vain, että joillakin on tuollainen tapa. Sanomme ehkä noin miljoona kertaa päivässä, että nukke pois suusta, auto pois suusta... Leikkiessä lelut sentään pysyvät leikeissä, mutta jos esim. katsoo leffaa tai pysähtyy kuuntelemaan, niin johan on lelu suussa. Hammaslääkäristä sai hammasharjan ja hammastahnaa, mikä oli mukava lahja ja innostaa poikaa vielä entisestään pesemään hampaat. Onneksi sen suhteen ei ole ollut ongelmaa.

Tehtiin treffit poikien kanssa yhdelle Pispalan leikkipaikalle nimeltä Pyykkimettä. Pysähdyttiin Sonjan kanssa ensin samaiselle näköalapaikalle, josta aamulenkkini oli lähtenyt käyntiin. Sonja niin kovasti tykkää Näsinneulasta ja Tampereen kylpylästä. Molemmat näkyivät hyvin tuolta paikalta. Meillä on sellainen varsin hullu tapa, että lapset moikkaavat noita rakennuksia ja minä leikin, että rakennukset vastaavat. Käymme näin pitkiä keskusteluja.

Kävelimme Pispalanharju-nimistä tietä, joka kulkee ihan harjun harjalla. Ja, kuten arvata saattaa, ihastelimme (tai minä ihastelin, Sonja kiinnostivat enemmän ohiajavat ja parkkeeratut autot) upeita taloja. Siis ne on niin uskomattoman suloisia, että voisin vain käyskennellä tuolla harjulla ylös alas ja tuijottaa taloja. Olisi myös hauska nähdä, millaista niissä on sisällä. Ja ne portaat. Alaspäin menee vielä ihan hyvin, mutta ylös tullessa joutuu kyllä hengähtämään välillä. Teen kyllä itse niin, että etsin reitin, jossa pääsen kipuamaan portaita alas ja ylös mieluummin tavallista tietä pitkin. Kun noita rappusia kipuaa, niin kunto kyllä kasvaa. Mutta siis, nyt ei tietysti voitu mennä rappusia, kun kuljettiin vaunuilla.

Antoni ja Simo odottelivatkin meitä jo Pyykkimetsässsä, joka ei enää mikään metsä ollut, vaan ennemminkin aukea, josta löytyi joku muistomerkki sekä pieni leikkipaikka. Kaikista parasta koko jutussa oli se, että maisema oli huikaiseva. Silmien edessä avautui Pyhäjärvi ja siellä mm. Viikinsaari, alhaalla Pispalaa ja Tahmelaa. Alueen vieressä sijaitsi talo, jossa kirjailija Lauri Viita oli syntynyt vuonna 1916. Simo jostain syystä aina muistaa Lauri Viidan ja kyselee, onko tämä vielä elossa. Kun vastaa, että ei, niin sitten poika kysyy, että miksi ei. Enhän minä tiedä, miksi ei. Kuoliko Viita vanhuuteen vai johonkin muuhun (googlesta löytyy, että kuoli vuonna 1965 tapaturmaisesti kolarissa saamiinsa vammoihin). Lapsen kuolemakysymykset ovat vähän kimurantteja. Miten vastata niin, ettei aiheuta mitään kuolema-ahdistusta. Onneksi kuolema-teema ei ainakaan vielä tunnu painavan meidän poikaa.

Menipäs vakavaksi. Yllä on muuten kuva tuolta leikkipaikalta. Taustalla näkyy vähäsen, miten hienosta maisemasta on kysymys. Mun maha näyttää suuremmoiselta, mutta ei, en ole raskaana. Ehkä alla oleva huppari tekee kuhmun. Niin ja totuus tietysti on, että mulla on maha. Yritän saada sen pois, mutta se ei ole ihan helppoa.

Jossain vaiheessa Simo osoitti väsymyksen merkkejä mm. heittelemällä hiekkaa sinne sun tänne. Siitä tiesimme, että oli aika lähteä. Kotimatka sujui vauhdilla (vaikka pysähdyttiin tutkimaan jotain takapihaa), sillä se oli pelkkää alamäkeä. Ihanaa. Käytiin kaupassa ostamassa karjalanpiirakoita, joita sai neljä kappaletta eurolla. Sonja puhuu aina piirakoista, joten välillä voi niitäkin syödä ainaisen ruisleivän (niin hyvää kuin onkin) sijaan. Keitettiin kaakaota. Tajusin, että itse tehtynä kaakao on parasta. En pidä makeista juomista, joten käyttämällä sitä ns. oikeaa kaakaojauhetta saa juuri sellaista kuin itse haluaa. Parasta se on melkein ilman sokeria ja lapsillekin maistuu.

Ihana päivä (muutamaa nelivuotiaan kiukkukohtausta ja yhtä verhojen tangolta repimistä lukuun ottamatta). On ne lapset silti niin ihania. Viattomia ja vallattomia. Rakkaita.

Leppoisaa kevätviikkoa! Kohta virvotaan!