Edelleen kirjojen parissa

Ulkona on synkkää ja harmaata, lähes mustaa (no, nyt illalla onkin, jos ei oteta huomioon kaikkia keinovaloja ulkona). Kotiinkaan ei saa kunnon valaistusta, vaikka kaikki lamput olisivat päällä. Tällä viikolla todellinen syyspimeys on iskenyt. Vaikka onkin ihanaa, on myös väsyttävää. Huomaan, että heti, kun tulee hämärä, siis viimeistään siinä neljän maissa, väsähdän. Vaikka kuinka olisi hetki sitten ollut energiaa, niin ilta menee sellaisessa puolihorteessa. Lapset ovat tietysti aina energisiä, mutta hekin nukahtavat illalla nopeasti ja viihtyvät Aku Ankkojen ja Afrikan tähden parissa. Syysväsymys... Luonto yrittää sanoa, että levätkää, ihmiset, levätkää! Mutta eiväthän ihmiset lepää.

No, lukeminen maistuu edelleen. Hammesfahrin Syysuhrin lukaisin tänään loppuun. Olisi pakerrettavaa kehityspsykologian esseen kanssa, mutta jännitykirjat alkavat loppua kohden olla niin jännittäviä, että niitä ei malta laittaa pois käsistä. Kirja oli ihan hyvä, viihdyttävä nyt ainakin. Kuvittelin tapahtumat aina Amerikkaan, vaikka Saksasta oli kyse. Tunnistan kyllä Kölnit ja Münchenit saksalaisiksi kaupungeiksi, mutta kirjoitustyyli toi mieleen jenkkidekkaristit. Kirjassa oli liikaa kaikkea. Kirjailijan tyyli kirjoittaa oli ylitsepursuava. Hän vihjaili liikaa. Tuntui, ettei lukiessa voinut hengähtää. Tässä kirjan alusta yksi katkelma: 

"He lähtivät heti Gladbachiin, ja Christa itki koko matkan. hän oli suunniltaa ja hoki jatkuvasti: "Mihin se tyttö vielä ehtiikään?" Kuusitoistavuotiaana äidiksi, kahdenksantoista vuotiaana murhaajaksi. Pahempaa ei voisi enää tapahtua, oli äidin ajatus. Mutta pahan määrällä ei ole rajaa."

Pidän sellaisesta tarinan kuljetuksesta, jossa tarina juoksee itsestään eteenpäin. Tekstin ei tarvitse jatkuvasti lisätä vihjeitä, kuten "mutta pahan määrällä ei ollut rajaa". Yksittäisenä tuo en tunnu pahalta, mutta useasti oli jokin lausahdus, joka viittasi tulevaa. Mutta miten voi viitata tulevaa, jollei sitä tiedä etukäteen. Tuollainen etukäteen tietävä kommentointi on vähän ärsyttävää. Silloin tulee tunne, että luen jonkun kertomusta enkä "todellista" tapahtumaa. Mutta ei kirja totaalisin huono ollut, viihdyin sen parissa varsin hyvin. Jos en viihtyisi, lukeminen matelisi.

Seuraavaksi valitsin aivan omituisen ja hassun kirjan. Iskä siivosi kirjahyllyjä (josta siis tuo Syysuhrikin löytyi) ja toi minulle Terttu Kähkipuron kirjan Naislääkäri (1976), Nimi tuo mieleen sen vanhan romanttisen Lääkäri-sarjan, jonka lehtisiä mm. meidän mamman vintiltä löytyy. Kirjasta puuttuvat kansilehdet, joten en tiedä yhtään, mistä kirjasta on kysymys. Etulehdeltä löytyy äitini nimi ja päivämäärä 19.2.1983 (olen siis täyttänyt hetki sitten kolme vuotta! ja pikkuveli on muutaman kuukauden ikäinen). Äiti ehkä osaisi kertoa enemmän, mistä on kysymys, mutta toisaalta on hauska iskeä kiinni kirjaan, josta ei ole ennakkokäsitystä. Pakkohan tämä on siis lukea! Ja äiti, saat kirjan kyllä omaan hyllyysi, jos sitä kaipaat. 

Terttu Kähkipurosta löytyy Wikipedia-sivu, mutta se ei paljon kerro. Hän on syntyny vuonna 1927 ja ollut kieltenopettaja ja kirjailija. Häneltä on tämän Naislääkärin lisäksi julkaistu kirja Tohtori Lundin kuoleman kaasu (1974). 

Ei muuta kuin kirjan kimppuun!

Marraskuu on lukukuukausi, lue sinäkin!