Marraskuu on kirjakuu

Olin tänään kognitiivisen neurotieteen reilu kolmituntisella luennolla. Aihe voi kuulostaa hurjalta, mutta paljastuikin, että aivojutut ovat mielenkiintoisia. Ehkä tuohon suhtautuu eri tavalla, kun ei ole pakko oppia mitään, kun opiskelen vapaaehtoisesti. Toisaalta aivot ovat vähän sama juttu kuin avaruus, että jos niistä tietää liikaa, niin ajaa itsensä hulluuden partaalle. Kaikessa monimutkaisuudessaan aivoissa ja ihmisen hermojärjestelmässä on jotain kamalan selkeää. Ehkä se johtuu siitä, että kaikilla osilla on omat nimensä ja tehtävänsä. Ja miten mielenkiintoista on se, kuinka aistiärsykkeet liikkuvat aivoissa tai miten ihminen tuntee... 

Olen edelleen lukenut paljon How children develop -kirjaa (nyt jo toista kertaa) ja yritän löytää aineistoa esseeseen (ja sitähän löytyy, mutta mikä olisi oleellisinta). Onneksi aina johonkin väliin mahtuu pieni viihteellisempi lukuhetki. Sain eilen illalla luettua Kähkipuron Naislääkäri -dekkarin. Vai voiko tuota nyt kutsua dekkariksi? Mistään detective storysta ei oikeastaan ollut kyse, vaikka kyllä poliisikin tarinassa esiintyi. Kirja kertoi Lintukoto-nimisestä sairaalasta, jossa oli tehty laittomia abortteja ja jonka työntekijät olivat hieman kyseenalaisia. Henki sairaalassa oli tympeä ja pian alkoikin tapahtua vaikka mitä. Tulipalo, pari kuollutta, kolareita ja huumeita. Tunnelma oli kauttaaltaan aika synkkä. Onneksi lopussa annettiin vihjeitä paremmasta ja kirjasta jäi suhteellisen hyvä mieli. Ei muuten uskoisi, että 176 sivuun ehtii mahtua niin paljon toimintaa. Kirjan alku oli puuduttava, mutta muuttui onneksi 1970-lukulaisen viihdyttäväksi tarinaksi. 

Koska ilta oli vielä nuori silloin eilen, aloitin taas jo uuden kirjan lukemisen (on niin monta hyvää odottamassa...). Tällä kertaa vuorossa on Risto Isomäen Herääminen (2000). Löysin tämän jokin aika sitten divarista ja koska neljä muuta lukemaani Isomäkeä ovat olleen hengästyttävän hyviä, päätin tarttua tähän jo aiemmin julkaistuun romaaniin. Ensimmäiset 72 sivua ovat todella lupaavia, vaikka aika jännittäviä ja vähän pelottaviakin. Isomäen tyyli on mukavan viihdyttävä, vaikka kirjoittaakin vaikeista (ja ehkä etukäteen ajateltuna tylsistä) asioista. Kuitenkin lukiessa ajatus lähtee monesti harhailemaan suurien asioiden pariin ja tekee mieli vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Ilmaston nopeaa lämpenemistä, kuivuutta, outoja kuolemia, metsäpaloja, kummallisesti käyttäytyvä aids-virus, jälkiä kuussa... 

Kaikkea en aina ymmärrä, mutta kirja antaa yleensä hyvän selityksen. Tässä pieni esimerkki:

"- Se on yksi planktoneliöiden luokka, selitti Irina. - Juuri coccolitoforidit tuottavat tehokkaimmin dimetyylisulfidi-nimistä kemikaalia, joka antaa merelle sille tyypillisen hajun ja lisää pilvien muodostusta. Valtameren yllä muodostuu suhteellisen vähän pilviä, koska ilmassa on vain vähän vesipisaroiden tiivistymiskeskuksina toimivia hiukkasia. DMS-pisarat voivat korvata tämän puutteen, aivan samoin kuin valtamerilaivojen savupiipuistaan kylvämä rikki. Jos Velan säteily tappoi tehokkaammin muita planktonleviä, coccolitoforidien osuus olisi vastaavasti kasvanut ja ilmasto viilentynyt runsaamman pilvipeitteen takia."

Ei muuta kuin mukavaa marraskuista viikkoa! Toivottavasti jokaiselle löytyy jostain valoa tähän pimeyteen. Ehkäpä se aurinko taas joku päivä näyttäytyy. Onneksi aina voi sytyttää muutaman kynttilän.