kääpäretkellä

Lähdimme viime sunnuntaina etsimään uusimman Luonto-lehden (7/18 ilm. 20.9.2018) Kääpämetsän väkeä -artikkelin ja tunnistusoppaan innoittamina kääpiä. Muistelimme, että olimme jokin vuosi sitten käyneet Villilässä pari kertaa kävelyllä ja siellä luonnonsuojelualueella oli silloin paljon mm. metsään lahoamaan jätettyjä puita ja upeita kääpiä. Pakkasimme reput lämpimillä vaatteilla ja juomilla sekä hyvillä voileivillä. Mukaan otimme tietysti kamerat ja kyseisen Luonto-lehden.

Huristimme bussilla lyhyen matkan Villilän lähelle ja kävelimme pienen matkan saareen johtavalle sillalle. Päivä oli hieman harmaa, mutta ihanan raikas ja oikeastaan juuri täydellinen metsäretkelle. Villillän saaressa on hieman asutusta, mutta myös uimaranta ja pieni luonnonsuojelualue. Kääpiä löytyi oikeastaan kaikkialta koko lyhyen luontopolun varrelta. Uimarannalla keskityimme (uimisen sijasta) majanrakentamiseen ja eväiden nauttimiseen.

Kääpien tunnistaminen ei ole ihan helppoa, varsinkaan, kun en ole aiemmin niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt. Toki olen niitä aiemminkin ihaillut ja esimerkiksi ihmetellyt puita, joissa on paljon kääpiä tai kääpä on tosi suuri. Eräs lajike muistuttaa minuta hevosenkaviota ja olen aina tykännyt erityisesti niistä.

Mutta siis tuolla Villilässä kääpiä oli paljon. Niitä oli kaatuneissa puissa (ja osa käävistäkin oli ihan lahoja jo) ja pystyssä olevissa puissa. Kääpiä oli paljon erilaisia, ruskeita, tummia ja pahkuraisia, kerroksellisia ja tasaisia, jämäkkiä ja löysempiä, mörön nenää muistuttavia...

Metsä oli itsessään ihana. Korkeat puut ulottuivat ylös taivaisiin ja loivat katon meidän ylle. Tuon vaaleanvihreän katon läpi siivilöityi valo niin, että tunnelma oli kuin satumetsässä. Sellaisessa ilmavassa, vihreässä ja vehreässä satumetsässä, jossa ei olisi ollut mikään ihme, jos eteen olisi pompannut peikko, maahinen tai vaikka keijukainen. Juurakkoiset polut, kuihtuvat lehdet ja punaiset kärpässienet.

Luulen, että näimme ainakin seuraavat Luonto-lehden tunnistusoppaassa olleet käävät: arinakääpä, lattakääpä, pakurikääpä, pökkelökääpä, rusokääpä ja taulakääpä. En kuitenkaan uskalla mennä nimeämään kuvien kääpiä, menee kumminkin mettään...

Villilän metsä oli oikea kääpien aarreaitta. Montaakaan kävelijää ei sattunut samaan aikaan poluille ja rannalle, ehkä päivä oli liian harmaa ja tuulinen. Saimmepahan olla rauhassa. Toivottavasti ihmiset silti käyvät metsässä saamassa voimia, raitista ilmaa ja tuijottamassa maisemaa, missä mikään ei tunge aggressiivisesti tajuntaan, vaan aivot saavat levätä rauhallisessa virikkeistössä. Itselleni luonto on parasta terapiaa.

Tänäänkin on sunnuntai eikä päivään valitettavasti kuulu metsäretkisuunnitelmia. Itse niiskuttelen nuhaisena ja muutenkin tekee mieli vain nyhjätä kotona. Tänä viikonloppuna on vietetty Tampereen päiviä (huomenna on oikeasti Tampereen synttärit) ja ohjelmaa on ollut jos jonkinmoista. Me kävimme lasten kanssa eilen pyöräilemässä kaupungilla ja pistäydyimme muutamassa juhlapaikassa. Näimme Moreenialla (kosken vieressä oleva mystinen rakennus, jonne vihdoin pääsimme sisään) aivan ihanan näytelmän Professori Kompostiinin taikakone. Se kertoi jätteiden lajittelusta ja ylipäänsä roskista. Hyvä aihe ja huippuhyvät näyttelijät, tunnelmasta tuli jostain syystä mieheen Eduard Uspenskin kirjat ja niistä välittyvä huumori.

Tampereen päivää vietettiin myös Vakoilumuseossa, joka on sellainen paikka, että tuntee kulkeneensa ajassa taaksepäin jonnekin vakoiluelokuvaan 1960-70-luvulle. Hieno museo ja miten paljon mielenkiintoisia kapistuksia. Voiko olla tottakaan! Lapset saivat etsiä ja kokeilla vempaimia ja täyttää lappusen, jonka jälkeen heille annettiin juniorivakooja-kortit. Vau!

Tänään ehkä kuitenkin jossain vaiheessa Tampereen taidemuseoon ja Amurin työläismuseokortteliin, jos jaksetaan.

Nauttikaa syksyn kauniista väreistä ja raikkaasta ilmasta! Ihmeen hyvin taas henki kulkee tuolla ulkona ja mieli kirkastuu!

Kuinka monta lintua?

Olen viime aikoina lukenut Maksim Gorkin omaelämäkerrallista trilogiaa ja ihastunut hänen tekstiinsä. Vaikka elämä ei ole lainkaan helppoa ja rangaistuksia sataa niskaan niin että selkä turpoaa, niin kirjoituksessa on jotakin iloista ja elämänmyönteistä. Gorki kirjoittaa trilogian toisessa osassa,  Maailmalla, paljon kasvavan pojan tunnoista (erityisesti kirjallisuutta kohtaan) ja kylän elämästä, mutta välillä hän intoutuu kuvaamaan ympäröivää luontoa ja nämä kuvaukset ovat hienoja. Pidän kovasti siitä, miten hän kirjoittaa vuodenajoista ja erityisesti syksykuvaukset ovat sopineet tämän hetken tunnelmaan. Seuraavassa lainauksessa on mainittu useampi lintu, mutta kuinka monta?

"Väsynyt syyskuun aurinko oli juuri noussut; sen valkoiset säteet vuoroin sammuvat pilvissä, vuoroin hopeisena viuhkana lankeavat rotkoon ylleni. Rotkon pohjalla on vielä hämärää, sieltä nousee vaalea utu; rotkon jyrkkä savinen rinne on pimeä ja paljas, mutta toista, viehättävämpää puolta peittää lakastunut ruoho, kelta-, ruskea- ja punalehtinen pensaikko; raikas tuuli repii lehtiä pensaista ja kuljettaa niitä pitkin rotkoa. 

Pohjalla, ohdakkeiden seassa huutavat tiklit; näen ruohojen harmaiden rääsyjen seassa punaiset myssyt lintujen vikkelissä päissä. Ympärilläni rätisevät uteliaat tiaiset; ne pullistavat naurettavasti valkoisia poskiaan, meluavat ja touhuavat aivan kuin Kunavinin nuoret naiset juhlapäivänä; ne ovat nopeita, viisaita, vihaisia, tahtovat tietää kaikki, koskettaa kaikkea ja joutuvat ansaan toinen toisensa perästä. On sääli nähdä, kuinka ne räpistelevät, mutta työni on kaupallista, ankaraa; minä siirrän linnut varahäkkeihin ja panen säkkiin - pimeässä ne istuvat hiljaa. 

Orapihlajapensaaseen laskeutui vihreävarpusten parvi, pensas kylpee auringonvalossa, vihreävarpuset iloitsevat auringosta ja visertävät yhä iloisemmin; tavoiltaan ne muistuttvat koulupoikia. Ahne, säästäväinen lepinkäinen on myöhästynyt lähdössä lämpimiin maihin, se istuu orjantappurapensaan notkealla oksalla, puhdistaa nokallaan siiven sulkia ja tähyilee tarkasti mustilla silmillään saalista. Se lennähti ilmaan kuin leivonen, sai kiinni kimalaisen, pani sen huolellisesti okaan ja taas istuu käännellen harmaata ryövärinpäätään. Äänettömästi lensi ohi tietäjälintu, käpylintu, kiihkeiden haaveitteni kohde - kunpa saisin sen kiinni! Punatulkku, joka on eksynyt parvesta, istuu lepässä punaisena, tärkeänä kuin kenraali ja narisee vihaisesti, heilutellen mustaa nokkaansa. 

Mitä korkeammalle aurinko nousee, sitä enemmän on lintuja ja sitä iloisemmaksi tulee niiden visertely. Rotkon täyttää musiikki, sen perussävelenä on lakkaamaton tuulen aikaansaama pensaikon kahina; lintujen kiihkeät äänet eivät kykene voittamaan tätä hiljaista, suloisen surullista ääntä - minä kuulen siinä kesän jäähyväislaulun, se kuiskii minulle joitakin erikoisia sanoja ja ne muovautuvat itsestään lauluksi. Samalla tahtomattani, muistini tuo esiin kuvia jo eletystä."

Maksim Gorki: Maailmalla (V ljudjah, 1915 - 1916, suom. V. Kallama)

syyskuiset polut

Mikäpä sen parempaa kuin kulkea pitkin syksyisiä polkuja ja pitkin rantoja. Syyskuun puolenvälin säät ovat olleet suloiset: lämmintä, kosteaa ja raikasta. Välillä tarkenee kulkea t-paidassa, toisinaan täytyy vetää päälle jotain lämpimämpää. Syksy!

Viime sunnuntaina lähdimme lasten kanssa kulkemaan Eteläpuistosta kohti Pyynikinrantaa ja Atlaspuistoa. Ylitimme vuoren eli Pyynikinharjun ja viiden tunnin kulkemisen jälkeen oli ihana tulla kotiin tekemään ruokaa. Alkoikin jo nälkä kurnia mahassa. Antoni oli töissä ja me muut nautimme auringosta ja vähän tuulestakin. On mahtava maleksia, pysähtyä tutkimaan kärpässieniä ja hajottamaan kiviä, keräämään pieniä kukkakimppuja ja keinua vastaan tulvissa keinuissa.

Kuvissa kuljetaan ainakin muutamalla polulla...

Riemukasta viikonloppua!

kaksi katkelmaa

"Mutta oli syksy, katua pitkin kiiti kostea tuuli, taivas oli ehtymättömien pilvien peitossa, maa oli kurtistunut, tullut likaiseksi ja onnettomaksi..."

Maksim Gorki: Maailmalla (V ljudjah, 1915 - 1916, suomentanut V. Kallama)

"Minua miellytti käydä kirkossa; seisten jossakin nurkassa, missä oli tilaa ja pimeää, minä mielelläni katselin kaukaa ikonostaasia: se aivan kuin ui kynttilöiden valossa, valuen vuolaina kultaisina puroina alttarikorokkeen harmaalle kivilattialle; ikonien tummat hahmot liikkuivat hiljaa; alttarioven kultaiset pitsit värisevät iloisesti, kynttilöiden tulet riippuvat sinertävässä ilmassa kuin kultaiset raipat, ja naisten ja tyttöjen päät muistuttavat kukkia. 

Kaikki ympärillä oleva on sopusoinnussa kuoron lauluun, kaikki elää sadun omituista elämää, koko kirkko huojuu hiljaa, aivan kuin kehto - huojuu mustassa tyhjyydessä, paksussa kuin terva."

Maksim Gorki: Maailmalla (V ljudjah, 1915 - 1916, suomentanut V. Kallama)