kääpäretkellä

Lähdimme viime sunnuntaina etsimään uusimman Luonto-lehden (7/18 ilm. 20.9.2018) Kääpämetsän väkeä -artikkelin ja tunnistusoppaan innoittamina kääpiä. Muistelimme, että olimme jokin vuosi sitten käyneet Villilässä pari kertaa kävelyllä ja siellä luonnonsuojelualueella oli silloin paljon mm. metsään lahoamaan jätettyjä puita ja upeita kääpiä. Pakkasimme reput lämpimillä vaatteilla ja juomilla sekä hyvillä voileivillä. Mukaan otimme tietysti kamerat ja kyseisen Luonto-lehden.

Huristimme bussilla lyhyen matkan Villilän lähelle ja kävelimme pienen matkan saareen johtavalle sillalle. Päivä oli hieman harmaa, mutta ihanan raikas ja oikeastaan juuri täydellinen metsäretkelle. Villillän saaressa on hieman asutusta, mutta myös uimaranta ja pieni luonnonsuojelualue. Kääpiä löytyi oikeastaan kaikkialta koko lyhyen luontopolun varrelta. Uimarannalla keskityimme (uimisen sijasta) majanrakentamiseen ja eväiden nauttimiseen.

Kääpien tunnistaminen ei ole ihan helppoa, varsinkaan, kun en ole aiemmin niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt. Toki olen niitä aiemminkin ihaillut ja esimerkiksi ihmetellyt puita, joissa on paljon kääpiä tai kääpä on tosi suuri. Eräs lajike muistuttaa minuta hevosenkaviota ja olen aina tykännyt erityisesti niistä.

Mutta siis tuolla Villilässä kääpiä oli paljon. Niitä oli kaatuneissa puissa (ja osa käävistäkin oli ihan lahoja jo) ja pystyssä olevissa puissa. Kääpiä oli paljon erilaisia, ruskeita, tummia ja pahkuraisia, kerroksellisia ja tasaisia, jämäkkiä ja löysempiä, mörön nenää muistuttavia...

Metsä oli itsessään ihana. Korkeat puut ulottuivat ylös taivaisiin ja loivat katon meidän ylle. Tuon vaaleanvihreän katon läpi siivilöityi valo niin, että tunnelma oli kuin satumetsässä. Sellaisessa ilmavassa, vihreässä ja vehreässä satumetsässä, jossa ei olisi ollut mikään ihme, jos eteen olisi pompannut peikko, maahinen tai vaikka keijukainen. Juurakkoiset polut, kuihtuvat lehdet ja punaiset kärpässienet.

Luulen, että näimme ainakin seuraavat Luonto-lehden tunnistusoppaassa olleet käävät: arinakääpä, lattakääpä, pakurikääpä, pökkelökääpä, rusokääpä ja taulakääpä. En kuitenkaan uskalla mennä nimeämään kuvien kääpiä, menee kumminkin mettään...

Villilän metsä oli oikea kääpien aarreaitta. Montaakaan kävelijää ei sattunut samaan aikaan poluille ja rannalle, ehkä päivä oli liian harmaa ja tuulinen. Saimmepahan olla rauhassa. Toivottavasti ihmiset silti käyvät metsässä saamassa voimia, raitista ilmaa ja tuijottamassa maisemaa, missä mikään ei tunge aggressiivisesti tajuntaan, vaan aivot saavat levätä rauhallisessa virikkeistössä. Itselleni luonto on parasta terapiaa.

Tänäänkin on sunnuntai eikä päivään valitettavasti kuulu metsäretkisuunnitelmia. Itse niiskuttelen nuhaisena ja muutenkin tekee mieli vain nyhjätä kotona. Tänä viikonloppuna on vietetty Tampereen päiviä (huomenna on oikeasti Tampereen synttärit) ja ohjelmaa on ollut jos jonkinmoista. Me kävimme lasten kanssa eilen pyöräilemässä kaupungilla ja pistäydyimme muutamassa juhlapaikassa. Näimme Moreenialla (kosken vieressä oleva mystinen rakennus, jonne vihdoin pääsimme sisään) aivan ihanan näytelmän Professori Kompostiinin taikakone. Se kertoi jätteiden lajittelusta ja ylipäänsä roskista. Hyvä aihe ja huippuhyvät näyttelijät, tunnelmasta tuli jostain syystä mieheen Eduard Uspenskin kirjat ja niistä välittyvä huumori.

Tampereen päivää vietettiin myös Vakoilumuseossa, joka on sellainen paikka, että tuntee kulkeneensa ajassa taaksepäin jonnekin vakoiluelokuvaan 1960-70-luvulle. Hieno museo ja miten paljon mielenkiintoisia kapistuksia. Voiko olla tottakaan! Lapset saivat etsiä ja kokeilla vempaimia ja täyttää lappusen, jonka jälkeen heille annettiin juniorivakooja-kortit. Vau!

Tänään ehkä kuitenkin jossain vaiheessa Tampereen taidemuseoon ja Amurin työläismuseokortteliin, jos jaksetaan.

Nauttikaa syksyn kauniista väreistä ja raikkaasta ilmasta! Ihmeen hyvin taas henki kulkee tuolla ulkona ja mieli kirkastuu!