Eino Leinon päivä

Runon ja suven päivä. Eino Leino ja hänen runonsa saavat herkistymään, vaikka en kovin tarkasti hänen tuotantoonsa olekaan tutustunut. Aina silloin tällöin luen kokoelmaa, josta todennäköisesti löytyy lähes hänen koko runollinen tuotantonsa. Osa runoista on hyvin romanttisia, vekkuleitakin. Osa mielettömän kauniita, kuten oma lempparini (hieman kliseisesti) Nocturne, osaa taas en ymmärrä lainkaan. Isoäitini lempiruno Leinolta oli Hymyilevä apollo ja hän piti kovasti siitä, kun tämä runo (tai pituuden perusteella jo varmaan runoelma) luettiin radiossa. Itse en ole sitä koskaan kuullut, harmi. Mutta jotain Leinoa sentään kuuntelimme tänään, nimittäin ELE-yhtyeen Leino-lauluja (äänessä ihana Eva Louhivuori) sekä Vesa-Matti Loirin kokoelmaa, josta juuri tuo Nocturne löytyy (jostain syystä kaikki Loirin Leino-levyt ovat kateissa). Nautimme suvesta (osan siitä istuin itse elokuvateatterissa ja katselin mielenkiintoisen ja melkoisen hyvän Armi elää! -elokuvan), joka nyt on parhaimmillaan.

Kaunista runon ja suven päivää kaikille! 

Nocturne 

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino

P.S. Sain tänään hassun kuvan lapsista, että taidanpa jakaa sen tännekin. En tiedä, onko se muista hauska, mutta meitä se nauratti. Yritin saada lapsista kivan kuvan, mutta he vain näyttivät kieltä ja venyttivät silmiä niin, että näyttivät ihan höpsöiltä. Sanoin, että olkaapa nyt kullanmurut nätisti ja olivathan ne. Hienosta kuvasta tuli omituinen, kun eräät varpaat sattuivat Simon kruunuksi. Aluksi luulin niitä Sonjan varpaiksi, mutta ne ovatkin lasten alla makaavan isukin. Hieman kreisiä!

Millä todennäköisyydellä...

Tänään oli ensimmäinen hellepäivää lähentelevä päivä pitkään aikaan. Siispä tuumasta toimeen. Pesin koneellisen lakanoita ja sain ne ulos kuivumaan. Aurinko paistoi ja tuuli mukavasti. 

Lähdimme vielä Rauhaniemeen pesemään yhtä mattoa, joka oli syksyn, talven ja kevään parvekkeella (ei siis todellakaan mikään kovin likainen mattoa). Pituutta tällä vanhalla rakkaalla mökiltä meille tulleella räsymatolla on varmaankin noin neljä metriä. Onneksi se on kapea ja kevyt. 

Pesin maton kuunnellen ihmisten iloisesti pulputtavaa juttelua ja naureskelua aina silloin, kun vieruskaverin päälle roiskahti vahingossa vettä. Eräs nainen tokaisi, että pesupaikalle on tultu sillä riskillä, että kastuu (hänellä oli etupuoli aivan märkä). Eipä kastuminen siinä paisteessa ja lämmössä haitannut. Tunnelma oli ihana: kesäinen ja kevyt. 

Heitin maton kuivumaan orrelle ja menin muun perheen seuraksi rannalle. Vesi oli muuten kylmää, vain 11 astetta, kun se muutoin on useinmiten ollut 14. Pulahdin silti uimaan. Antoni oli lasten kanssa rakentanut hienon hiekkalinnan vedenrajaan. Kesä!

Haimme Tampereen kylpylän Classic Pizzasta kaksi pizzaa. Antoni päätti yllättää ja valitsi meille jonkun ihanan thairuoalta maistuvan päällysteen. Oli herkullista! Jos pizzasta voi sanoa, niin tämä oli raikas. 

Saimme iltasella vielä vieraita: pappa tuli meitä naisporukan kanssa moikkaamaan. Oli hauskaa! 

Mutta sitten alkoi sataa. Pyykit! 

Rankkasade ja totaalinen kastuminen. 

Nyt on taas oikein viehättävä ilma. Pääskyset huutelevat ja taivas on sininen. Toivottavasti lakanat ja matto kuivuvat. 

Sääennusteen mukaan huomenna sataa. 

Mikä oli opetus?

Katso sääennuste, ennen kuin alat suunnitella isojen pyykkien kuivaamista ulkona.

Ihanaa viikkoa!

kesämietteitä

"Olkoon kaivossa sammakoita miten paljon tahansa ja talon ikkunat vaikka säpäleinä, olkoon Nikkarila miten ränsistynyt hyvänsä, mikään ei estäisi häntä olemasta onnellinen juuri täällä ja nyt. Sillä oli kesä. Pitäisi aina olla kesäkuun ilta, hän ajatteli. Tyyni ja unelmoiva kuten tämäkin ilta. Ja hiljainen. 

Lokit risteilivät laiturin yläpuolella, yksi niistä päästi pari kirkaisua. Mutta muuten oli niin uskomattoman hiljaista, että korvissa aivan suhisi. Meren yllä leijui usvaa, kaikki oli kaunista hieman surumielisellä tavalla. Puista ja pensaista tippui vettä ja ilmassa oli sateen ja maan, suolaveden ja märän ruohon tuoksu..."

Malinin ajatuksia Astrid Lindgrenin kirjassa Saariston lapset

ihana kesä

Voi että, miten olen nauttinut tästä alkukesästä. Helteitä vielä odotellaan, mutta ihan hyvä niin. Lämmintä saa toki tulla, mutta on tämä viileys, raikkaus ja kosteus ollut vain niin mukavaa. Uimakärpänen puraisi, kun Antonin vanhemmat olivat täällä Tampereella viettämässä juhannusta ja olemme käyneet useamman kerran uimassa, joka kerta eri rannalla. Lapsetkaan eivät ole arastelleen viileää vettä, vaan nauttineet siitä, kun saa heittää vaatteet pois ja lotrata veden kanssa. Veden ei itseasiassa tarvitsisi edes kovin paljoa lämmetä, sillä nyt se on mukavan raikastavaa. Itse olen viihtynyt vedessä niin hyvin, etten sieltä pois tahtoisi. Rakastan uimista ja vedessä olemista, olen aina pitänyt kovasti ulkovesistä (vaikka pelkäänkin syvää). Yksi viileyden hyvä puoli on se, että rannat ovat aivan tyhjiä. Ei tarvitse ahtautua tai miettiä, miten olla.

Mutta siis, toivotaan, että lämmin jossain vaiheessa saapuu, heinäkuussa ainakin. Onhan se mukava päästä kulkemaan t-paidassa ja shortseissa.

Hmm... mitäs meidän kesään muuta kuuluu. Tänään satoi melkein koko päivän ja kaatamalla. Lähdimme siitä huolimatta ulos katsomaan, miltä Onkiniemi näyttää. Laitettiin kaikki kunnon sadevehkeet päälle ja selvittiin kotiin asti lähes kuivina (mulla kainalossa iso reikä ja lapset kahlasivat pikkusen liian syvälle saappaissa). Sade oli ihana ja Onkiniemi mielettömän kaunis. Nyt on se mahtava alkukesän hetki, kun koiranputket, vuohenputket, erilaiset heinät, lupiinit, akileijat, metsäkurjenpolvet, hiirenvirnat, ojakellukat ja monet muut kukkivat. Jopa hahtuvaiset voikukat ovat suunnattoman hienoja.

Onkiniemessä oli paljon kotiloita, mikä oli erityisesti lasten mieleen.

Tällä hetkellä taivaalla näkyy jo sinisiä laikkuja ja lokit aloittelevat iltakailotustaan. Illalla on hauska pitää ikkunaa auki ja kuunnella lokkeja.

Eipä tänne nyt tämän ihmeempää. Ollaan järkkäilty (ainakin yritetty) legoja ja katsottu elokuva Big Hero 6 (nukahdin hieman kesken kaiken, mutta Simon mielestä se oli ainakin hyvä, kun oli onnellinen loppu). Nyt aion köllähtää sänkyyn lukemaan Hemingwayn Kenelle kellot soivat-romaania, joka on mielenkiintoinen, mutta melko hidastempoinen ja ajatuksella luettava kirja. Eilen Antoni aloitti samaisen kirjailijan suhteellisen paksun Ensimmäiset 49 kertomusta (suosittelen, upeita kertomuksia) ja nukahti pamauttaen kirjan kuuluvasti päälleen. Pelästyin ja tajusin, miten kohtalokas Hemingway voi olla.

Suloisia kesäpäiviä!

P.S. Kuvat ovat juhannukselta Onkiniemestä, silloinkin satoi.

ohi on!

Laiskuus on taas iskenyt kirjoittamisen suhteen. Olin siis 12.5. psykologian pääsykokeessa. Koe ei mennyt kovin hyvin, joten en ihmettele, mikäli ovet yliopistoon eivät tällä kertaa aukea (onhan siellä jo kerran oltu ja uloskin päästy). Toivon silti, että jotenkin pääsisin... Mutta joka tapauksessa koko alkuvuoden luku-urakka on ohi ja voi hengähtää. Hitsi, että se matikkaosuus oli hankala. Mutta sen sanon, että lukemalla lisää en olisi osannut yhtään sen paremmin. Materiaalin luin monta kertaa läpi ja kokeessa tein parhaani (vanhentuneella henkkarilla).

Lapsille on syksyksi päiväkotipaikat, joten jotain pitää itsellekin keksiä. Haikeaa on se, että lapset jättävät ihanan Huushollin, jonka kerhot ovat olleen ihan parhaita. Yritän tolkuttaa itselleni, että aikansa kutakin, mutta silti on haikeaa. Huomenna on molempien lasten kevätjuhlat.

Eipä minulla tällä kertaa tämän enempää. Lupaan jälleen kerran olla jatkossa aktiivisempi kirjoittaja. Tampere on nyt tosi kaunis: kevät on parhaimmillaan ja kukkia on paljon. Huomasin tänään, että tuomet alkavat pikku hiljaa kukkia. Ah, mikä tuoksu!

Aurinkoisen mukavia kevätpäiviä (kohta on kesä, kun pääskysetkin ovat saapuneet)!

Kevät!

Kevät on nyt parhaimmillaan: puissa on pieniä silmuja, sipulikukat kukkivat ja metsässä on sinivuokkoja. Ulkona voi seurailla peipposten, västäräkkien ja räkättirastaiden touhuja, lokkeja, naakkoja, variksia, harakoita ja tiaisia unohtamatta. Ihanaa, vai mitä?

Tässä blogissa on ollut hieman hiljaista, sillä olen opiskellut kovasti ja kaikki "vapaa-aika" on mennyt erilaisten kirjojen, artikkeleiden ja laskujen parissa. Ajattelin kuitenkin tulla toivottamaan aurinkoista kevättä ja että palataan asiaan 12.5. jälkeen. Kerron sitten lisää.

Nauttikaa kauniista päivistä ja pikkuhiljaa vihertyvästä luonnosta!

Metsä

Ah, onko mitään niin ihanaa asiaa kuin metsä?! No joo, onhan niitä varmasti, mutta metsässä on jotain ihmeellistä voimaa, jota ei ole missään muualla. Merikin (ja järvet, joet) antaa voimia ja on niin ihana, mutta aivan eri tavalla kuin metsä. Siis sellainen kunnon metsä, missä ei näy juurikaan muita ihmisen jälkiä kuin ehkä kapea polku. Ei roskia, liikennemerkkejä tai yleisiä istumapaikkoja, vain metsää silmän kantamattomiin. Vihreää sammalta, puita (myös lahonneita), kiviä, naavaa, jäkäliä, mustikan ja puolukan varpuja. Lintujen liverrystä. Kosteaa, upottavaa, ihanaa!

Yllättävää kyllä, tällaiseen metsään voi olla helppokin päästä. Autoa siihen kyllä tarvitaan, mutta ei hankalia reittejä tai karttaa ja kompassia. Päätimme viedä meidän kaupunkilaislapset eilen palmusunnuntaita viettämään metsään. Sellainen löytyi Lempäälästä jonkun hiekkatien varrelta läheltä Birgitanpolkua.

Metsä oli mahtava, juuri tuollainen kuin ylempänä kuvasin. Kapealla polulla tuli vastaan vain yksi ihminen. Muuten metsä kaikui vain meidän ja lintujen äänistä. Oltiin tosin sen verran lähellä isompia teitä (vaikka ei olisi uskonut), että jonkinlainen hurina kantautui korviin (liekö autitie). Mutta ei haitannut!

Lapset nauttivat ja me aikuiset nautimme. Polku oli jäinen, joten se aiheutti välillä harmia, mutta mäkipaikoissa lapset saivat kurahousuineen kunnon mäkikyydin. Käveltiin polkua pitkin jonkin matkaa. On muuten aina hyvä muistaa, varsinkin lasten kanssa, että myös takaisinpäin pitää kävellä. Onneksi tajusimme tämän oikeaan aikaan ja etsimme pysähdyspaikan, jossa joimme teetä ja leikimme isojen kivien päällä (tai minä en niille kyllä uskaltanut kiivetä). Sonja lähti tallustelemaan ties minne, onneksi seurasin, koska laulua luritteleva pieni tyttö olisi kyllä voinut kadota isojen kivien ja puiden siimekseen. Onneksi kurahousut olivat keltaiset!

Metsä oli kaunis. Sammalta, jäkälää ja naavaa joka puolella. Isoja kiviä ja kaatuneita puita sikin sokin. Puolukkaa ja mustikkaa siellä täällä. Maa upotti askelten alla, kun vanhat puut olivat saaneet päälleen paksun sammalkerroksen. Oli kosteaa ja hyvä hengittää. Havuja ja lehdettömiä puita. Vihreitä kallioimarteita, suopursua ja vanamon varsia. Paikoitellen lunta (puhdasta lunta!) ja jäätä, mutta suurimmaksi osaksi jo sulaa.

Palattiin samaa reittiä takaisin, tosin lapset olivat sitä mieltä, että ei oltu koskaan ennen kuljettu sitä polkua. Asiat näyttävät erilaisilta eri suunnista...

Kuten ehkä huomaatte tähän oheen en ole laittanut yhtään kuvaa. Arvatkaa miksi? No siksi, että pätin, etten ota koko kameraa mukaan, koska halusin keskittyä metsään. Ja olihan meillä Antonin härveli, jolla napsimme muutaman Instagram-kuvan. Tarina ei ole yhtä vaikuttava ilman hienoja kuvia, mutta halusin vain sanoa, että...

... menkää ihmiset metsään nauttimaan ja olemaan!

Räntäsateiset terveiset Tampereelta!