Ah, onko mitään niin ihanaa asiaa kuin metsä?! No joo, onhan niitä varmasti, mutta metsässä on jotain ihmeellistä voimaa, jota ei ole missään muualla. Merikin (ja järvet, joet) antaa voimia ja on niin ihana, mutta aivan eri tavalla kuin metsä. Siis sellainen kunnon metsä, missä ei näy juurikaan muita ihmisen jälkiä kuin ehkä kapea polku. Ei roskia, liikennemerkkejä tai yleisiä istumapaikkoja, vain metsää silmän kantamattomiin. Vihreää sammalta, puita (myös lahonneita), kiviä, naavaa, jäkäliä, mustikan ja puolukan varpuja. Lintujen liverrystä. Kosteaa, upottavaa, ihanaa!
Yllättävää kyllä, tällaiseen metsään voi olla helppokin päästä. Autoa siihen kyllä tarvitaan, mutta ei hankalia reittejä tai karttaa ja kompassia. Päätimme viedä meidän kaupunkilaislapset eilen palmusunnuntaita viettämään metsään. Sellainen löytyi Lempäälästä jonkun hiekkatien varrelta läheltä Birgitanpolkua.
Metsä oli mahtava, juuri tuollainen kuin ylempänä kuvasin. Kapealla polulla tuli vastaan vain yksi ihminen. Muuten metsä kaikui vain meidän ja lintujen äänistä. Oltiin tosin sen verran lähellä isompia teitä (vaikka ei olisi uskonut), että jonkinlainen hurina kantautui korviin (liekö autitie). Mutta ei haitannut!
Lapset nauttivat ja me aikuiset nautimme. Polku oli jäinen, joten se aiheutti välillä harmia, mutta mäkipaikoissa lapset saivat kurahousuineen kunnon mäkikyydin. Käveltiin polkua pitkin jonkin matkaa. On muuten aina hyvä muistaa, varsinkin lasten kanssa, että myös takaisinpäin pitää kävellä. Onneksi tajusimme tämän oikeaan aikaan ja etsimme pysähdyspaikan, jossa joimme teetä ja leikimme isojen kivien päällä (tai minä en niille kyllä uskaltanut kiivetä). Sonja lähti tallustelemaan ties minne, onneksi seurasin, koska laulua luritteleva pieni tyttö olisi kyllä voinut kadota isojen kivien ja puiden siimekseen. Onneksi kurahousut olivat keltaiset!
Metsä oli kaunis. Sammalta, jäkälää ja naavaa joka puolella. Isoja kiviä ja kaatuneita puita sikin sokin. Puolukkaa ja mustikkaa siellä täällä. Maa upotti askelten alla, kun vanhat puut olivat saaneet päälleen paksun sammalkerroksen. Oli kosteaa ja hyvä hengittää. Havuja ja lehdettömiä puita. Vihreitä kallioimarteita, suopursua ja vanamon varsia. Paikoitellen lunta (puhdasta lunta!) ja jäätä, mutta suurimmaksi osaksi jo sulaa.
Palattiin samaa reittiä takaisin, tosin lapset olivat sitä mieltä, että ei oltu koskaan ennen kuljettu sitä polkua. Asiat näyttävät erilaisilta eri suunnista...
Kuten ehkä huomaatte tähän oheen en ole laittanut yhtään kuvaa. Arvatkaa miksi? No siksi, että pätin, etten ota koko kameraa mukaan, koska halusin keskittyä metsään. Ja olihan meillä Antonin härveli, jolla napsimme muutaman Instagram-kuvan. Tarina ei ole yhtä vaikuttava ilman hienoja kuvia, mutta halusin vain sanoa, että...
... menkää ihmiset metsään nauttimaan ja olemaan!
Räntäsateiset terveiset Tampereelta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti