suru

Kaksi miestä ja moottorisaha

saapuivat rauhallisena, aurinkoisena kevätpäivänä. 

Hiljaa, 

kuin varkain,

karsivat suuria, raskaita oksia.

Kovalla pärinällä 

rikkoivat rauhan, 

katkoivat paksun rungon. 

yksi

kaksi

kolme 

neljä

viisi

Viisi koivua kaadettiin pihasta, 

pääsiäisen alla tuomittiin kuolemaan

koko takapihan arvokas herrasväki. 

Mitä mahtoivatkaan kokea vuosien aikana nuo hiljaiset viisaat, 

mitä nähdä päivien kuluessa?

Vielä olisivat oksat jaksaneet synnyttää uutta, 

antaa silmujen puhjeta lehteen, 

vankka varsi seistä maassa vuoden jos toisenkin.

Mutta ihminen päätti: kaatukoon!

Nyt kauniit, vaaleat rungot 

makaavat pölleiksi pilkottuina,

vastasataneen lumen alle unohdettuina. 

Ei ole enää oksia talitintille viivähtää, 

ei paikkaa varikselle istahtaa,

eikä vehreää lehtimajaa oravalle levähtää. 

Vain haikea tuuli humisee surullisessa tyhjyydessä.

pääsiäispäivänä 27.3.2016, 

kun takapihan koivut 

näyttivät maassa 

niin kovin yksinäisiltä,

unohdetuilta 

(onneksi etupihan inspiroivat koivut ovat vielä pystyssä)