Ensin kuitenkin kävimme Kulttuuritalo Laikussa katsomassa hirmu hyvän näytelmän Aasi, koira, kissa ja kukko. Teatteri Reaktio olikin tuttu jo viime vuodelta, kun näimme Tallipihalla esityksen Sekamaailman sankarit. Tämänvuotinen esitys perustui löyhästi Grimmin mainioon Bremenin soittoniekat -tarinaan, jossa eläimet alkavat vähän niin kuin tuosta noin vain asua rosvojen talossa. Luimme eilen pitkästä aikaa tämän tarinan rannalla, kun olimme iltauinnilla (raikasti taas olon kummasti tuo uiminen): alunperin tapettaviksi joutuvat eläimet alkoivat tyytyväisinä viettää itsenäistä elämää ja tiedä häntä, pääsivätkö koskaan sinne Bremeniin.
Laikun musiikkisali on upea, erinomainen paikka pienikokoisille näytelmille. Aasi, koira, kissa ja kukko -esitystä voi todella pitää pienimuotoisena, koska juuri mitään rekvisiittaa ei ollut, vain tarpeellinen välineistö. Pidän kovasti sellaisesta. Hahmot olivat ihania, näyttelijät lahjakkaita: ilmeet, eleet ja oleminen silloinkin, kun ei ollut juuri oma vuoro puhua tai olla keskipisteenä. Ei todellakaan mitään jököttämistä. Runomuotoinen puhe oli hauska, lapsetkin sanoivat jälkikäteen, että oli riimejä. Laulut olivat mukaansatempaavia ja yleisökin otettiin välillä mukaan. Erinomaista!
Esityksen jälkeen kävimme saunassa. Sekin teki tässä kuumuudessa hyvää. Oli ihana käydä kuumassa ja sitten peseytyä viileässä vedessä. Saunan jälkeen otin minitorkut, tein eväät ja pakkasimme reput. Sitten kiipeämään vuorta ylös ja alas (siis Pyynikinharjua). Aurinko alkoi laskea ja ilta hämärtyä.
Pyynikinranta ja Jalkasaari olivat täynnä ihmisiä. Ihana tunnelma: hämärä, lämmin ilta, ihmisiä joka puolella ja yhteinen odotus, milloin se verikuu ilmestyy taivaalle. Moni oli ottanut hyvän paikan niin, että näkymä taivaalle oli esteetön. Järvi oli täynnä ihmisiä ja myös veneitä. Mekin löysimme hyvän paikan Jalkasaaren kallioiden juurelta. Levitimme viltin ja aloimme nauttia iltapalaa. Odotimme samalla ja odotimme ja odotimme...
Kuuta ei kuitenkaan näkynyt. Olimme ehkä hieman pettyneitä, mutta ennen kaikkea halusimme uimaan. Oli oikea yöuinti-idylli. Lempeä lämpö, hämärä, samettinen vesi... Vaikka olisi ihana uida sellaisessa paikassa, jossa ei ole muita, niin minusta oli turvallisen tuntuista, kun rannalla ja vedessä oli paljon ihmisiä (muuten mielikuvitus olisi lähteänyt liikkeelle ja ajatukset täyttyneet jättihauista, monneista ja muista vedessä vaanivista kauheuksista). Siis niin ihanaa! Kun aurinko ei helottanut taivaalla, niin vesi todella raikasti. Tuntui jopa, että vesi oli lämpimämpää kuin ilma.
Keskiyön uinti... Lapset ihmettelivät, miten kaikki oli pinnan alla niin tummaa, eivät olleet aiemmin sukellelleet yöllä... Vedestä oli pakko lähteä pois, vaikkei olisi millään halunnut. Kuutakaan ei näkynyt. Paljon ihmisiä jäi vielä rannalle, kun me puolenyön maissa lähdimme kohti kotia. Näimme lepakon lentelemässä puiden välissä. Simo huomasi siilin ja rusakkokin pomppi jossain.
Metsässä ja harjun rinteellä oli mukava kävellä, kun porotus oli poissa. Näin helteellä voisi alkaa yöeläjäksi. Nukkuisi kuumat päivät ja nauttisi lämmöstä vasta yöllä. Lenkkipolulla hassuttelimme, että katuvalot olisivat kuu ja Pyynkin urheilukentän digitaalikellon punainen väri sai meidät naureskelemaan, että kuu on pudonnut sinne kentälle.
Ei kuuta tällä kertaa, ajattelimme, kun käänsimme selkämme tuolle urheilukentälle. Onneksi joku meistä katsoi taaksepäin vielä kerran, sillä yhtäkkiä siellä se oli: verikuu. Mistä se sinne ilmestyi? Lapset nostettiin äkkiä sähkökaapin päälle ja kuuta ihastelemaan. Ehkä taivaalla oli ollut pilviä emmekä aiemmin kuuta nähneet, mutta siinä se nyt tervehti meitä verenpunaisena. Sitten yksi sivu alkoi kirkastua. Voi, että tuli hyvä mieli! Täydellinen ajoitus!
Pääsimme siis iltapiknikille, yöuinnille ja näimme sen kuunkin. Täydellinen yö! Alla kuva kuusta, ei ehkä terävin ja hienoin (ja maan varjo jo siirtymässä), mutta siinä se on kuitenkin: verikuu.
