rauhallista joulua!

Nyt on hyvä aika hiljentyä joulun odotukseen ja palata koneen ääreen vasta joskus joulun jälkeen. Ihanaa! Tänään satoi paljon lunta. Pääsimme lasten kanssa ulos, koska vesirokko alkaa olla selätetty (peukut pystyyn, että pysytään terveinä mahdollisimman pitkään). Nautimme lumesta ja tuiskusta.

Toivotan kaikille rauhallista, tunnelmallista ja ihanaa joulua, miten ja missä tahansa sen vietättekin! 

Rauhaa ja rakkautta, ei kai sitä muuta tarvita! 

lucian päivä

Ah, valoa, jos mitä, tämä maa nyt tarvitsee! Ja tänään sitä saatiin: lunta ja Luciaa. Suunnitelmissa oli käydä ensin Tallipihalla katsomassa Tiernatyttöjä ja sen jälkeen kuljeskella Vapriikkiin seuraamaan Lucia-kulkuetta. Jostain syystä lapset olivat aivan veto pois (ehkä viimeviikkoinen kuumeilu ja nyt ilmestyneet paukamat - vesirokko kai sittenkin, vaativat veronsa), joten päädyttiin vain viettämään hetki Tallipihalla ja tultiin sitten kotiin.

Jos jostain tietää, että lapset eivät ole aivan kunnossa, on se, että he eivät mene peuhaamaan lumeen. Yleensä pienikin lumimäärä saa lapset pomppimaan, pyörimään, kaivamaan ja innostumaan uusiin leikkeihin. Tänään ei paljon lumipöpiyttä nähty.

Tallipihalla Tiernatytöt esittivät perinteistä tiernapoikanäytelmää, joka on minulle joulunodotuksen kohokohta. Onneksi tiernapojat eivät ole ihan kokonaan menneet pois muodista ja useissa kaupungeissa näytelmää näkee aina jossakin. Vuonna 2013 onnistuttiin vahingossa näkemään näytelmä Helsingissä, kun joukko nuoria keräytyi esittämään tätä Stockmannin edustalle. Olin onnellinen. Viime vuonna kävimme Särkänniemen Koiramäessa, jossa näimme koiraversion näytelmästä (on muuten myös suosittu kirja ollut taas viime päivinä tuo Koiramäen Martta ja tiernapojat, kiitos Mauri Kunnas tästäkin). Se oli ihan ok ja pääasia, että edes koiraversio. Tänä vuonna sitten tuo Tiernatyttöjen versio, joka oli tosi hyvä!

Vähäinen lumi antoi esitykselle kauniit puitteet Tallipihan vanhojen, idyllisten rakennusten ja kevyen jouluvalaistuksen kanssa.

Käytiin katsomassa ponia ja aasia, jotka olivat koko ajan kiinni toisissaan. Aasi veti ponia harjasta ja huri karvaa. Poni vähän viuhtoi päätään, mutta tuntui melkein nauttivan saamastaan, melko raisustakin, huomiosta. Mahtava talvikarva kaksikolla.

Lapset kävivät perinteisellä karuselliajelulle. Vanhanajan karuselli on suloinen kuin mikä. Ja joulumusiikki soi.

Lapset söivät makkarat ja me Antonin kanssa maistelimme loimulohta: herkullisen suolaista ja tillistä, nam!

Kylmissään olevat lapset halusivat takaisin kotiin. Kieltäytyivät jopa uudesta karuselliajelusta. Päätimme jättää Lucia-kulkueen väliin ja lähdimme lumista maisemaa ihaillen kohti kotia.

Tänään teki ekan kerran tänä talvena mieli kuunnella Kate Bushin 50 Words for Snow -levyä. Siinä on niin hyvä tunnelma, joka sopii täydellisesti näihin ensilumisateisiin: kun on pimeää ja lumi tipahtelee hiljalleen katulampun valossa.

We're over a forest.
There's millions of snowflakes.
We're dancing.

The world is so loud. Keep falling and I'll find you...

Kotona katselimme Yle Areenasta viime vuoden Lucia-neidon kruunajaisia ja kuudelta näimme myös, kuinka tämän vuoden Lucia (oikealta nimeltä muuten Sonja) asteli alas Suurkirkon portaita. Kaunista!

Metsiin jo Pohjolan
vaipan luo hanki.
ja maa on valkean
verhonsa vanki.
Taivaisen hohteen tuo,
Lucia valon suo, 
Pyhä Lucia, 
Pyhä Lucia. 

Luimme Lucian menneisyydestä erilaisia versioita: silmien irroittamista ja rovioita... Aika traagista. Lauloimme myös tiernapoikia siitä Mauri Kunnaksen kirjasta.

(Katsoimme myös Lego Ninjagoa, mutta se ei sovi nyt ollenkaan tähän joulutunnelmaan, joten en kerro siitä sen enempää.)

Valoisaa Lucian päivän viimeisiä tunteja (no, melko pimeää jo on)!

pipruja

Ennen joulua on ihana tehdä ja paistaa pipareita. Haaveni olisi jaksaa joskus tehdä itse piparitaikina, koska se vaan on maultaan parasta (siis raakana). Tänään turvauduttiin Ikean valmispiparitaikinaan, joka oli ihan ok, tosin hieman höttöistä. Taikinakoko oli kuitenkin osuva, koska siitä tuli vain kaksi pellillistä pipareita. Lapset jaksoivat leipoa alusta loppuun ja Simo vielä koristelikin toisen pellillisen tomusokerin ja sirtuunamehun sekoituksella.

Itse en niin pipareista välitä, paitsi kun niiden päälle laittaa sinihomejuustoa tai ne koristelee tuolla makealla tökötillä. Silti pipareissa on sitä jotakin, joulun tunnelmaa. Muistan aina, kun mammalla teimme joulun alla ison kasan pipareita. Kävimme kellarinrappusissa maistamassa kylmää taikinaa, hmm hyvää. Onneksi lapset innostavat minutkin leipomaan niitä, ei varmaan muuten tulisi paistettua...

Herkullista viikon jatkoa!

oi ihana joulukuu!

Tänäkin jouluna tämä lasten mielestä vähän pelottava tonttu vartio meidän touhuja. Tonttu-paralta on matkan varrella kadonnut kävelykeppi ja parta on alkanut repsottaa, mutta hyvin vanhus silti täyttää tehtävänsä mm. Joulupukin kirjeiden jättöpaikkana (lähtivät tänään kohti Korvatunturia, oli siinä lapsilla ihmettelemistä, kun kirjeet olivat mystisesti kadonneet). Tonttu on ollut minulla aina. En tiedä, mistä se on tullut, mutta aina se on kulkenut mukana ja joka joulu ollut esillä. 

Ääneti kuu käy kulkuaan, 

puissa lunta on valkeanaan.

Kattojen päällä on lunta, 

tonttu ei vaan saa unta...

Hirmuisen mukavaa joulukuuta ja joulun odotusta! 

Marraskuun viimeinen

Tänään on marraskuun viimeinen päivä ja syksykin alkaa olla lopuillaan. Lumi suli ja synkkyys jatkuu. Onneksi muutaman kerran aurinko on kurkistellut pilvien takaa, joten toivoa on. Ihanaahan nyt on ollut, raikas ilma edelleen ja metsässä kaunista: vihreää sammalta ja ruskeita lehtiä.

Samalla kun marraskuu päättyy, päättyy myös mukava lukuhaaste (ei tarkoita kuitenkaan, että lukeminen loppuu). Eilen illalla alkoi Marininan Kuoleman käsikirjoitus olla niin jännä, että oli pakko lukea se loppuun, vaikka kello oli jo reilusti yli puolen yön. Kirja oli tosi hyvä, kuten ovat olleet aiemmatkin teokset tässä Kamenskaja-sarjassa. Erityisesti pitää kiittää loistavaa ja hyvin sujuvaa suomennosta, jonka on tehnyt Liisa Viitanen. Itse juoni oli mutkikas ja mukaansatempaava huumorilla höystettynä. Sarja on siitä miellyttävä, ettei se ole liian väkivaltainen tai hurja, vaikka Venäjällä liikutaankin. Anastasia Kamenskaja on hahmona positiivinen kaikkine "vikoineen" päivineen. Suosittelen Marininan dekkareita kaikille leppoisasta jännityksestä pitäville!

Ehdin tänään aamupalan yhteydessä aloittaa uudenkin opuksen. Tällä kertaa hieman erilaisen kirjan (viime aikoina kun dekkarit ovat maistuneet), nimittäin Diane Keatonin muistelmat Nyt ja aina (Then Again 2011). Ainakin alku on mielenkiintoinen. Kirjassa risteävät Dianen oman elämän muistelmat ja tämän äidin Dorothyn päiväkirjamerkinnät. Diane Keaton on yksi suosikkinäyttelijöistäni, joten uskon, että tulen pitämään myös hänen kirjoituksista. Ja eiköhän tänä jouluna tule taas katsottua ihana jouluhömppä Perheen jalokivi, jossa Keaton esittää perheen äitiä, joka saa jouluna vieraakseen kaikki lapsensa puolisoineen ja lapsineen (tai no, lapsenlapsia on vasta yksi, toinen tuloillaan).

Sellaista tänne. Pian on lasten joulujuhla ja sitten alkaakin joululoma. Sitä ennen on vielä itsenäisyyspäivä ja Simon tanssijuhlat, kivaa!

Tunnelmallista joulun odotusta!

Vielä muutama päivä lukuhaasteen parissa

Marraskuu on hurahtanut hurjalla vauhdilla eteenpäin. Ensin oli kosteaa, harmaata ja synkkää, nyt on valkoista ja kylmää. Mukava muutos ja kivaa vaihtelua. Ollaan ehditty leikkiä lumisotaa, peuhata lumessa ja laskea mäkeä. Lisää lunta, kiitos (tai ei ainakaan sitä märkää loskakeliä)!

Lukeminen on sujunut edelleen. Viime keskiviikkona sain loppuun mahtavan Isomäen Heräämisen. Kirja oli taattua Isomäki-laatua: jännitysta, toimintaa, outoja tapahtumia, yllättäviä käänteitä ja pohdintaa maapallon tulevaisuudesta. Kuten jo aiemmin mainittu, Isomäen tyyli kirjoittaa uppoaa minuun ihan täysillä. 

Torstaina hurautin bussilla Helsinkiin. Sain bussissa hyvin seuraavan kirjan, eli venäläisen Alexandra Marininan dekkarin Kuoleman käsikirjoitus (Nezapertaja dver, 2001), alkuun, vaikka uni vei lopulta voiton. Niin käy aina. 

Pääsin Helsingissä hurvittelemaan äitin kanssa. Torstaina kävimme Studio Pasilassa katsomassa musiikkinäytelmää Kummitusjuna. Näytelmä vaikutti ensi alkuun epäilyttävän kammottavalta, mutta muuttui sitten hyvinkin mielenkiintoiseksi ja lopulta sitä olisi katsellut pidempäänkin. Ideana oli, että Mellunmäen metroasemalta lähtien näytelmässä käytiin läpi metroasemia ja jokaiselle löytyi joku makaaberi tarina. Oivaltavia, koskettavia ja groteskeja episodeja (erityisesti miehen ja pakastimessa olevan vaimon välinen kohtaus), joissa ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Näyttellijät olivat todella taitavia, lavastus yksinkertaisen kekseliäs. Bändi oli aivan huippu ja musiikki muutenkin toimi mehevästi. Näytelmässä kuultiin Anna-Mari Kähärän ja Jussi Tuurnan säveltämää musiikkia. Tykkäsin.

Perjantaina kävimme heti aamusta katsomassa Kätilö-leffan, joka sekään ei ollut mikään iloisin elokuva. Tykkäsin kuitenkin siitäkin kovasti (Krista Kosonen on aina ihana, Tommi Korpela hyvällä tavalla kammottava ja Lauri Tilkanen surumielisen suloinen, mutta entäs PPP:n hampaat!).  Onneksi oli äiti turvallisesti vieressä. Meidän lisäksi salissa oli vain yksi vanhempi rouvashenkilö, jolle olisi tehnyt mieli huikata hurjimpien sotakohtausten aikana, että tulepas meidän viereen istumaan. 

Illalla saapui loppu perhe mummikkalan kautta mummalaan ja lauantaina käytiin juhlimassa veljen synttäreitä. Oli taas tapahtumatäyteinen viikonloppu. Kivaa! Sunnuntaina ajellessamme pimeydessä kotiinpäin maisema muuttui ihan valkoiseksi ja Tampereella olikin kymmenisen senttiä lunta maassa. 

Viikko on taas lähtenyt käyntiin ja huomenna onkin jo keskiviikko. Kohti joulua mennään! Nyt kirjan pariin ja sitten nukkumaan. Makeita unia!

P.S. Tänä vuonna en varmaan jaksa pitää erityistä blogijoulukalenteria, vaikka ajatus olisikin ihana. En yksinkertaisesti jaksa avata joka päivä konetta, kun on valtavasti luettavaa varsinkin, kun tuo kognitiivinen neurotiede -kurssi alkoi ja siinäkin olisi kirja painavaa asiaa luettavana. Mikä siis on kivaa, mutta rajoittaa koneella oloa. Onneksi on aina mainio partiolaisten joulukalenteri, jonka parissa toivottavasti mahdollisimman moni viihtyy. 

P.P.S. Vaikka blogijoulukalenteria ei tulisikaan, se ei silti tarkoita, ettenkö edelleen rakastaisi joulua. Tänä vuonna oma trendini on, että hiljaa hyvä tulee. Rauhallinen joulu, paras joulu. En jaksa kuunnellakaan muuta joulumusiikkia kuin harrasta jouluhyminää. Lumista joulunodotusta!

Marraskuu on kirjakuu

Olin tänään kognitiivisen neurotieteen reilu kolmituntisella luennolla. Aihe voi kuulostaa hurjalta, mutta paljastuikin, että aivojutut ovat mielenkiintoisia. Ehkä tuohon suhtautuu eri tavalla, kun ei ole pakko oppia mitään, kun opiskelen vapaaehtoisesti. Toisaalta aivot ovat vähän sama juttu kuin avaruus, että jos niistä tietää liikaa, niin ajaa itsensä hulluuden partaalle. Kaikessa monimutkaisuudessaan aivoissa ja ihmisen hermojärjestelmässä on jotain kamalan selkeää. Ehkä se johtuu siitä, että kaikilla osilla on omat nimensä ja tehtävänsä. Ja miten mielenkiintoista on se, kuinka aistiärsykkeet liikkuvat aivoissa tai miten ihminen tuntee... 

Olen edelleen lukenut paljon How children develop -kirjaa (nyt jo toista kertaa) ja yritän löytää aineistoa esseeseen (ja sitähän löytyy, mutta mikä olisi oleellisinta). Onneksi aina johonkin väliin mahtuu pieni viihteellisempi lukuhetki. Sain eilen illalla luettua Kähkipuron Naislääkäri -dekkarin. Vai voiko tuota nyt kutsua dekkariksi? Mistään detective storysta ei oikeastaan ollut kyse, vaikka kyllä poliisikin tarinassa esiintyi. Kirja kertoi Lintukoto-nimisestä sairaalasta, jossa oli tehty laittomia abortteja ja jonka työntekijät olivat hieman kyseenalaisia. Henki sairaalassa oli tympeä ja pian alkoikin tapahtua vaikka mitä. Tulipalo, pari kuollutta, kolareita ja huumeita. Tunnelma oli kauttaaltaan aika synkkä. Onneksi lopussa annettiin vihjeitä paremmasta ja kirjasta jäi suhteellisen hyvä mieli. Ei muuten uskoisi, että 176 sivuun ehtii mahtua niin paljon toimintaa. Kirjan alku oli puuduttava, mutta muuttui onneksi 1970-lukulaisen viihdyttäväksi tarinaksi. 

Koska ilta oli vielä nuori silloin eilen, aloitin taas jo uuden kirjan lukemisen (on niin monta hyvää odottamassa...). Tällä kertaa vuorossa on Risto Isomäen Herääminen (2000). Löysin tämän jokin aika sitten divarista ja koska neljä muuta lukemaani Isomäkeä ovat olleen hengästyttävän hyviä, päätin tarttua tähän jo aiemmin julkaistuun romaaniin. Ensimmäiset 72 sivua ovat todella lupaavia, vaikka aika jännittäviä ja vähän pelottaviakin. Isomäen tyyli on mukavan viihdyttävä, vaikka kirjoittaakin vaikeista (ja ehkä etukäteen ajateltuna tylsistä) asioista. Kuitenkin lukiessa ajatus lähtee monesti harhailemaan suurien asioiden pariin ja tekee mieli vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa. Ilmaston nopeaa lämpenemistä, kuivuutta, outoja kuolemia, metsäpaloja, kummallisesti käyttäytyvä aids-virus, jälkiä kuussa... 

Kaikkea en aina ymmärrä, mutta kirja antaa yleensä hyvän selityksen. Tässä pieni esimerkki:

"- Se on yksi planktoneliöiden luokka, selitti Irina. - Juuri coccolitoforidit tuottavat tehokkaimmin dimetyylisulfidi-nimistä kemikaalia, joka antaa merelle sille tyypillisen hajun ja lisää pilvien muodostusta. Valtameren yllä muodostuu suhteellisen vähän pilviä, koska ilmassa on vain vähän vesipisaroiden tiivistymiskeskuksina toimivia hiukkasia. DMS-pisarat voivat korvata tämän puutteen, aivan samoin kuin valtamerilaivojen savupiipuistaan kylvämä rikki. Jos Velan säteily tappoi tehokkaammin muita planktonleviä, coccolitoforidien osuus olisi vastaavasti kasvanut ja ilmasto viilentynyt runsaamman pilvipeitteen takia."

Ei muuta kuin mukavaa marraskuista viikkoa! Toivottavasti jokaiselle löytyy jostain valoa tähän pimeyteen. Ehkäpä se aurinko taas joku päivä näyttäytyy. Onneksi aina voi sytyttää muutaman kynttilän. 

Edelleen kirjojen parissa

Ulkona on synkkää ja harmaata, lähes mustaa (no, nyt illalla onkin, jos ei oteta huomioon kaikkia keinovaloja ulkona). Kotiinkaan ei saa kunnon valaistusta, vaikka kaikki lamput olisivat päällä. Tällä viikolla todellinen syyspimeys on iskenyt. Vaikka onkin ihanaa, on myös väsyttävää. Huomaan, että heti, kun tulee hämärä, siis viimeistään siinä neljän maissa, väsähdän. Vaikka kuinka olisi hetki sitten ollut energiaa, niin ilta menee sellaisessa puolihorteessa. Lapset ovat tietysti aina energisiä, mutta hekin nukahtavat illalla nopeasti ja viihtyvät Aku Ankkojen ja Afrikan tähden parissa. Syysväsymys... Luonto yrittää sanoa, että levätkää, ihmiset, levätkää! Mutta eiväthän ihmiset lepää.

No, lukeminen maistuu edelleen. Hammesfahrin Syysuhrin lukaisin tänään loppuun. Olisi pakerrettavaa kehityspsykologian esseen kanssa, mutta jännitykirjat alkavat loppua kohden olla niin jännittäviä, että niitä ei malta laittaa pois käsistä. Kirja oli ihan hyvä, viihdyttävä nyt ainakin. Kuvittelin tapahtumat aina Amerikkaan, vaikka Saksasta oli kyse. Tunnistan kyllä Kölnit ja Münchenit saksalaisiksi kaupungeiksi, mutta kirjoitustyyli toi mieleen jenkkidekkaristit. Kirjassa oli liikaa kaikkea. Kirjailijan tyyli kirjoittaa oli ylitsepursuava. Hän vihjaili liikaa. Tuntui, ettei lukiessa voinut hengähtää. Tässä kirjan alusta yksi katkelma: 

"He lähtivät heti Gladbachiin, ja Christa itki koko matkan. hän oli suunniltaa ja hoki jatkuvasti: "Mihin se tyttö vielä ehtiikään?" Kuusitoistavuotiaana äidiksi, kahdenksantoista vuotiaana murhaajaksi. Pahempaa ei voisi enää tapahtua, oli äidin ajatus. Mutta pahan määrällä ei ole rajaa."

Pidän sellaisesta tarinan kuljetuksesta, jossa tarina juoksee itsestään eteenpäin. Tekstin ei tarvitse jatkuvasti lisätä vihjeitä, kuten "mutta pahan määrällä ei ollut rajaa". Yksittäisenä tuo en tunnu pahalta, mutta useasti oli jokin lausahdus, joka viittasi tulevaa. Mutta miten voi viitata tulevaa, jollei sitä tiedä etukäteen. Tuollainen etukäteen tietävä kommentointi on vähän ärsyttävää. Silloin tulee tunne, että luen jonkun kertomusta enkä "todellista" tapahtumaa. Mutta ei kirja totaalisin huono ollut, viihdyin sen parissa varsin hyvin. Jos en viihtyisi, lukeminen matelisi.

Seuraavaksi valitsin aivan omituisen ja hassun kirjan. Iskä siivosi kirjahyllyjä (josta siis tuo Syysuhrikin löytyi) ja toi minulle Terttu Kähkipuron kirjan Naislääkäri (1976), Nimi tuo mieleen sen vanhan romanttisen Lääkäri-sarjan, jonka lehtisiä mm. meidän mamman vintiltä löytyy. Kirjasta puuttuvat kansilehdet, joten en tiedä yhtään, mistä kirjasta on kysymys. Etulehdeltä löytyy äitini nimi ja päivämäärä 19.2.1983 (olen siis täyttänyt hetki sitten kolme vuotta! ja pikkuveli on muutaman kuukauden ikäinen). Äiti ehkä osaisi kertoa enemmän, mistä on kysymys, mutta toisaalta on hauska iskeä kiinni kirjaan, josta ei ole ennakkokäsitystä. Pakkohan tämä on siis lukea! Ja äiti, saat kirjan kyllä omaan hyllyysi, jos sitä kaipaat. 

Terttu Kähkipurosta löytyy Wikipedia-sivu, mutta se ei paljon kerro. Hän on syntyny vuonna 1927 ja ollut kieltenopettaja ja kirjailija. Häneltä on tämän Naislääkärin lisäksi julkaistu kirja Tohtori Lundin kuoleman kaasu (1974). 

Ei muuta kuin kirjan kimppuun!

Marraskuu on lukukuukausi, lue sinäkin! 

Lukuhaaste jatkuu...

Sain eilen luettua loppuun Sinisalon peikkokirjan, eli Ennen päivänlaskua ei voi. Tykkäsin siitä kovasti. Se oli hämmentävä, omituinen, koskettava, mukaansatempaava ja eroottinen. Väliotsikot olivat nimetty Päivänsäde ja menninkäinen -laulun mukaan. Luvut olivat lyhyitä. Mielenkiintoisesti vaihtelivat henkilöhahmojen katsontakannat ja infotekstit, joissa tuotiin esiin viittauksia peikkoihin. Toimiva kokonaisuus. Päähahmon yletön kiintymys peikkoon, Pessiin, oli ihmeellistä, joka välittyi hyvin tekstistä. Ja kohdat, joissa Pessi sai syödäkseen, toivat itselleni mieleen kissan, joka rasauttaa rikki saalistamansa myyrän. Koska kirja oli julkaistu jo vuonna 2000, välittyi siitä ihanasti juuri se aika: Calvin Kleinin tuoksut ja monitoimilaitteettomuus. Täytyy tunnustaa, että joku ilta lukiessani kirjaa silloin, kun muut jo nukkuivat, tunsin pelkoa. Mitä jos peikko yhtäkkiä seisoisi meidän eteisen varjoissa. Tässä sitaatti siitä, mikä sai minut pelkäämään:

"And those cities are inhabited by creatures more terrible than imagination can create: man-shaped but man-devouring, as black and as silent as the night they prowl in."

Kaiken kaikkiaan siis mainio pieni, mutta ajatuksia herättävä teos. Ihminen ja luonto. Luonto ja ihminen. Sinisalo sai muuten vuonna 2000 Finlandia-palkinnon tällä romaanilla. Pianhan taas jaetaan tuo palkinto. Hassu sattuma oli se, että Antoni laittoi tänään Hectorin soimaan ja myöhemmin kuulimme radiosta, että Heikki Harma jakaa tämän vuoden Finlandiat. Aikamoinen hassu sattuma. Aika vähän on muuten tullut luettua Finlandia-kirjoja, voittajien tai ehdokkaiden, vaikka mielenkiintoisia ovatkin. 

Aloitin eilen illalla seuraavan lukuhaaste-kirjan, eli saksalaisen Petra Hammesfahrin dekkarin Syysurhi (Den Lezte Opfer, 2002). En ole aiemmin kuullutkaan kyseisestä kirjailijasta. Tähän kirjaan törmäsin kesällä mökillä, kun iskä toi sinne kasan kirjoja. Koska näitä pokkareita löytyi kaksi, ajattelin pihistää toisen itselleni. Erityisesti minuun vetosi kirjan nimessä mainittu sana syys. Tykkään, kun vuodenajat ovat läsnä, erityisesti juuri dekkareissa. On niin tunnelmallista lukea rikoksista ja niiden selvittelystä esim. kesän kuumuudessa, syksyn sumussa (vähän niin kuin oheisissa kuvissa), jouluvalmisteluiden alla. 

Sain eilen illalla luettua 66 sivua tätä uutta kirjaa, eli päivän lukutavoite saavutettu. Selvisi myös, miksi kirjan nimi on juuri syysuhri. Samaan aikaan syyskuussa on kadonnut naisia joka toinen vuosi (osa löydetty murhattuina). Kerronta on koukuttavaa, vaikkei kyseessä olekaan mikään suuri kaunokirjallinen teos. Erittäin helppolukuista ja viihdyttävää. Yllättävää, ettei Hammesfahrilta ole käännetty suomeksi kuin muutama kirja. Ehkä suosio ei riittänyt, dekkareita kuin riittää joka lähtöön ja ihan suomeksi kirjoitettuna. 

Pidän kovasti dekkareista. Rikoksista ja siitä, miten ne pikku hiljaa selviävät. Yleensä taustalla kulkee myös joku rikokseen liittymätön tarina, joka ainakin dekkarisarjoissa jatkuu koko sarjan ajan (mm. Donna Leonin ja Mari Jungstedtin sarjoissa) ja saa ihmiset koukuttumaan sarjaan. Itse kuitenkin inhoan kaikenlaista väkivältää enkä missään nimessä haluaisi, että mitään kamalaa maan päällä tapahtuu. Miksi kuitenkin nautin lukea näitä hurjia tarinoita, joissa välillä voi tapahtua ihan kauheita juttuja. Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -sarjan lukemisen lopetin, koska se alkoi yksinkertaisesti olla liian rankka. Nautin kovasti myös Poirot- ja Mma Ramotswe -tyylisistä tarinoista, joissa välivalta on jätetty minimiin. 

Yritän miettiä, miten jatkaisin lausetta: Luen dekkareita, koska... Miksi? Ne viihdyttävät ja jännittävät. Toisaalta on kiinnostava yrittää ymmärtää rikoksen tekijää. Mikä saa ihmisen ryhtymään kauheisiin tekoihin. Piileekö dekkari-intoilun takana jotain psyykkisesti syvempää... Ehkä en edes halua tietää. 

Joka tapauksessa aion viihtyä Syysuhrin parissa nelisensataa sivua ja sitten taas jotain muuta. Toivottavasti matka on mielenkiintoinen!

Hei, hyvää ruotsalaisuuden päivän loppua! Suomen lippu näytti tänään aika reppanalta, kun oli sateinen ja synkkä päivä, muttei tuullut yhtään. Märkänä se roikkui hieman apean näköisenä tangossa. Oli myös Nenäpäivä! Lapset olivat saaneet vanhalta ystävältäni nenät ja sain minäkin pitää punaista nenää hetken aikaa. 

Viikonloppuiloa!

Lukuhaaste

Facebookissa on aina kaikenlaista kivaa ja "kivaa". Erilaiset haasteet ovat mukavia, sillä niihin tulee yleensä kirjoitettua tai kuvattua jotain omaa. On esimerkiksi oikesti mielenkiintoista lukea ihmisten positiivisuuslistoja ja katsella arki- tai luontokuvia. Eilen alkoi marraskuun kestävä lukuhaaste (löytyy FB:sta, kun kirjoittaa yläosan etsimiskenttään Lukuhaaste 2015), jossa tarkoituksena on lukea 30 sivua joka päivä. Ideana on myös se, että luetaan jotain muuta kuin työ- tai koulujuttuja, siis kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Ihana haaste!

Itselläni on tällä hetkellä kesken luku-urakka hirmu suuren How children develop -opuksen kanssa. Tätä kirjaa en kuitenkaan lue mukaan haasteeseen, vaan tarkoitukseni on lukea joka päivä (ainakin) 30 sivua kirjaa, jota luean siksi, että se on kivaa. Lukeminen on aina ollut lempiharrastukseni eikä into ota laantuakseen (maailmassa on ihan liikaa kirjoja, jotka tahtoisin lukea). Vaikka minulle ei niinkään se määrä, vaan laatu ja itse lukemisprosessi ovat tärkeitä, on silti kiva, että haasteessa on rajattu sivumäärä. Sehän tarkoittaa, että minun on pakko joka päivä antaa itselleni ja kirjalleni ainakin pieni hetki aikaa. Aivan mahtavaa!

Ajattelin, että olisi hauska, jos lukisin myös lapsilleni joka päivä marraskuun ajan vähintään 30 sivua. Huomasin, että taidamme tehdä niin muutenkin, oli sitten kyseessä haaste tai ei. Monissa lapsille suunnatuissa kirjoissa on sen verran vähän tekstiä per sivu, joten 30 sivua lukee yllättävän nopeasti (verrattuna esim. siihen taannoin lukemaani Rikokseen ja rangaistukseen). Lapset kuuntelevat mielellään ja minä luen mielelläni heille ääneen. Hyviä lastenkirjojakin on valtavasti.

Lukuhaaste alkoi eilen, eli marraskuun ensimmäisenä päivänä. Aloitin haasteen Robert James Wallerin kirjalla Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1992). Olin aloittanut tämän koskettavan rakkaustarinan jo aiemmin, joten luin sen eilen myös loppuun. Hieno pieni kirja, joska on tehty upea elokuva pääosissa Maryl Streep ja Clint Eastwood. Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen ja hieman jopa sekava (eri aikatasoja ja kertojia), mutta itse tarina oli ihastuttava: aikuisten rakkaus, se, että kahdelle päähahmolle riitti neljä päivää. Neljä päivää, jotka vaikuttivat molemien loppuelämiin. Äh, tätä on vaikea kuvata kuulostamatta aivan ällöltä. Kirja ei kuitenkaan ollut milläänlailla liian siirappinen, vaan tunnelma oli kuvattu todella hienosti ja muutoinkin tarina herätti ajatuksia siitä, mikä on elämässä tärkeää. Tätä voikin suositella ihan kaikille, joita lukeminen ylipäänsä kiinnostaa.

Hiljaisten siltojen jälkeen en oikein osannut päättää, mitä lukisin. Hommasin jokin aika sitten divarista Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (2000) -kirjan. Olen lukenut tämän joskus kauan aikaa sitten, varmaan silloin, kun se ilmestyi, mutta silloin se ei tehnyt kovin suurta vaikutusta. Ehkä siksi, että välillä on tosi vaikea siirtyä maailmaan, joka on melkein kuin meidän, muttei sittenkään. Päätin siis aloittaa  haasteen puitteissa tämän. Joku ehkä miettii, miksi ostin kirjan, josta en aiemmin pitänyt. Vastaus on, että siksi, koska lyhyen ajan sisällä luin tai kuulin ainakin pari kertaa mainittavan tämän romaanin ja kovin ylistävässä yhteydessä, joten ajattelin, että pakko antaa vielä toinen mahdollisuus. Ehdin eilen illalla lukea 57 sivua (niin, lukumäärät ovat nyt tärkeitä) ja ihastuin täysin! Osasin nyt heittäytyä kirjan maailmaan. Tykkäsin myös kovasti siitä, että tapahtumapaikkana on Tampere ja maininta Pyynikintorista (joka on ihan tuossa kulman takana) sai minut näkemään erään kirjan tilanteen hyvin eläväasti (siihen tilanteeseen liittyy ainakin yksi karvainen otus). Hyvältä siis tuntuu!

Lukemisesta pelaamiseen. Täytyy vielä mainita, että kaivettiin Antonin äidin tekemä Afrikan tähti -peli tänään ensimmäistä kertaa esiin niin, että lapset pääsivät pelaamaan ja pelattiin sitä monta tuntia. Ihan huippua! Simo voitti melkein kaikki pelit, vaikka koitettiin Antonin kanssa ihan tosissaan pelata. Sonja jaksoi muutaman pelin hienosti, mutta sitten alkoi muut jutut kiinnostaa. Hauskaa oli!

Marraskuussa siis kannattaa lukea ja peleta! Mukavaa, kodikasta ja rentouttavaa aikaa (aina vain lähempänä sitä yhtä j-kirjaimella alkavaa juhlaa)!

P.S. Pyydän anteeksi, jos tekstissä on kamalasti kirjoitusvirheitä. Kirjoitan tätä ilman silmälaseja, koska ne ovat kovin likaiset. Olen juuri nyt liian laiska niitä puhdistamaan ja näen joten kuten tähän ruudulle asti. Sopivan sumuisesti ainakin.

Osuvaa

Sain viikonloppuna lainaan Matti Bergströmin kirjan Mustat ja valkeat leikit: Leikki, kaaos ja järjestys aivoissa (1997). Kirja käsittelee lasten leikkejä ja  - aivoja. En ole vielä ehtinyt paneutua kirjaan, mutta luin kuitenkin saatetekstin, joka alkoi niin kovin osuvasti, että haluan jakaa sen täällä.

"Katselen kahden lapseni, kolme- ja viisivuotiaiden, leikkimistä. He juoksevat, laulavat, kiepsahtelevat, paiskivat, riitelevät, tappelevat, istuvat hiljaa, rakentelevat palikoilla, nauravat, värittävät, kiipeilevät, putoavat, itkevät, syövät, juoksevat taas, nauravat, riitelevät, tappelevat...

Ihmettelen mielessäni, mitä leikki on. Niin mitä se onkaan? Mitä heissä tapahtuu, näissä lapsissa, heidän leikeissään?"

Tätähän se juuri on, pienten lasten elämä. Vielä vapaata ja suhteellisen huoletonta, mutta silti tulevan kannalta tärkeää harjoittelua. Siispä lapseni, leikkikää. Leikkikää!

Taiteellinen viikko

Viimeisen viikon aikana olen törmännyt useamman kerran varsin mielenkiintoiseen taiteeseen. Omasta mielestäni taiteen suurin tehtävä on aikaan saada mielihyvää ja luoda oikeanlaisia tunnelmia (iloista, surumielistä, riehakasta, pohtivaa, nautinnollista, syksyistä, hämyistä, ihan mitä tahansa). Taide voi aiheuttaa kysymyksia, keskustelua, tyytyväistä hyminää tai välillä jopa ahdistusta. Ahdistuskaan ei omalla kohdallani tarkoita mitään huonoa, tunnen vain juuri sellaista tunnetta sillä hetkellä. Tunteita pitää olla ja paljon. Mikään ei olisi huonompaa kuin se, ettei jokin asia aiheuta tunteita. En tiedä, olenko kovin tunteellinen ihminen (en pillahda itkuun kovin herkästi), mutta sisäisesti tunnen paljon ja pohdin sitä, mitä tunnen. Aina siihen ei olisi tarvetta, mutta minkäs teet...

Yritän tällä kertaa pysytellä poissa luontoaiheesta, vaikka luontohan se suurin taideteos onkin. Mutta tällä kertaa aiheena on ihmisten tekemä taide.

Viime keskiviikkona kävimme Antonin kanssa Galleria Rongassa (joka nyt muuten sijaitsee toistaiseksi Väinö Linnan aukion Vooninkisalissa) ihmettelemässä AvaraTaide ry:n taiteilijoiden väsäämää Hyvässä ja pahassa -tilateosta. Aiheena teoksessa oli koti, kodinomaisuus tai jotakin sinnepäin. Vooninkisali oli oikein hyvä paikka tälle teoskokonaisuudelle. Aluksi tila aiheutti hämmennystä, myöhemmin myös ahdistusta. Löysin kuitenkin monta hienoa ja kaunista yksityiskohtaa. Yläkerran poikamiesboksi herätti muistoja, vaikken olekaan koskaan ollut poikamies enkä ole asuntu yksin missään boksissa. Mutta voin kuvitella, että ehkäpä se voisi olla jotain tuollaista: pitsalaatikoita, tyhjiä kaljatölkkejä ja ennen kaikkea peitto, jossa ei ole pussilakanaa. Osaan näyttelyesineistä sai koskea, mikä oli tosi mukavaa: selasimme paperinukkeja (melko makaabereja, pelottavia), Antoni soitti kakkuvuokarumpua ja istahti nojatuoliin. Neuloakin olisi saanut, mikä olisi voinut olla kodikasta, mutta jouduin myöntämään, etten äkkiseltään muistanut, miten ne silmukat tehdään. Eräs kuvasarja, johon kuului useampi lähes samanlainen kuva ikkunasta ja siitä, mitä sieltä näkyy (mukava järvimaisema), oli häiritsevä, sillä toiseksi viimeisessä kuvassa oli lämpömittari ikkunan pielessä, mitä muissa kuvissa taas ei ollut. Mitä sille tapahtui? Hmm... Kuulokkeilla sai kuunnella ääniä, jotka sopivat tunnelmaan (ainakin yksistä kuulokkeista kuului lapsen ääniä). Tukka ja leidänpaahdin olivat hyvä yhdistelmä. Mustat kirjaillut kankaat olivat hurmaavia. Kirjoituskone tekstiliskoineen oli mukavasti vanhanaikainen. Näyttely sai itseni pohtimaan (jälleen kerran), mitä taide on... Siihen ei tietysti ole kaikenkattavaa vastausta ja se on juuri sitä, mitä joku päättää kutsua taiteeksi. Näyttely oli kompakti ja ilmava, tykkäsin. Ahdistuksen aiheuttajaa en kyllä osaa nimetä. Tällainen omituinen, erikoinen ja kummallinen nykytaide saa minut suureksi kysymysmerkiksi, enkä oikein tiedä, miten pitäisi reagoida.

Olimme jo lähdössä pois, kun Vooninkisalin viereisestä tilasta kuului kutsuvaa musiikkia. Niinpä poikkesimme myös TR1:seen, jossa oli useampi videoinstallaatio, iso kasa muovijätettä ja hahmoja kasan päällä ja karkkitaidetta. Ahdistus jälleen. Tämä taide ei aiheuttanut sitä kaipaamaani hyvänolontunnetta tai pysähdystä kauneuden edessä. Musiikki tuli erään psykedeelisen videon luota ja musiikin tahdissa olisi voinut vaipua transsiin. Surumielisyyttä aiheutti Sampsa Virkajärven Mitä jää? -videodokumentti. Siinä hän kuvasi äitinsä viimeisiä vuosia alzheimerin taudin ja muistinmenetyksen kanssa. Kaunis ja koskettava teos, joka oli pakko katsoa kokonaan (n. 18 minuuttia muistaakseni). Siinä tuli pohdittua omaakin kuolevaisuutta ja miten toivoo, että kaikki menisi kohti loppua. Mutta koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu... Hienosti tehty videoteos, jossa puhetta ja kuvia oli käytetty todella osuvasti. Anssi Jääskeläisen mustavalkoiset ja pikkutarkat ihmishahmot olivat hämmentäviä ja hienoja. Myös tämä TR1 oli mukavan kokoinen tila, ei liian iso, muttei pienikään.

Näyttelyiden jälkeen kävimme kahvila Nostalgiassa pohtimassa näkemäämme ja söimme kakkutaidetta (ruokakin voi totta tosiaan olla taidetta, sekä makunsa että ulkonäkönsä puolesta).

Torstaina kävimme hakemassa postista tilaamani Sofi Oksasen kirjan Kun kyyhkyset katosivat. Siis ei uusin, vaan edellinen kirja, jota en vielä ole ehtinyt lukea. Kirjallisuus on tietysti myös taidetta. Minulla on vieläkin kesken Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jonka lukeminen on ollut paikoitellen todella hengästyttävää. Vielä olisi viimeiset 30 sivua jäljellä, mutta en halua kiirehtiä, koska silloin kertomus loppuu ja minun täytyy hyvästellä Raskolnikov, Dunja ja Sonja - ainakin toistaiseksi. No, joka tapauksessa postilta kävelimme rautatieasemalle hakemaan junalippua, jota tarvitsisin lauantaina palatessani Helsingistä takaisin Tampereelle. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Swamp -musiikkikaupan käytettyjen levyjen osastolle ja, vaikkei ehkä pitänytkään, löysimme sieltä hyllyymme muutamia levyjä. Itse etsin Anna Järvistä kotimaisten levyjen kasasta, mutta Antoni hokasi, että kyseessä on ruotsalainen artisti, joten oikeasta kohdasta katsottuaan hän löysi kaksi puuttuvaa Annaa: Jag fick feeling ja Man var bland molnen. Ihana Anna! Ruotsalaisteema jatkui Emma Nordenstamin levyllä Sånger mellan 18 - 22 ja koska jazzia ei koskaan ole liikaa, tarttui mukaan vielä Antti Sarpilan ja Severi Pyysalon New Moods - New Sounds. Antonikin taisi löytää pari "äijien" levyä. Nyt sitten pihistellään loppuviikko...

Perjantaina lähdin Helsinkiin, sillä menimme iskän poppoon kanssa katsomaan Kansallisteatteriin Pirkko Saision (kirjoittanut), Laura Jäntin (ohjannut) ja Jussi Tuurnan (musiikki) Slava! Kunnia -nimistä oligarkkien oopperaa. Ennen lähtöä pääsin saunaan (suomalaista taidetta) ja nautiskelin pehmeästä lämmöstä (myös muu perheeni pääsi saunaan, mutta Tampereen päässä). Söimme hyvin ennen lähtöä (lohta, kurpitsaa ja perunamuussia). Itse esitys oli huima. Mikä show! Juha Muje toisena konduktöörikaksosena oli ihana eivätkä muutkaan näyttelijät olleet huonompia. Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Puntti Valtonen, TiinaWeckströmin Julija T., Markku Maalismaa Iivana Julmana... Conchita Wurst kultamekossaan oli häikäisevä eikä yhtään hullumpi valinta taivaasta tulevaksi Kristukseksi. Janne Marja-Aho heittäytyi niin täysin rooliinsa, että huh! Samoin teki Volodjaa näytellyt Timo Tuominen. Hauskoja ja koskettavia kohtauksia. Upeaa siirtymistä kohtauksesta toiseen. Huima lavastus ja lavasteiden käyttö. Mahtava musiikki, joka hyvppi tyylilajista toiseen täydellisesti. Hieno kokonaisuus, joka kolmituntisena ei kestänyt yhtään liian pitkään (ehkä jopa päinvastoin). Uskomme rakkauden voimaan! Loistavan seurueemme kanssa lähdimme hyvin tyytyväisinä kotiin ja nautimme vielä television antimista ja perunamuussista. Ainiin, teatterin väliajalla nautimme herkullisesta poropiirakasta ja mansikkajuustokakusta. Tuntui hyvin fiiniltä! Haudutettu teekin oli tosi hyvää (eikä liian kuumaa).

Matkustin lauantaina junalla kotiin. Asemalla oli perhe vastassa. Kävelimme juna-asemalta rauhallisesti kohti Amuria ja nautimme kauniista syyspäivästä. Illalla katsoimme Antonin kanssa telkkarista Blackthorn-elokuvan, jota ensin epäilin, mutta sitten osoittautuikin, että kyseessä oli varsin kelpo pätkä Butch Cassidystä.

Tänään kävin pitkästä aikaa Niagarassa katsomassa ranskalaisen elokuvan In the Shadow of Women (tai L'ombre des femmes). Se oli suloinen pieni elokuva pariskunnasta, jotka löytävät rakastajat tahoillaan. Mustavalkoinen ja tyylikäs. Kliseinen ehkä, mutta juuri sellainen, josta pidän.

Huh, jokohan tässä olisi tarinaa kerrakseen. Nautinnollista (taiteen parissa tai sitten jokun muun asian) syyskuun loppua! Kullankeltaisia ja punaisia lehtiä! Lämpimiä päiviä ja kirpakkoja aamuja,

P.S. Kuvat ovat viime viikolta eivätkä liity sinänsä mitenkään tekstiin, kunhan antavat vähän väriä sivulle.