Yksi kesän kohokohtia on se, kun vedet ovat sen verran lämpimiä, että tarkenee uimaan. No, nyt ne ovat!
Tavallaan heitin talviturkin jo hiihtolomalla Karkkilassa, kun menin iskän innostamana (ja jäljessä) avantoon. Se oli yllättävän mukava, vaikkakin henkeäsalpaava kokemus. Mutta en pidä sitä kuitenkaan virallisena talviturkin heittona, sillä sen jälkeen turkki pysyi päällä kesäkuulle asti.
Itse hetin turkin kaapin nurkkaan heti kesäkuun alulla matonpesureissulla. En ollut varautunut uimaan, koska ajattelin, että vesi on vielä sen verran kylmää, mutta paistateltuamme päivää Rauhaniemen laiturilla mieli alkoi muuttua. Lapset kahlailivat ja roikkuivat laiturin portailla, roiskuttivat vettä. Jostain syystä himoni päästä veteen kasvaa aina veden äärellä. Katselin laineita ja pohjassa olevia suuria kiviä. Mukava, turvallinen pohja (ei liian syvä, eikä näkymättömissä). Pakko päästä veteen. Onneksi alusvaatteet olivat sen verran säädylliset, että kehtasin heittää matonpesussa läpimäräksi kastuneet päällysvaatteet pois ja pulahdin veteen. Aivan ihanaa!
Rakastan vettä! Kun kerran sinne pääsen, on sieltä vaikea tulla pois. Rakastan, mutta myös pelkään. Kammoan syvää vettä, saatan mennä paniikkiin, jos sellaisessa uin. En tiedä, mistä se johtuu. Esimerkiksi Onkiniemessä saatan hyvinkin uida syvissä kohdissa, mutta en saa alkaa ajatella asiaa. Jos mieli karkaa syvyyksiin, alan pelätä... jotain. En pelkää jättihaukia (haita ehkä vähäsen, vaikka realistisesti tiedän, ettei niitä ole Suomen järvissä) tai muutakaan mahdollisesti olemssa olevaa. Pelkään tuntematonta, sitä ajatusta, että itse en näe veden pohjaa, mutta joku siellä pohjassa voi nähdä minut. Parhaita ovat rannat, joissa on jokin merkki, minne asti voi uida, mm. Rauhaniemi, Pyynikin ranta sekä Onkiniemen aallonmurtajalla rajattu "allas". Helsingissä asuessani kävin usein Puotilan rannassa, jonne oli ruopattu äkkisyvä kohta veneitä varten. Se oli hurjan pelottava, kuvittelin sen kohdan aina pystysuoraksi monen metrin pudotukseksi...
Tällä viikolla uskaltauduimme vihdoin kunnolla rannalle (uimavarustus mukana), sillä viikon alkuun sattui muutama helteinen päivä. Vesi oli aika kylmää, mutta kyllä sinne oli silti mentävä ja ihon tottuessa siellä oli itseasiassa mukava pulikoida. Raikasta! Lapset hyvppivät rantavedessä, eivät vielä halunneet uimarenkaita puhallettavan. Katselimme lintuja, mm. silkkiuikkupariskuntaa ja hauskasti äänteleviä haarapääskyjä. Kaivoimme jokea ylhäältä rannasta kohti vesirajaa. Erittäin mielenkiinoista seurata, minne virta kulkee.
Rannat ovat lasten kanssa huippupaikkoja. Ei tarvitse paljonkaan leluja olla mukana (lapiot ja muutamia ämpäreitä), kun jo saa kunnon leikit käyntiin. Itseasiassa leluttakin pärjää, kun rannassa on usein kaikenlaista "roskaa": oksia, keppejä, kiviä... ja tietysti paljon, paljon vettä (jonka käytöstä kukaan ei sano, että älä tuhlaa).
Nyt viimeisellä kerralla Onkiniemessä muu perhe päästi irti talviturkeistaan, jopa mieheni uskaltautui uimaan. Ja mukavaahan se oli! Itse en olisi halunnut ylös vedestä. Usein käy niin, että kun jorpakosta nousee ja kuivattelee, lämmittelee auringossa, ei enää teekään mieli veteen, koska se tuntuu erityisen kylmältä. Siksi kannattaa olla kerralla kunnolla.
Toivotaan, että ilmat pysyvät lämpiminä, vedet sopivina ja mahdollisimman pitkään ilman sinilevää!
Tänään eli 17.6. vietettiin Hossan kansallispuiston avajaisia ja juhlitaan Suomen luonnon päivää. Eli nautitaan luonnosta tänään, huomenna ja joka päivä.
lauantai 17. kesäkuuta 2017
Kimalaiskävelyllä
Uusimmassa Luonto-lehdessä on hyvä artikkeli "Kukasta kukkaan", jossa kerrotaan pölyttäjistä muun muassa kimalaisista. Erityisesti havainnollistava kuva eri kimalaislajeista on koko perheen mieleen. Kuvaa on tutkittu monta kertaa ja ihmetelty, miten paljon erilaisia kimalaisia on olemassa (Suomesta löydetty 37, kuvassa niistä 11 yleisintä).
Eräänä, hieman pilvisenä (ei ehkä paras kimalaissää), päivänä lähdimme metsästämään kimalaisia. Tarkoitus oli siis löytää kimalaisia ja yrittää tunnistaa niitä lehden kuvan perusteella. Joitakin pörriäisiä oli liikenteessä, mutta ihan heti emme kimalaisia löytäneet. Kukassa olivat mm. sireenit ja omenapuu sekä joitakin kukkapenkki ja -ruukku kasveja, kuten orvokki.
Muistelimme, että aiempina kesinä Pyynikintorin viereisessä pikkuisessa Heinäpuistossa on ollut paljon kimalaisia. Vielä puistossa ei kuitenkaan kukkinut mikään kasvi, vaan heinät olivat vasta alkutekijöissään. Joku ampiainen taisi suristella siellä, mutta siitä emme tällä kertaa olleet kovin kiinnostuneita (okei, lapset juoksivat hysteerisinä pakoon, vanhemmat yrittivät rauhoitella).
Matka jatkui kohti Kisakentänpuistoa. Matkalla sinne oli joitakin kukkivia kasveja (ehkä sireenejä), joista bongasimme muutamia kimalaisia. Luonto-lehden kuvan perusteella kysessä oli kartanokimalainen, jolla on ruskeanoranssi ylävartalo ja valkea peräosa. Tulipas innostunut olo! Välillä on mukava tehdä jostakin asiasta pieni projekti, kuten nyt vaikka kimalaisista. Tulee tutustuttua johonkin aiheeseen vähän paremmin ja on tosi hauska porukalla etsiä ja tutkia asiaa. Suosittelen kokeilemaan (mm. kasvit, linnut ja ötökät ovat kivoja aiheita, mutta hauska projekti voi olla vaikkapa etsiä tietynlaisia autoja).
Kisäkentänpuistossa oli ihana kukkaloisto, sillä omenapuut olivat täynnä kukkia ja terälehtiä satoi kauniisti alas aina tuulenpuuskan iskiessä. Myös kukkapenkeissä kukki vielä tulppaaneja ja muita alkukesän kukkia, jotka selvästi kiinnostivat erilaisia pörriäisiä.
Violettina kukkiva kasvi kiinnosti kimalaisia niin kovasti, että niiden polvihousut (tai takajalkojen vasut) olivat aivan pulleat ja kirkkaan oranssit. Hyvä, kun jaksoivat enää nousta lentoon. Mielenkiintoista seurattavaa! Arvelimme näitäkin kartanokimalaisiksi. Omenapuun kukissa samannäköisiä kimalaisia pyöri myös täydessä työn touhussa. Eivät ne kauan aina yhdessä kukassa pysyneet: kiersivät ensin kovaa vauhtia monta kukkaa ja syöksyivät sitten jonnekin kauas, missä niiden pesät nyt sitten olivatkaan.
Meillä on kotona joku tosi vanha kirja kimalaisista (ostettu pari vuotta sitten Lastenkirjainstituutin Kirjabasaarista), jonka lapset aika ajoin kaivavat esiin ja kuuntelevat korvat höröllä kimalaisten elämästä. Välillä on tosi kiva lukea lapsille ihan oikeista eläimistä inhimillistettyjen eläinten sijaan (jotka nekin ovat parhaimmillaan tosi hyviä). Esimerkiksi se, että kimalaiskuhnurit kuolevat pian parittelun jälkeen voi kuulostaa (nykyihmisestä) kamalalta, mutta onkin ihan luonnollista (luonnossa kun ei oikeastaan ole hyvää ja pahaa - paitsi ihminen) ja tällaisille asioille on ihan loogiset selitykset (kuhnuri eli koiras on täyttänyt tehtävänsä).
Kimalaisten ohessa ihailin kukkia, ihania valkoisia omenankukkia ja violetteja sireenejä (olivat juuri parhaimmillaan, kun osa kukista oli vielä nupussa). Tänä vuonna, liekö viileällä keväällä ja alkukesällä ollut osuutta asiaan, puut ovat kukkineet tosi runsaasti ja kauniisti. Puut ovat ihan täynnä kukkia, myös mm. tuomet hieman aiemmin. Harmi, että kukinta kestää kovin lyhyen ajan. Toivottavasti pörriäiset ehtivät pölyttää mahdollisimman paljon mustikkaa sun muuta. Aina ei edes tule ajatelleeksi, miten tärkeitä pölyttävät ötökät ovat luonnon, mutta myös ihmisen kannalta. Onkohan niillekään enää kohta kaupungeissa pesäpaikkoja, kun kaikki luonnollinen halutaan jyrätä betonilla ja asvaltilla.
Tutkimme Kisakentänpuistossa kimalaisia ja suurin osa tuntui olevan kartanokimalaisia. Yksi saattoi olla tumma kivikkokimalainen, mutta siitä emme olleet ihan varmoja, sillä kaveri lensi niin nopeasti pois näkyviltä. Toisaalta ei sen niin väliä, vaikka lajitunnistukset eivät ihan oikein menisikään, pääasia, että on hauskaa tutkiessa.
Täytyy tehdä uusi kimalaiskävely vielä vähän myöhemmin kesällä, varsinkin sitten, kun Heinäpuistossa ne kukat kukkivat, sitten pitäisi olla kimalaisia vilisemällä. Kisakentänpuistosta (Kalakarhu-suihkulähteeltä) matka jatkui Marianpuistoon, jossa Atlastyttö-patsaan juureen oli istutettu kauniita orvokkeja, mutta ei niissä yhtään kimalaista ollut (onkohan ylipäänsä?). Menimme sitten vielä leikkimään porkkanapuistoon. Hyvä reissu kaiken kaikkiaan, vaikka kimalaisia oli melko vähän, mutta olipa kuitenkin.
Pörriäiset on jees! (löysin tänään Suomalaisen superalelaarista kirjan nimeltä Nähdään majalla, pörriäisagentit, joka kertoo pörriäisistä ja erityisesti mehiläisistä, oikein mukava lastenkirja, jonka on tehnyt kolmikko Niemelä-Pelliccioni-Rönkä, kirjassa on mm. hieno kuvitus)
Kimalaisrikasta kesää!
Eräänä, hieman pilvisenä (ei ehkä paras kimalaissää), päivänä lähdimme metsästämään kimalaisia. Tarkoitus oli siis löytää kimalaisia ja yrittää tunnistaa niitä lehden kuvan perusteella. Joitakin pörriäisiä oli liikenteessä, mutta ihan heti emme kimalaisia löytäneet. Kukassa olivat mm. sireenit ja omenapuu sekä joitakin kukkapenkki ja -ruukku kasveja, kuten orvokki.
Muistelimme, että aiempina kesinä Pyynikintorin viereisessä pikkuisessa Heinäpuistossa on ollut paljon kimalaisia. Vielä puistossa ei kuitenkaan kukkinut mikään kasvi, vaan heinät olivat vasta alkutekijöissään. Joku ampiainen taisi suristella siellä, mutta siitä emme tällä kertaa olleet kovin kiinnostuneita (okei, lapset juoksivat hysteerisinä pakoon, vanhemmat yrittivät rauhoitella).
Matka jatkui kohti Kisakentänpuistoa. Matkalla sinne oli joitakin kukkivia kasveja (ehkä sireenejä), joista bongasimme muutamia kimalaisia. Luonto-lehden kuvan perusteella kysessä oli kartanokimalainen, jolla on ruskeanoranssi ylävartalo ja valkea peräosa. Tulipas innostunut olo! Välillä on mukava tehdä jostakin asiasta pieni projekti, kuten nyt vaikka kimalaisista. Tulee tutustuttua johonkin aiheeseen vähän paremmin ja on tosi hauska porukalla etsiä ja tutkia asiaa. Suosittelen kokeilemaan (mm. kasvit, linnut ja ötökät ovat kivoja aiheita, mutta hauska projekti voi olla vaikkapa etsiä tietynlaisia autoja).
Kisäkentänpuistossa oli ihana kukkaloisto, sillä omenapuut olivat täynnä kukkia ja terälehtiä satoi kauniisti alas aina tuulenpuuskan iskiessä. Myös kukkapenkeissä kukki vielä tulppaaneja ja muita alkukesän kukkia, jotka selvästi kiinnostivat erilaisia pörriäisiä.
Violettina kukkiva kasvi kiinnosti kimalaisia niin kovasti, että niiden polvihousut (tai takajalkojen vasut) olivat aivan pulleat ja kirkkaan oranssit. Hyvä, kun jaksoivat enää nousta lentoon. Mielenkiintoista seurattavaa! Arvelimme näitäkin kartanokimalaisiksi. Omenapuun kukissa samannäköisiä kimalaisia pyöri myös täydessä työn touhussa. Eivät ne kauan aina yhdessä kukassa pysyneet: kiersivät ensin kovaa vauhtia monta kukkaa ja syöksyivät sitten jonnekin kauas, missä niiden pesät nyt sitten olivatkaan.
Meillä on kotona joku tosi vanha kirja kimalaisista (ostettu pari vuotta sitten Lastenkirjainstituutin Kirjabasaarista), jonka lapset aika ajoin kaivavat esiin ja kuuntelevat korvat höröllä kimalaisten elämästä. Välillä on tosi kiva lukea lapsille ihan oikeista eläimistä inhimillistettyjen eläinten sijaan (jotka nekin ovat parhaimmillaan tosi hyviä). Esimerkiksi se, että kimalaiskuhnurit kuolevat pian parittelun jälkeen voi kuulostaa (nykyihmisestä) kamalalta, mutta onkin ihan luonnollista (luonnossa kun ei oikeastaan ole hyvää ja pahaa - paitsi ihminen) ja tällaisille asioille on ihan loogiset selitykset (kuhnuri eli koiras on täyttänyt tehtävänsä).
Kimalaisten ohessa ihailin kukkia, ihania valkoisia omenankukkia ja violetteja sireenejä (olivat juuri parhaimmillaan, kun osa kukista oli vielä nupussa). Tänä vuonna, liekö viileällä keväällä ja alkukesällä ollut osuutta asiaan, puut ovat kukkineet tosi runsaasti ja kauniisti. Puut ovat ihan täynnä kukkia, myös mm. tuomet hieman aiemmin. Harmi, että kukinta kestää kovin lyhyen ajan. Toivottavasti pörriäiset ehtivät pölyttää mahdollisimman paljon mustikkaa sun muuta. Aina ei edes tule ajatelleeksi, miten tärkeitä pölyttävät ötökät ovat luonnon, mutta myös ihmisen kannalta. Onkohan niillekään enää kohta kaupungeissa pesäpaikkoja, kun kaikki luonnollinen halutaan jyrätä betonilla ja asvaltilla.
Tutkimme Kisakentänpuistossa kimalaisia ja suurin osa tuntui olevan kartanokimalaisia. Yksi saattoi olla tumma kivikkokimalainen, mutta siitä emme olleet ihan varmoja, sillä kaveri lensi niin nopeasti pois näkyviltä. Toisaalta ei sen niin väliä, vaikka lajitunnistukset eivät ihan oikein menisikään, pääasia, että on hauskaa tutkiessa.
Täytyy tehdä uusi kimalaiskävely vielä vähän myöhemmin kesällä, varsinkin sitten, kun Heinäpuistossa ne kukat kukkivat, sitten pitäisi olla kimalaisia vilisemällä. Kisakentänpuistosta (Kalakarhu-suihkulähteeltä) matka jatkui Marianpuistoon, jossa Atlastyttö-patsaan juureen oli istutettu kauniita orvokkeja, mutta ei niissä yhtään kimalaista ollut (onkohan ylipäänsä?). Menimme sitten vielä leikkimään porkkanapuistoon. Hyvä reissu kaiken kaikkiaan, vaikka kimalaisia oli melko vähän, mutta olipa kuitenkin.
Pörriäiset on jees! (löysin tänään Suomalaisen superalelaarista kirjan nimeltä Nähdään majalla, pörriäisagentit, joka kertoo pörriäisistä ja erityisesti mehiläisistä, oikein mukava lastenkirja, jonka on tehnyt kolmikko Niemelä-Pelliccioni-Rönkä, kirjassa on mm. hieno kuvitus)
Kimalaisrikasta kesää!
sunnuntai 11. kesäkuuta 2017
Saunapäivä
Vähän on jo ikävä viikoittaista saunavuoroa, vaikka vasta ollaan oltu kaksi viikkoa ilman. Meidän talon saunassa on erikseen talvi- ja kesävuorot, emmekä me ole ottaneet kesävuoroa, koska monesti käy niin, että perjantaina on muuta tekemistä, esim. iltauintia tai muuta mukavaa.
Tänään päästiin saunalle, vaikkakaan ei ihan saunaan asti kylpemään. Rajaportin saunalla Pispalassa vietettiin kyseisen saunan 111-vuotisjuhlaa ja samalla suomalaisen saunan päivää. Antoni oli jostain bongannut pienen mainoksen kyseisestä tapahtumasta ja koska ilmoituksessa kerrottiin siellä soittavan koko perheen yhden lempiorkesterin, nimittäin Juurikadun Orkesterin, emme tietenkään voineen jättää tilaisuutta käyttämättä nähdä tämä bändi. Onneksi menimme paikalle.
Jo pelkästään päivä oli sään puolesta tosi ihana: aurinkoisen lämmin, pihlajat ja sireenit rehevästi nupullaan, voikukan hahtuvia koko taivas täynnä, peltokanankaalia pientareet keltaisenaan. Täydellinen alkukesän päivä.
En ole aiemmin käynyt Rajaportin saunalla, en kylpemässä, mutta en myöskään edes pihalla. Ajatus löylyistä ja kylpemisestä idyllisessa saunamiljöössä kyllä houkuttaa, mutta jostain syystä ei ole tullut käytyä. Tilanne on kai syytä korjata jossain vaiheessa, sen verran lähellä sauna meitäkin on. Pihamaa on ihana! Tavallaan ahdas, mutta sellaisella kodikkaalla tavalla. Vanhoja rakennuksia ja nurkkauksia, missä vilvoitella. Tapahtumaa varten oli esiintymislava ja paljon penkkejä katsojille.
Pelkäsimme matkalla, että myöhästymme, mutta onneksi ohjelma oli myös hieman myöhässä. En ollut etukäteen tutustunut muuhun ohjelmaan kuin että juurikatulaiset soittavat viiden tienoissa. Onneksi ehdimme kuulla piano-viuluduo Lehtinen-Lipastia (mieletön sähköviulu), sillä he soittivat tunnelmallisesti - yllätys, yllätys - pianoa ja viulua. Oli hieno tunnelma, kun kauniissa kesäillassa soi upea musiikki ja voikukan hahtuvat leijailivat lähes tuulettomassa ilmassa.
Seuraavana esiintyi Tellus-kuoro, jota johti monieleisesti Petra Poutanen-Hurme. Loistava kuoro esitti mm. Rajaportin saunalle tehdyn saunan lämmityslaulun. Ihan mieletön esitys! Naiset olivat pukeutuneet (tarkoituksellako?) ihanan värikkäästi ja kuoroesitykset ovat yleensäkin hyvin ilmeikkäitä. Lapsetkin tykkäsivät.
Telluksen jälkeen vuoroon tuli odotettu Juurikadun Orkesteri, jonka muodostavat Anne-Mari Kivimäki (mm. haitari, laulu), Silja Palomäki (mm. laulu, klarinetti ja kannel) ja Ville Rauhala (mm. basso ja laulu) sekä tänään taitavana soitto- ja lauluvierailijana Vilho. Onpas osuvaa, että mainosjulisteessa sanotaan, että musiikkia sekä lapsille että aikuisille, sillä itse pidän tästä kansan- ja maailmanmusiikkiorkesterista ihan valtavasti. Meillä on muutaman kerran (ja tälläkin hetkellä) ollut orkesterin levy lainassa kirjastosta. Lapset (ja aikuiset) osaavat laulut ulkoa ja useampi kappale on Simolle tuttuja tansseista. Nautimme ja olisimme kuunnelleen pidempäänkin.
Jäin itsekseni kuuntelemaan vielä Belize-trioa, kun lapset lähtivät Antonin kanssa kahvioon hakemaan pullaa. Trio eli laulaja Kielo Kärkkäinen, kitaristi Antti Hyartt ja viulisti Anri Tuohimäki on minulle ennestään tuntematon, mutta he esittivät juuri sellaista musiikkia, josta pidän. Aika maagisiin tunnelmiin se veikin, erityisesti espanjan kielellä esitetyt kappaleet. Aivan ihanaa!
Lähdimme Belizen vielä esiintyessä ja voikukkahahtuvien lennellessä ilmassa. Onnistuneet juhlat ja ihan mahtavaa, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään: loistavia esiintyjiä, hyvää tunnelmaa ja mahdollisuus saunoa kaiken tämän keskellä. En olekaan ennen kuunnellut livemusiikkia saunan tuoksussa. Rentoa!
Kävelimme kotiin tulitikkutehtaan kautta ja ihmettelimme graffiteja. Täälläkään en ollut koskaan aiemmin käynyt, katsellut vain kauempaa. Tehdas oli jotenkin tosi hieno miljöö kaikessa kurjuudessaan: graffiteja, betoniseiniä, hajonneita ikkunoita ja kaikenlaista romua ja roskaa. Valo siivilöityi epätodellisesti ikkunoista ja voikukan hahtuvat tanssivat täälläkin sisätiloissa. Sanoinkuvaamaton tunnelma: rauha, kesän valo ja vihreä luonto ympäröivät vanhaa tehdasta.
Kotona jatkoimme lasten kanssa Harry Potterin lukemista, viimeisiä sivuja viedään. Lapset olivat kuin tulisilla hiilillä juonen pikku hiljaa paljastuessa. Rakastan äänen ja yhdessä lukemista. Muut nukkuvat jo, mutta ajattelin vielä lukaista omassa rauhassani hieman Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -kirjaa. Se on jotenkin kovin haikeatunnelmainen, sillä se kertoo venäläisestä kirjailijasta Marina Tsvetajevasta ja tämän tyttärestä Stalinin vainojen aikana ja hieman sitä ennen 1920-luvulla. Tuohon aikaan sijoittuvat kirjat eivät oikeastaan voi olla kuin haikeita ja surumielisiä, ahdistaviakin. Pitää vain itse muistaa olla ahdistumatta liikaa.
Mutta nyt: Hyvää yötä ja mukavia kesäpäiviä! Kukkien tuoksua ja perhosia, kimalaisia ja muita ihania kesäjuttuja. Sopivan lämpimiä vesiä tietysti.
Tänään päästiin saunalle, vaikkakaan ei ihan saunaan asti kylpemään. Rajaportin saunalla Pispalassa vietettiin kyseisen saunan 111-vuotisjuhlaa ja samalla suomalaisen saunan päivää. Antoni oli jostain bongannut pienen mainoksen kyseisestä tapahtumasta ja koska ilmoituksessa kerrottiin siellä soittavan koko perheen yhden lempiorkesterin, nimittäin Juurikadun Orkesterin, emme tietenkään voineen jättää tilaisuutta käyttämättä nähdä tämä bändi. Onneksi menimme paikalle.
Jo pelkästään päivä oli sään puolesta tosi ihana: aurinkoisen lämmin, pihlajat ja sireenit rehevästi nupullaan, voikukan hahtuvia koko taivas täynnä, peltokanankaalia pientareet keltaisenaan. Täydellinen alkukesän päivä.
En ole aiemmin käynyt Rajaportin saunalla, en kylpemässä, mutta en myöskään edes pihalla. Ajatus löylyistä ja kylpemisestä idyllisessa saunamiljöössä kyllä houkuttaa, mutta jostain syystä ei ole tullut käytyä. Tilanne on kai syytä korjata jossain vaiheessa, sen verran lähellä sauna meitäkin on. Pihamaa on ihana! Tavallaan ahdas, mutta sellaisella kodikkaalla tavalla. Vanhoja rakennuksia ja nurkkauksia, missä vilvoitella. Tapahtumaa varten oli esiintymislava ja paljon penkkejä katsojille.
Piano-viuluduo Lehtinen-Lipasti |
Pelkäsimme matkalla, että myöhästymme, mutta onneksi ohjelma oli myös hieman myöhässä. En ollut etukäteen tutustunut muuhun ohjelmaan kuin että juurikatulaiset soittavat viiden tienoissa. Onneksi ehdimme kuulla piano-viuluduo Lehtinen-Lipastia (mieletön sähköviulu), sillä he soittivat tunnelmallisesti - yllätys, yllätys - pianoa ja viulua. Oli hieno tunnelma, kun kauniissa kesäillassa soi upea musiikki ja voikukan hahtuvat leijailivat lähes tuulettomassa ilmassa.
Tellus |
Seuraavana esiintyi Tellus-kuoro, jota johti monieleisesti Petra Poutanen-Hurme. Loistava kuoro esitti mm. Rajaportin saunalle tehdyn saunan lämmityslaulun. Ihan mieletön esitys! Naiset olivat pukeutuneet (tarkoituksellako?) ihanan värikkäästi ja kuoroesitykset ovat yleensäkin hyvin ilmeikkäitä. Lapsetkin tykkäsivät.
Juurikadun Orkesteri |
Telluksen jälkeen vuoroon tuli odotettu Juurikadun Orkesteri, jonka muodostavat Anne-Mari Kivimäki (mm. haitari, laulu), Silja Palomäki (mm. laulu, klarinetti ja kannel) ja Ville Rauhala (mm. basso ja laulu) sekä tänään taitavana soitto- ja lauluvierailijana Vilho. Onpas osuvaa, että mainosjulisteessa sanotaan, että musiikkia sekä lapsille että aikuisille, sillä itse pidän tästä kansan- ja maailmanmusiikkiorkesterista ihan valtavasti. Meillä on muutaman kerran (ja tälläkin hetkellä) ollut orkesterin levy lainassa kirjastosta. Lapset (ja aikuiset) osaavat laulut ulkoa ja useampi kappale on Simolle tuttuja tansseista. Nautimme ja olisimme kuunnelleen pidempäänkin.
Jäin itsekseni kuuntelemaan vielä Belize-trioa, kun lapset lähtivät Antonin kanssa kahvioon hakemaan pullaa. Trio eli laulaja Kielo Kärkkäinen, kitaristi Antti Hyartt ja viulisti Anri Tuohimäki on minulle ennestään tuntematon, mutta he esittivät juuri sellaista musiikkia, josta pidän. Aika maagisiin tunnelmiin se veikin, erityisesti espanjan kielellä esitetyt kappaleet. Aivan ihanaa!
Lähdimme Belizen vielä esiintyessä ja voikukkahahtuvien lennellessä ilmassa. Onnistuneet juhlat ja ihan mahtavaa, että tällaisia tilaisuuksia järjestetään: loistavia esiintyjiä, hyvää tunnelmaa ja mahdollisuus saunoa kaiken tämän keskellä. En olekaan ennen kuunnellut livemusiikkia saunan tuoksussa. Rentoa!
Kävelimme kotiin tulitikkutehtaan kautta ja ihmettelimme graffiteja. Täälläkään en ollut koskaan aiemmin käynyt, katsellut vain kauempaa. Tehdas oli jotenkin tosi hieno miljöö kaikessa kurjuudessaan: graffiteja, betoniseiniä, hajonneita ikkunoita ja kaikenlaista romua ja roskaa. Valo siivilöityi epätodellisesti ikkunoista ja voikukan hahtuvat tanssivat täälläkin sisätiloissa. Sanoinkuvaamaton tunnelma: rauha, kesän valo ja vihreä luonto ympäröivät vanhaa tehdasta.
Kotona jatkoimme lasten kanssa Harry Potterin lukemista, viimeisiä sivuja viedään. Lapset olivat kuin tulisilla hiilillä juonen pikku hiljaa paljastuessa. Rakastan äänen ja yhdessä lukemista. Muut nukkuvat jo, mutta ajattelin vielä lukaista omassa rauhassani hieman Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme -kirjaa. Se on jotenkin kovin haikeatunnelmainen, sillä se kertoo venäläisestä kirjailijasta Marina Tsvetajevasta ja tämän tyttärestä Stalinin vainojen aikana ja hieman sitä ennen 1920-luvulla. Tuohon aikaan sijoittuvat kirjat eivät oikeastaan voi olla kuin haikeita ja surumielisiä, ahdistaviakin. Pitää vain itse muistaa olla ahdistumatta liikaa.
Mutta nyt: Hyvää yötä ja mukavia kesäpäiviä! Kukkien tuoksua ja perhosia, kimalaisia ja muita ihania kesäjuttuja. Sopivan lämpimiä vesiä tietysti.
perjantai 9. kesäkuuta 2017
Kukkiva Tampere
Kevät lämpeni hitaasti eikä kesän alkukaan ole ollut kovin lämmin. Itseasiassa on ollut oikein mukavaa, kun ei ole tarvinnut liiemmin hikoilla (tosin joinakin päivinä asvalttipihat ja -kadut ovat olleen jo kuumuutta hohkaavia). Luonto on nyt kauneimmillaan (yksi aika vuodesta, kun luonto on kauneimmillaan): tuomi kukkii ja omenapuut, sireenitkin ovat nupuillaan. Kaikki on runsasta ja rehevää, vielä heleän vihreää.
Monesti tulppaanit ja narsissit ovat kuihtuneet jo kesäkuuhun tultaessa, mutta vielä niitäkin on jäljellä ja kukkivat oikein upeasti. Kaupunki on täynnä hyvin suunniteltuja kukkapenkkejä ja toisaalta taas jokaisesta asvaltin kolosta ja kiveysten reunamilta tuntuu puskevan esiin jotain vihreää. On hauska tarkastella, mitä kaikkea kaupungissa kasvaa.
Meillä alkoi kesäloma ja ollaan jo ehditty tehdä kaikenlaista, vaikka ei mitään sen kummempaa, mutta käyty paljon ulkona ja nautittu olostamme. Tuntuu, että aika hurahtaa kamalan lujaa vauhtia. Olin etukäteen ajatellut, että ehdimme viettää leppoisia, joutilaita päiviä, mutta eihän se ihan niin menekään. On terveystarkastuksia ja hammaslääkäreitä, pyörä- ja kenkäostoksia. Mutta mikäs siinä, mukavaahan sekin, varsinkin, jos sadepäivät yllättävät (joista tosin itse pidän kyllä).
Alkuviikosta kävimme kävelyllä Mustalahdessa, jossa ihastelimme tukkakoskelokoirasta ja heittelimme jättiläismäisiä ja minimaalisia kiviä veteen. Miten hauska onkaan kuunnella ääntä, jonka erilaiset kivet synnyttävät. Isot, laakeat kivet suorastaan kumahtavat veteen, kun taas kourallinen pikkukiviä ripsahtaa sulokkaasti pinnan läpi. Kävimme myös Näsinpuistossa ja siellä oli huumaava tuomentuoksu. Satuimme sinne juuri sateen alkaessa, joka sai kaikan näyttämään supervihreältä ja kukat tuoksumaan vahvasti. Lapsilla oli keppihevoset mukana, joiden kanssa he laukkasivat pitkin hiekkapolkuja.
Rauhaniemeen teimme pyöräretken (mukava reitti!) ja pesimme yhden hyvin pitkän maton. Mattojen pesu on hauskaa puuhaa, varsinkin, kun ei ole kasannut kaikkia mattoja pestäväksi yhtä aikaa. Aurinko paistoi ja oli tosi hyvä ilma. Heitin talviturkin. Vesi ei ollut kovin lämmintä, mutta ah, niin ihanaa. Uiminen on kyllä yksi parhaimmista asioista maailmassa.
Simon tanssien kesäjuhla meni hienosti. Heidän ryhmä senkun kehittyy. Ihana ryhmä se onkin. Oli mukavaa, kun pappa pääsi katsomaan tunnelmallista tanssijuhlaa Osmonpuiston laululavalle. Se on erinomainen esiintymispaikka ainakin näin kesäaikaan.
Oho, kello on jo yli puolen yön. Se tarkoittaa, että meidän hääpäivämme on tänään. Montakos vuotta olemme Antonin kanssa ehtineet jo olla naimisissa? Kahdeksan. Onnea meille, rakas mieheni! <3
Illatkin tuppaavat näin loma-aikaan venymään. Aloitin lasten kovan painostuksen tuloksena lukea heille kolmatta Harry Potteria (Azkabanin vanki), jota emme malta koskaan lopettaa ajoissa, vaan vasta sitten, kun lasten silmät jo painuvat kiinni. Ihan huippukirjoja nuo Potterit, vaikka aika jänniäkin.
Kaunista kesäviikonloppua kaikille! Toivottavasti aurinko paistaa.
torstai 1. kesäkuuta 2017
Kesä!
Onko tänään oikeasti jo kesäkuun ensimmäinen päivä? Mihin koko kevät humahti? Tai loppu talvesta?
Tai no, tiedänhän minä, mihin se meni. Istuin suurimaan osan tammikuusta toukokuun alkuun omassa huoneessa työpöydän ääressä ja pänttäsin psykologian pääsykokeisiin. Välillä kävin kuluttamassa Klassillisen lukion penkkejä (tai yhtä penkkiä, koska istuin yleensä samalla paikalla) valmennuskurssin tunneilla. Tilastomatematiikka aukesi minulle ihan mainiosti koko ihanuudessaan ja huomasin, että laskeminen on oikeastaan aika ihana (tosin en ole koskaan kärsinyt matikkavastaisuudesta), mutta tuntuu, että mikään ei auttanut, kun oli aika vastata kokeeseen. Koe oli vaikea, siis todella vaikea. Näillä tiedoilla, jotka minulla nyt oli, olisin varmasti osannut vastata paremmin kahden edellisen vuoden kokeisiin (koska niissäkin olen ollut mukana). Tuntui jopa epäreilulta, että koe oli sellainen kuin oli. En päässyt oikeasti näyttämään sitä kaikkea, mitä osaan. No, tulokset tulevat tämän kuun lopulla, joten ei auta kuin odotella.
Tällä viikolla kävin myös TAMK:n sosionomikokeessa, mutta ei siinäkään tärpännyt. Pääsin läpi esivalintakokeesta, mutta psykologin juttusille asti en päässyt. Harmi. Ehkä luonteeni ei sovi tällä alalle, vai mistä lie kiikastanut. Alkaa tuntua turhauttavalta, kun kaikkiin sellaisiin paikkoihin, joihin oikeasti halua, haluaa niin moni muukin.
Mutta nyt tämä pääsykoeasia on puitu, joten voidaan siirtyä muihin asioihin. Ajattelin, että on taas aika aktivoida Amurinkaiset, jotta tämä ei muutu ihan liian tylsäksi ja hiljaiseksi paikaksi. Kirjoittelen tänne meidän kesäkuulumisia, en sen kummempia.
Lapsilla on vielä tämä ja huominen päiväkotia ja eskaria ja sitten alkaa kesäloma. Aika ihanaa!
Nyt loppukeväästäkin olemme onneksi päässeet tekemään kaikenlaista hauskaa koko perheen voimin. Tuntuu, että kevät meni laiminlyödessä vähän kaikkia, kun ajatukset olivat keskittyneet kokeeseen. Kaiken vapaa-ajan yritin kyllä antaa perheelle ja onneksi rakas mieheni keksi kaikenlaista puuhaa lasten kanssa ja ilmatkin olivat hyviä viettää aikaa lähipuistossa.
Äitienpäiväviikonloppuna pappa vei meidät Kauppiin katsomaan pesäpalloa. Haminan joukkue saapui avaamaan kauden Mansen kanssa ja kävikin niin mahtavasti, että Hamina vei voiton. Hyvä HP! Lapset löysivät kentän reunalta laudankappaleen ja jonkun unohtuneen sormikkaan, käänsivät sormikkaan palloksi ja alkoivat itsekin pelata pesistä. Presidentti Mauno Koivisto kuoli itseasiassa kyseisenä päivänä ja siksi kentän laidalla oli suruliputus. Koivisto tuntui jotenkin minun presidentiltäni, vaikka enhän minä häntä ollut saanut äänestää, olin hänen presidenttiaikanaan vielä aika pieni. Hän oli Suomen tasavallan presidentti, jämäkkä ja luotettavan oloinen mies lapsuudessani, arvokas, mutta ei lapsenkaan silmissä liian etäinen. Lapsuuteni presidentti.
Varsinaisena äitienpäivänä kävimme pitkällä kävelyllä Pyynikillä. Ilma oli aivan ihana ja yllättävän lämmin. Käenrieskat (yksi lempikevätkukistani) olivat avautuneet lämpimillä paikoilla pensaiden juurilla, lumikellot ja sinililjat olivat levittäytyneet laajoille alueille vähän joka paikassa, muutama krookus loisti siellä täällä. Maa oli muuten vielä ruskea ja siksi kukat näyttivät erityisen kauniilta. Taisimme nähdä muutaman perhosenkin jo lentelevän tai lämmittelevän auringossa. Paikoitellen huomasin myös kasvin, jota en ollut aiemmin noteerannut. Se oli violetti ja matalahko. Kasvikirjaa selatessani huomasin, että kyseessä taitaa olla pystykiurunkannus. Onpas kiva löytää jotain uutta! Kävimme moikkaamassa Kalakarhu-suihkuveistosta ja näimme siilin. Pyynkinharjun rinteillä ihmettelimme lintuja ja kuuntelimme liverrystä, mikä ihana äitienpäiväkonsertti. Harjun rinteet olivat täynnä sinivuokkoa ja puissa jo isoja silmuja. Rannalta löytyi muutama rentukkapuska ja mukulaleinikkiä. Tuomen heleänvihreät lehdet päästivät kauniisti lävitseen auringon. Muutaman valkovuokonkin löysimme, äitienpäivän kunniaksi. Oli yksinkertaisesti täydellinen päivä: koko perhe liikkeellä auringonpaisteessa ja luonto täydellisessä kevättohinassa. Pyynikin rannalla Sonja, meistä rohkein, uskalsi upottaa paljaat varpaat veteen, oli kuulemma kylmää, mutta ei liian. Eräs herra Varis (tai saattoi se olla rouvakin) oli ovela ja nappasi Sonjan evässämpylän. Aluksi tuli hätä, mutta saatiin lopulta aika hyvät naurut.
Vähän ehti toukokuulla traagisiakin tapahtumia sattua, kun ensin tyhjeni räkätinpesä ja sitten vielä peipposen samaan puuhun tekemä pesä. Harmitti kovasti, surettikin. Räkätillä kun oli ollut pesässä ainakin kaksi munaa. Peipponen ei todennäköisesti ehtinyt edes munia.
20.5. Karoliinan-päivänä oli Sonjan tanssikoulun juhla. Se oli tosi hieno tapahtuma, jossa eri ryhmät pienistä isoihin esitti tanssiesityksensä. Sonjankin ryhmä pääsi isolle lavalle hienoihin valoihin. Varmasti aika jännä tilanne. Illalla lähdimme kiertämään kaupunkia, sillä oli perinteinen Museoiden yö -tapahtuma. Aloitimme kansanmusiikin parista kuuntelemalla, katsomalla ja osallistumalla Puhti-duon esitykseen Tampereen taidemuseolla. Oli tosi hauskaa, kun seuraamme liittyi lasten kavereita. Kävimme Lenin-museossa, Rullassa, Werstaalla, Finlaysonin alueella ja Tallipihalla. Antoni kävi itsekseen vielä Emil Aaltosen -museossa, josta voi lukea täältä. Simo koki tärkeäksi sen, että sai valvoa kahteentoista. Kun poika sitten meni sänkyyn vähän jälkeen puoliyön, niin ei mennyt minuuttiakaan, kun oli jo unessa. Miina Äkkijyrkän peltilehmä oli muuten tuotu Finlaysonin alueelle Väinö Linnan aukiolle, aika komea tekele.
Mummakin ehti käydä vähän pidemmällä kyläilyllä, mikä oli ihanaa. Päästiin tekemään retkiä Hatanpään Arboretumiin, Pyynikille sekä muutamaan taidenäyttelyyn. Ilmatkin sattuivat olemaan erinomaisia, vaikka Arboretumissa vähän tuulikin, niin oli jotenkin tosi kivaa. Vaikka ainahan äitin kanssa on kivaa. Nähtiin pieniä linnunpoikasia ja kaikenlaisia kasveja. Arboretumissa lapset juoksivat kasvien nimilapuilta toisille ja lukivat ääneen latinalaisia ja suomalaisia nimiä. Hauskaa! Löydettiin kiva eväspaikka pikkulammikon vierestä ja seurattiin ihan pikkuisen sorsanpojan liikkeitä. Seuraavana päivänä Pyynikillä oli tosi lämmin. Maisteltiin ketunleivänkukkia, miten kirpeitä! Ja etsittiin Simon puupyssyä ja yhtä roskikseen kiinnitettyä tarraa.
Käytiin kaksistaan katsomassa Tampereen taidemuseon näyttely Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. Siellä oli mielenkiintoisia ajan kuvia ja kyllä se Helene Schjerfbeck erottui värinkäytöllään aika hienosti. Tykkäsin myös Sylvi Kunnaksen maalaamista isoista silmistä. Täytyy taas kehua taidemuseota tilana, selkeä ja sopivankokoinen. Ehdittiin vielä Sara Hildeniin katsomaan Jarmo Mäkilän mahtava näyttely. Siellä oli tosi hienoja ja ahdistaviakin teoksia, joita en voisi tai haluaisi kotiin, mutta niitä kyllä katseli tosi mielellään. Oltiin siellä koko porukka, mutta kierrettiin äitin kanssa näyttely vielä uudelleen ja katsottiin video. Oli hyvä kokemus!
Sellainen oli meidän toukokuu pikakelauksella. Tietysti siihen kuului myös ihan arkipäiviä, mutta jos alan niistä kertoa, niin taitaisi tulla aika pitkä tarina.
Toivottavasti kesäkuu on yhtä ihana kuin kevät oli! Kauniita ja iloisia kesäpäiviä! Pysykää kuulolla!
Tai no, tiedänhän minä, mihin se meni. Istuin suurimaan osan tammikuusta toukokuun alkuun omassa huoneessa työpöydän ääressä ja pänttäsin psykologian pääsykokeisiin. Välillä kävin kuluttamassa Klassillisen lukion penkkejä (tai yhtä penkkiä, koska istuin yleensä samalla paikalla) valmennuskurssin tunneilla. Tilastomatematiikka aukesi minulle ihan mainiosti koko ihanuudessaan ja huomasin, että laskeminen on oikeastaan aika ihana (tosin en ole koskaan kärsinyt matikkavastaisuudesta), mutta tuntuu, että mikään ei auttanut, kun oli aika vastata kokeeseen. Koe oli vaikea, siis todella vaikea. Näillä tiedoilla, jotka minulla nyt oli, olisin varmasti osannut vastata paremmin kahden edellisen vuoden kokeisiin (koska niissäkin olen ollut mukana). Tuntui jopa epäreilulta, että koe oli sellainen kuin oli. En päässyt oikeasti näyttämään sitä kaikkea, mitä osaan. No, tulokset tulevat tämän kuun lopulla, joten ei auta kuin odotella.
Tällä viikolla kävin myös TAMK:n sosionomikokeessa, mutta ei siinäkään tärpännyt. Pääsin läpi esivalintakokeesta, mutta psykologin juttusille asti en päässyt. Harmi. Ehkä luonteeni ei sovi tällä alalle, vai mistä lie kiikastanut. Alkaa tuntua turhauttavalta, kun kaikkiin sellaisiin paikkoihin, joihin oikeasti halua, haluaa niin moni muukin.
Mutta nyt tämä pääsykoeasia on puitu, joten voidaan siirtyä muihin asioihin. Ajattelin, että on taas aika aktivoida Amurinkaiset, jotta tämä ei muutu ihan liian tylsäksi ja hiljaiseksi paikaksi. Kirjoittelen tänne meidän kesäkuulumisia, en sen kummempia.
Lapsilla on vielä tämä ja huominen päiväkotia ja eskaria ja sitten alkaa kesäloma. Aika ihanaa!
Nyt loppukeväästäkin olemme onneksi päässeet tekemään kaikenlaista hauskaa koko perheen voimin. Tuntuu, että kevät meni laiminlyödessä vähän kaikkia, kun ajatukset olivat keskittyneet kokeeseen. Kaiken vapaa-ajan yritin kyllä antaa perheelle ja onneksi rakas mieheni keksi kaikenlaista puuhaa lasten kanssa ja ilmatkin olivat hyviä viettää aikaa lähipuistossa.
Äitienpäiväviikonloppuna pappa vei meidät Kauppiin katsomaan pesäpalloa. Haminan joukkue saapui avaamaan kauden Mansen kanssa ja kävikin niin mahtavasti, että Hamina vei voiton. Hyvä HP! Lapset löysivät kentän reunalta laudankappaleen ja jonkun unohtuneen sormikkaan, käänsivät sormikkaan palloksi ja alkoivat itsekin pelata pesistä. Presidentti Mauno Koivisto kuoli itseasiassa kyseisenä päivänä ja siksi kentän laidalla oli suruliputus. Koivisto tuntui jotenkin minun presidentiltäni, vaikka enhän minä häntä ollut saanut äänestää, olin hänen presidenttiaikanaan vielä aika pieni. Hän oli Suomen tasavallan presidentti, jämäkkä ja luotettavan oloinen mies lapsuudessani, arvokas, mutta ei lapsenkaan silmissä liian etäinen. Lapsuuteni presidentti.
Varsinaisena äitienpäivänä kävimme pitkällä kävelyllä Pyynikillä. Ilma oli aivan ihana ja yllättävän lämmin. Käenrieskat (yksi lempikevätkukistani) olivat avautuneet lämpimillä paikoilla pensaiden juurilla, lumikellot ja sinililjat olivat levittäytyneet laajoille alueille vähän joka paikassa, muutama krookus loisti siellä täällä. Maa oli muuten vielä ruskea ja siksi kukat näyttivät erityisen kauniilta. Taisimme nähdä muutaman perhosenkin jo lentelevän tai lämmittelevän auringossa. Paikoitellen huomasin myös kasvin, jota en ollut aiemmin noteerannut. Se oli violetti ja matalahko. Kasvikirjaa selatessani huomasin, että kyseessä taitaa olla pystykiurunkannus. Onpas kiva löytää jotain uutta! Kävimme moikkaamassa Kalakarhu-suihkuveistosta ja näimme siilin. Pyynkinharjun rinteillä ihmettelimme lintuja ja kuuntelimme liverrystä, mikä ihana äitienpäiväkonsertti. Harjun rinteet olivat täynnä sinivuokkoa ja puissa jo isoja silmuja. Rannalta löytyi muutama rentukkapuska ja mukulaleinikkiä. Tuomen heleänvihreät lehdet päästivät kauniisti lävitseen auringon. Muutaman valkovuokonkin löysimme, äitienpäivän kunniaksi. Oli yksinkertaisesti täydellinen päivä: koko perhe liikkeellä auringonpaisteessa ja luonto täydellisessä kevättohinassa. Pyynikin rannalla Sonja, meistä rohkein, uskalsi upottaa paljaat varpaat veteen, oli kuulemma kylmää, mutta ei liian. Eräs herra Varis (tai saattoi se olla rouvakin) oli ovela ja nappasi Sonjan evässämpylän. Aluksi tuli hätä, mutta saatiin lopulta aika hyvät naurut.
Vähän ehti toukokuulla traagisiakin tapahtumia sattua, kun ensin tyhjeni räkätinpesä ja sitten vielä peipposen samaan puuhun tekemä pesä. Harmitti kovasti, surettikin. Räkätillä kun oli ollut pesässä ainakin kaksi munaa. Peipponen ei todennäköisesti ehtinyt edes munia.
20.5. Karoliinan-päivänä oli Sonjan tanssikoulun juhla. Se oli tosi hieno tapahtuma, jossa eri ryhmät pienistä isoihin esitti tanssiesityksensä. Sonjankin ryhmä pääsi isolle lavalle hienoihin valoihin. Varmasti aika jännä tilanne. Illalla lähdimme kiertämään kaupunkia, sillä oli perinteinen Museoiden yö -tapahtuma. Aloitimme kansanmusiikin parista kuuntelemalla, katsomalla ja osallistumalla Puhti-duon esitykseen Tampereen taidemuseolla. Oli tosi hauskaa, kun seuraamme liittyi lasten kavereita. Kävimme Lenin-museossa, Rullassa, Werstaalla, Finlaysonin alueella ja Tallipihalla. Antoni kävi itsekseen vielä Emil Aaltosen -museossa, josta voi lukea täältä. Simo koki tärkeäksi sen, että sai valvoa kahteentoista. Kun poika sitten meni sänkyyn vähän jälkeen puoliyön, niin ei mennyt minuuttiakaan, kun oli jo unessa. Miina Äkkijyrkän peltilehmä oli muuten tuotu Finlaysonin alueelle Väinö Linnan aukiolle, aika komea tekele.
Mummakin ehti käydä vähän pidemmällä kyläilyllä, mikä oli ihanaa. Päästiin tekemään retkiä Hatanpään Arboretumiin, Pyynikille sekä muutamaan taidenäyttelyyn. Ilmatkin sattuivat olemaan erinomaisia, vaikka Arboretumissa vähän tuulikin, niin oli jotenkin tosi kivaa. Vaikka ainahan äitin kanssa on kivaa. Nähtiin pieniä linnunpoikasia ja kaikenlaisia kasveja. Arboretumissa lapset juoksivat kasvien nimilapuilta toisille ja lukivat ääneen latinalaisia ja suomalaisia nimiä. Hauskaa! Löydettiin kiva eväspaikka pikkulammikon vierestä ja seurattiin ihan pikkuisen sorsanpojan liikkeitä. Seuraavana päivänä Pyynikillä oli tosi lämmin. Maisteltiin ketunleivänkukkia, miten kirpeitä! Ja etsittiin Simon puupyssyä ja yhtä roskikseen kiinnitettyä tarraa.
Käytiin kaksistaan katsomassa Tampereen taidemuseon näyttely Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa. Siellä oli mielenkiintoisia ajan kuvia ja kyllä se Helene Schjerfbeck erottui värinkäytöllään aika hienosti. Tykkäsin myös Sylvi Kunnaksen maalaamista isoista silmistä. Täytyy taas kehua taidemuseota tilana, selkeä ja sopivankokoinen. Ehdittiin vielä Sara Hildeniin katsomaan Jarmo Mäkilän mahtava näyttely. Siellä oli tosi hienoja ja ahdistaviakin teoksia, joita en voisi tai haluaisi kotiin, mutta niitä kyllä katseli tosi mielellään. Oltiin siellä koko porukka, mutta kierrettiin äitin kanssa näyttely vielä uudelleen ja katsottiin video. Oli hyvä kokemus!
Sellainen oli meidän toukokuu pikakelauksella. Tietysti siihen kuului myös ihan arkipäiviä, mutta jos alan niistä kertoa, niin taitaisi tulla aika pitkä tarina.
Toivottavasti kesäkuu on yhtä ihana kuin kevät oli! Kauniita ja iloisia kesäpäiviä! Pysykää kuulolla!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)