Tavallaan heitin talviturkin jo hiihtolomalla Karkkilassa, kun menin iskän innostamana (ja jäljessä) avantoon. Se oli yllättävän mukava, vaikkakin henkeäsalpaava kokemus. Mutta en pidä sitä kuitenkaan virallisena talviturkin heittona, sillä sen jälkeen turkki pysyi päällä kesäkuulle asti.
Itse hetin turkin kaapin nurkkaan heti kesäkuun alulla matonpesureissulla. En ollut varautunut uimaan, koska ajattelin, että vesi on vielä sen verran kylmää, mutta paistateltuamme päivää Rauhaniemen laiturilla mieli alkoi muuttua. Lapset kahlailivat ja roikkuivat laiturin portailla, roiskuttivat vettä. Jostain syystä himoni päästä veteen kasvaa aina veden äärellä. Katselin laineita ja pohjassa olevia suuria kiviä. Mukava, turvallinen pohja (ei liian syvä, eikä näkymättömissä). Pakko päästä veteen. Onneksi alusvaatteet olivat sen verran säädylliset, että kehtasin heittää matonpesussa läpimäräksi kastuneet päällysvaatteet pois ja pulahdin veteen. Aivan ihanaa!
Rakastan vettä! Kun kerran sinne pääsen, on sieltä vaikea tulla pois. Rakastan, mutta myös pelkään. Kammoan syvää vettä, saatan mennä paniikkiin, jos sellaisessa uin. En tiedä, mistä se johtuu. Esimerkiksi Onkiniemessä saatan hyvinkin uida syvissä kohdissa, mutta en saa alkaa ajatella asiaa. Jos mieli karkaa syvyyksiin, alan pelätä... jotain. En pelkää jättihaukia (haita ehkä vähäsen, vaikka realistisesti tiedän, ettei niitä ole Suomen järvissä) tai muutakaan mahdollisesti olemssa olevaa. Pelkään tuntematonta, sitä ajatusta, että itse en näe veden pohjaa, mutta joku siellä pohjassa voi nähdä minut. Parhaita ovat rannat, joissa on jokin merkki, minne asti voi uida, mm. Rauhaniemi, Pyynikin ranta sekä Onkiniemen aallonmurtajalla rajattu "allas". Helsingissä asuessani kävin usein Puotilan rannassa, jonne oli ruopattu äkkisyvä kohta veneitä varten. Se oli hurjan pelottava, kuvittelin sen kohdan aina pystysuoraksi monen metrin pudotukseksi...
Tällä viikolla uskaltauduimme vihdoin kunnolla rannalle (uimavarustus mukana), sillä viikon alkuun sattui muutama helteinen päivä. Vesi oli aika kylmää, mutta kyllä sinne oli silti mentävä ja ihon tottuessa siellä oli itseasiassa mukava pulikoida. Raikasta! Lapset hyvppivät rantavedessä, eivät vielä halunneet uimarenkaita puhallettavan. Katselimme lintuja, mm. silkkiuikkupariskuntaa ja hauskasti äänteleviä haarapääskyjä. Kaivoimme jokea ylhäältä rannasta kohti vesirajaa. Erittäin mielenkiinoista seurata, minne virta kulkee.
Rannat ovat lasten kanssa huippupaikkoja. Ei tarvitse paljonkaan leluja olla mukana (lapiot ja muutamia ämpäreitä), kun jo saa kunnon leikit käyntiin. Itseasiassa leluttakin pärjää, kun rannassa on usein kaikenlaista "roskaa": oksia, keppejä, kiviä... ja tietysti paljon, paljon vettä (jonka käytöstä kukaan ei sano, että älä tuhlaa).
Nyt viimeisellä kerralla Onkiniemessä muu perhe päästi irti talviturkeistaan, jopa mieheni uskaltautui uimaan. Ja mukavaahan se oli! Itse en olisi halunnut ylös vedestä. Usein käy niin, että kun jorpakosta nousee ja kuivattelee, lämmittelee auringossa, ei enää teekään mieli veteen, koska se tuntuu erityisen kylmältä. Siksi kannattaa olla kerralla kunnolla.
Toivotaan, että ilmat pysyvät lämpiminä, vedet sopivina ja mahdollisimman pitkään ilman sinilevää!
Tänään eli 17.6. vietettiin Hossan kansallispuiston avajaisia ja juhlitaan Suomen luonnon päivää. Eli nautitaan luonnosta tänään, huomenna ja joka päivä.
Puli puli.
VastaaPoista