Valokuvat taiteena

Valokuvia on ihana katsella. En koskaan kieltäydy katsomasta jonkun toisen kuvia, jos sitä mahdollisuutta minulle tarjotaan. Yleensä ajattelen kuvista ennemminkin niin, että ne ovat osa jokun ihmisen elämää, pääsen kurkistamaan jotakin, mitä en ole itse ollut näkemässä tai jos olenkin, niin toisten kuvat ovat jokin tapaus tai tilanne heidän silmin nähtynä. En siis useinkaan ajattele, että valokuvat olisivat taidetta (ne ovat minusta jotain vielä enemmän). Valokuvista voi kuitenkin tehdä taidetta, mutta silloin se usein tuntuu teennäiseltä. En ole vielä tottunut taidevalokuvien maailmaan. Ainoa valokuvakilpailu, jota olen seurannut, on ollut Vuoden luontokuvat ja nykyisin tuntuu, että nekin kuvat ovat jotenkin liian harkittuja. Ei kaikki, mutta aika suuri osa ainakin niistä, jotka näytille pääsevät. En tarkoita missään nimessä, että ne olisivat huonoja, en todellakaan. Mutta joskus jossakin epäselvässä räpsäisyssä voi olla enemmän tunnetta kuin pitkään harkitussa ja suunnitellussa kuvassa. Mutta kuten sanoin, en ole tottunut valokuviin varsinaisesti taiteena. Väitän kuitenkin, että voin jopa alkaa pitää valokuvataiteesta.

Taidetta KUninkaankadulla

Tampereella on nyt käynnissä Backlight Photo Festival (9.9. - 29.10.2017), kansainvälinen valokuvafestivaali. Valokuvia on esillä vielä Tampereen taidemuseolla ja Vapriikissa. Ehdimme kuitenkin käydä mieheni ja poikani kanssa katsomassa pienempien galleroiden (Ronga, Koppelo ja Nykyaika) tarjonnan. Huomenna perjantaina olisi tarkoitus viedä koko perhe katsomaan taidemuseon Backlight '17 Itsenäisyyden rajat (Boundaries of Independence) -näyttelyä. Festarin aiheena on itsenäisyys laajassa merkityksessä: sen saaminen ja sen puuttuminen ja tänä vuonna sitä on valittu kuvaamaan 22 artistia 12 maasta.

Taiteellinen katuvalo

Me siis kävimme katsomassa valokuvia pienissä gallerioissa, jolloin ei ainakaan ehtinyt tulla ähkyä. Galleriat ovat siitä mukavia, että taideteoksiin voi todella paneutua, koska niitä ei ole liikaa. Ensimmäisenä kävimme Valokuvakeskus Nykyajassa, jossa esillä oli suomalaisen Riina Rinteen ja sveitsiläisen Delphine Schacherin töitä. Schacherin teokset kulkevat otsikon Bois des Freres (Brotherswood) alla ja hän kuvaa teoksissaan miehiä, jotka ovat lähteneet sveitsiläisiin lähiöihin rakentamaan kerrostaloja 1960-luvulta alkaen. Rhone-joen varrelle kyhätyt parakit rakennusmiehiä varten ovat kalustukseltaan minimalistisia eikä tilat ole suuren suuria. Schacherin kuvat ovat kauniita ja karuja, realistisia. Kuvissa ensiintyy sekä ihmisiä että se ympäristö, jossa he elävät. Taisimme kaikki kolme tykätä näistä kuvista. On mielenkiintoista valita omia lempparikuvia ja miettiä, miksi tykkää juuri niistä.

Arkkitehtuuri ON taidetta

Riina Rinteen teos ei ollut valokuva, vaan video nimeltä Alone Together. Videolla Tampereen Hipposkylässä asuvat alkoholistit (entiset) kertovat suhteestaan alkoholiin ja kuinka riippuvuus siihen vaikuttaa kaikkeen: työhön, asumisen, rakkaisiin ihmisiin. Ajattelin, ettei video kiinnosta Simoa, mutta lapsikin jäi tuijottamaan sympaattisia, surullisia hahmoja. Minusta on valtavan hienoa, että alkoholistit ja ensitset alkoholistit pystyvät puhumaan ongelmastaan. Heillä on monesti paljon painavaa sanottavaa. Millaista on, kun vasta muutaman viinahörpyn jälkeen on normaali olo? Sympaattisia ihmisiä heikkouksistaan huolimatta nämä videolla esiintyvät miehet.

Ikkunataidetta

Irrottauduttuamme videon katselusta vaihdoimme galleriaa viereiseen Koppeloon, jossa esiteltiin  slovakialaisen Zuzana Halanovan valokuvia otsikolla Childless. Ja kuten otsikko jo kertoo, kuvissa pääosaa näytteli lapsettomuus, joka on monille kipeä aihe. Kuvaaja pohtii kuvien kautta omaa lapsettomuuttaan kontekstissa, jossa joka vuosi ihmiset hänen ympärillään saavat lapsia. Kuvissa oli surumielinen, pohdiskeleva tunnelma. En voi itse tietää, miltä tuntuu, kun ei voi saada lapsia, mutta voin ainakin yrittää kuvitella, miten joidenkin kohdalla se tuo tyhjyyden tunteen. Naisen vartalo (ja tietysti miehenkin) on kuitenkin osaksi olemassa sitä varten, että se jatkaa ihmissukua. Jos biologinen kello tikittää ja hormonit huutavat lasta, niin mitä tehdä, kun sitä ei voi saada. Miten vaikeaa on iloita toisten lapsista? Vaikka itse pidän kovasti melkein kaikista lapsista, niin täytyy sanoa, ettei mikään vedä vertoja sille, kun saa pitää omaa lasta sylissään. Gallerian seinille valokuvien yhteyteen oli kiinnitetty erilaisia pahvipakkauksia, jotka liittyivät lapsettomuuteen, raskaustesteihin tms. Lapsettomuus on tärkeä aihe, eikä missään nimessä mitään hävettävää. Vaikka Halanovan kuvat eivät sinänsä olleet mitenkään ihmeellisiä, teki lapsettomuus-aihe niistä paikoitellen sydäntäsärkeviä ja haikeita. Toisaalta ehkä kuvaaja itse lapsettomana saattoi käsitellä tuntemuksiaan kuvien avulla ja saada kuvien ja ajatustensa tuloksena voimaa. Toivottavasti.

Galleria Rongassa oli esillä saksalaisen Corinna Kernin valokuvia otsikolla Female Maskers. Kuviin oli tallennuttu ihmisiä, jotka haluavat keinotekoisen ulkomuodon avulla tuoda esiin feminiinisen puolensa. Kyseessä on siis usein miespuoliset henkilöt, mutta jonkun verran myös naisia on mukana tässä alakulttuurissa. Poikaa nämä kuvat kiinnostivat kovasti. Ei niin, että hän olisi nauranut tai pilkannut kuminaamioon pukeutuneita ihmisiä, vaan vaikutti siltä, että asia puhtaasti kiinnosti häntä. Ehkä asut (yleensä hyvin seksikkäitä tai muuten rohkeita) ovat jopa hieman pelottavia, koska kuminen maski peittää kasvot eikä kumi koskaan vastaa täysin ihoa. Kuvat olivat tosi hienoja, paikat oli valittu hyvin huolella ja maskit oli puettu hyvin siististi. Tällaisesta alakulttuurista voi olla mitä mieltä tahansa, mutta kuvat olivat taidokkaita. Ne saivat itseasiassa pohtimaan, haluaisiko itse pukeutua tuollaiseen asuun ja korostaa jotain piilevää puolta itsestään ja mikä saa ihmisen ylipäänsä peittämään omat kasvonsa. Mutta jokainen tyylillään, mitään pahaahan tässä ei ole. Ulkopuolelta tuleva paine voi olla stressaavaa, mutta silloin, kun löytää samanhenkisen porukan, niin tilanne varmasti helpottuu. Nautitaan feminiinisyydestämme, eiköhän jokaisessa ole sitä ainakin vähän!

Taidetta ränneissä

Siinä oli sen kertainen kierroksemme. Minun oli alunperin tarkoitus kirjoittaa ihan toisesta näkövinkkelistä tähän Backlightiin, mutta tähän meni sen verran aikaa, että ensi kerralla sitten. Tutkimme nimittäin miehen kanssa Tampereelta löytyviä jakokaappeja, joihin oli tehty Backlight retrospektiivi, eli kuvia vuosien varrelta. Mutta se ensi kerralla sitten.

Nyt leppoisaa loppuviikkoa! Toivottavasti vähän aurinkoa, mutta ei sadekaan haittaa.

P.S. Kuvitus ei liity mitenkään mihinkään, ovat vain kuvia joltain kävelyreissulta.