Ääniä aamussa

Koemateriaali on käyty läpi,

monta sataa sivua kahlattu

syvässä suossa upottavassa

rämmitty sammalen seassa.

Valkoisesta kynästäni,

tahraamattomasta,

loppui lopulta muste.

Ehdin sentään

iin päälle

tehdä

viimeisen

pisteen.

On kertauksen aika!

Sillä sanotaanhan:

kertaus on opintojen äiti.

Äiti minäkin.

Vielä on viikko määränpäähän,

päämäärä edessä,

tuntuu: 

melkein saavuttamattomissa.

Avaan ikkunan.

Aamuilma raikas, kylmä

valuu sisään 

hiljalleen

hyväilee kasvojani,

hellii väsynyttä kättäni.

(sen siitä saa, kun kirjoittaa yötä myöten!)

Kuuntelen lintujen kuoroa

aamussa livertäviä.

Mietin: tunnistanko ääniä?

Varis raakkuu, sen ma tunnen.

Tuttu on myös räkättirastas ja

räksän räkättävä nauru.

Ennen lauloi, lapsuudessani, tintti titityy,

tityy nyt talitiainen laulaa,

kiire kai sillä on.

Kun kuuluu peipposen liverrys 

ihana, kaunis kuin aamukaste

silloin tiedetään:

puolikuuta enää kesään on.

Lokit 
kaulat pitkinä
nokat pystyssä

järven rannalla, auringon säteissä

kailottavat:

kevät tullut on!

Linnut näkymättömissä,

etäällä,

vain tauotta ääni kuuluu.

Harakka heiluu katolla,
pomppii äänettömänä,
kuuntelee lintukuoroa
ja miettii:
milloin mul' on vuoro
käheästi kaakkua?

Olipas upea konsertti,
aamuinen, herättelevä!

Laitan ikkunan kiinni.
Suljen
ulos
lintujen
äänet,
itse
jään
ikkunan

sisään.

29.4.2016 vappuaaton aatto, aurinko ja muistiinpanot. 

mikäpäs mukavampaa! 

hauskaa vappua, munkkeja, simaa ja serpenttiinejä!

Kaunis päivä

Tuulee.

Pilvet,

valkoiset,

pyöreät hattarat,

palleroiset,

satapäiset

kiitävät taivaalla

tuulen mukana.

Jääkiteet, vesipisarat

tiivistyneet

saavat alati 

uuden muodon,

käyvät läpi taivaallisen 

metamorfoosin,

eivätkä pysähdy 

koskaan.

Kun katsoo liikkuvia,

muuttuvia pilviä,

eteenpäin vinhasti liitäviä

pumpulipalloja,

alkaa silmissä

Maakin pyöriä lujempaa.

Voi, kun minua pyörryttää!

Koivut heiluvat

suloisessa tuulessa,

taipuvat kevyesti kaarelle.

Elämä niilläkin jatkuvaa liikettä:

ravitsevan veden 

tavoittelua,

kurottelua

kohti aurinkoa.

Koivujen juuret ryhmyiset,

paksut kuin viiksekkään 

voimamiehen reisi,

pitävät ne kuitenkin kiinni maassa

tiukasti mullassa,

äiti Maan hellässä huomassa,

ikuisesti samassa paikassa.

Sininen taivas,

valkoiset pilvet ja

tuulessa heiluvat koivut.

Ajattelen: 

onpa

erityisen kaunis

päivä.

Ja katso, lokitkin leikkivät taas taivaalla!

28.4.2016 viimeistä artikelia viedeään: hyviä ja huonoja perusteita kokeelliselle sosiologialle... sitten armoton kertaaminen.

timanttipuu

yöllisen sateen jälkeen

koivun oksiin

on jäänyt kiinni

tuhansia

vesipisaroita.

aamun valkoisessa valossa

läpinäkyviä,

säihkyviä timantteja

mustilla oksilla

lehdettömillä.

aamun hiljaisuudessa

pisarat

heijastavat

ympäröivää

usvaista maisemaa.

niiden sisällä:

maailmani.

27.4.2016 kun orbitofrontaalisen säätelypiirin vauriot kiinnostaisivat kovasti, mutta keskittymiskyky on tiessään...

mitä kummaa?

Jokakeväinen ihmetyksen aihe.

Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Maa on valkoinen,

maisema oudon talvinen.

Sataa lunta:

suuria hahtuvia

vinhalla vauhdilla

alas taivaalta.

Niin painavia,

etteivät jaksa

edes pyöriä,

ei kieriä,

vaan putoavat

raskaasti

suoraan

alas.

Kyllä on linnuilla ihmettelemistä,

etelänmailta kaukaisilta

kesää tänne viettämään

tulleilla.

Kevään kohinan keskelle

saapuikin suuri muutos:

kylmä lumi paleltaa varpaita,

sataa sisään

puolivalmiiseen pesään.

Koivut
ovat saaneet ylleen valkean vaipan

(vihreähän sen olla piti!)

kuin antiikin roomalaisilla tooga,

ylevillä ajattelijoilla

valkoinen vaate:

väljä ja vilpoinen.

Varis lentää lumisateessa.

Se tuntee talven.

Yrittää päästä pakoon

painavia hiutaleita

niskassa ikävästi kutittavia,

harmaaseen selkään sulavia

viileän kosteita

märkiä rättejä.

Räkättirastaskin pyristelee

hurjalla vauhdilla eteenpäin.

Harmittelee lemmenleikkien

loppumista,

matojen katoamista

vastasataneeseen lumeen,

onkaloihin maan sisään.

Talitintit jaksavat touhuta,

oli pouta taikka sade.

Kiipeävät koivun oksien suojassa,

hyppivät, leikkivät hippaa, tippaa

lumisateessa ottavat toisistaan mittaa

nuo keltavatsaiset ikiliikkujat.

Voi mikä myräkkä!

Mikä ihmeellinen lumipyry!

Hetkellinen paluu menneisyyteen,

muutaman kuukauden takaiseen

talveen.

Taikatalvi.

Takatalvi.

Totuus on tarua ihmeellisempää.

26.4.2016 matikan kokeesta selvitty. nyt voin keskittyä pääsykokeeseen, johon on vielä pari viikkoa aikaa. tasan kaksi itseasiassa.

sadepäivä huhtikuussa

Yön jäljiltä maassa on lunta,

valkoisia laikkuja orastavalla nurmella,

hennosti vihertävällä kaistaleella

kahden tien välissä.

Aamuyöstä tippui räntää,

satoi rakeita

kolisevalle ikkunapellille

kumeasti kaikuen:

joskus vain yksittäinen napakka KLOP,

toisinaan taas räjähtävä

TOKTOKTOKTOKTOK

kuin joku heittelisi pieniä kiviä,

yrittäisi herättää nukkuvat.

Taivaan jäiset kyyneleet,

ikkunalasiin aamun aikana sulaneet.

Aamupäivällä pimenee,

vaikka pitäisi valjeta, kirkastua

tai vähän ainakin valaistua.

Aurinko on kadoksissa harmauden takana,

jossain pilvikerrosten tuolla puolen.

Jääkylmä sade 

kastelee matalalla,

melkein maantasolla

lentelevän lokin

painavasta ilmasta nauttivan,

syleilystä siniharmaan sadesään.

Tuuli tarttuu koivun oksiin,

tuivertaa tukan sekaisin.

Tänä huhtikuisena sadepäivänä

kokoan yhteen sekavat ajatukseni,

vaatimattoman tietämykseni,

laitan pala kerrallaan paikalleen,

luon kattavan kokonaisuuden ja

yritän

päästä

läpi

matematiikan tentistä,

omalla tavallaan tärkeästä.

25.4.2016 valmistautuessani tilastomatemaatikan tenttiin, luekiessani muistiinpanoja ja tutkaillessani numeroiden ja kirjainten yhteyksiä

karusellissa

tänään paistaa aurinko.

se on jossain tuolla

selkäni takana,

kattojen yllä,

näkymättömissä.

maa,

kuin suuri karuselli,

on vinhassa vauhdissaan

aurinkoa kiertäessään,

akselinsa ympäri hyöriessään

pyöräyttänyt valopallon minulta

piiloon.

lempeä, lämpöinen,

elämää ylläpitävä

tulistakin tulisempi

aurinko.

sen säteet saapuvat

ajasta, ikuisuudesta,

vuosien takaa kaukaisuudesta.

kuvittelen auringolle

hymyilevän suun ja iloiset silmät,

kulmiin naururyppyjä,

miljoonien vuosien muodostamia.

hei!

ei!

älä katso silmiin!

älä lennä liian lähelle!

sillä muuten,

vaha sulaa

ja siivet putoavat pois.

21.4.2016 tiedän, että pitäisi lukea, mutta kun tarkkaavuus on jossain muualla. ihanaa viikonloppua toivottelen!

koti katolla

Suuren suuri,

suorastaan suunnaton

harmaalokki (kauniimmin Larus argentatus)

kantaa nokassaan

norjia oksia,

kuivia lehtiä,

sammalta.

Kuljettaa kantamuksen

kerrostalon katolle

savupiipun suojaan

rakentaa pesää, kesäkotia

ihmisasutuksen päälle

tekee kerroksen

lokeille.

Komea lokki,

koukkunokka,

nokassa punainen piste.

Pää pystyssä 

ylväänä

kuin egytiläinen sfinksi:

faaraon kasvot leijonan ruumiissa.

Yksin katolla käyskentelee,

vahtii, vartioi, pitää silmällä

ympäröivää avaruutta.

Tuimana katsoo

päätään pyörittelee,

kailottaa:

tänne ei tulla!

Harmaata taivasta vasten

harmaa talo ja

harmaaselkäinen lokki,

jonka 

nokassa

punainen piste.

20.4.2016 kolme viikkoa psykologian valintakokeeseen. olenko valmis? en. ehkä kohta.