Pitkästä aikaa

Oho, taas on aika kulunut. Viime aikoina meidän perhe on lähinnä sairastellut. Ensin Antoni sai kuumeen, sitten Simo ja nyt minä. Sonja on lähinnä tuottanut räkää, siis paljon räkää. Tuntuu, että kaikki on tosi väsyneitä.

Tänään oli kuitenkin pakko tehdä pizzaa, sillä lupasin Simolle, että nyt, kun äiti joutuu köllöttää sisällä kuumeessa, niin voidaan silti tehdä jotain rauhallista.

Antoni onneksi sai lapset vietyä ulos ja minä nukuin. Sitten lapset sisälle, ostoslistan kirjoitus ja Antoni Sonjan kanssa kauppaan. Noiden kahden kauppareissu taisi kestää yli 2 tuntia, mutta onneksi saivat kaiken, mitä piti ja vielä hyviä tuotteita (ollaan tässä kuussa testattu Stockan Herkkua, vaikka se onkin vähän kauempana).

Me Simon kanssa yritettiin katsoa Napapiirin pikajuna -leffaa, mutta sitä on viissiin katsottu niin monta kertaa, ettei vaan toiminut. Onneksi Lentsikat pelasti tilanteen. Ajattelin, että Simo katsoo ja keskittyy leffaan ja mä voin nukkua siinä vieressä sohvalla. Mutta Lentsikat on sellainen leffa, joka aikana pitää esittää lentsikoita sellaisilla lelufiguureilla. Cool! Onneksi se onnistui makuuasennossa. Luettiin myös Tiitiäistä ja melkein onnistuttiin nukahtamaan, mutta sitten kauppakassit saapuviat kotiin. Simolla oli tietty hirmu nälkä, joten piti mennä syömään välipalaa.

Onko vähän yksityiskohtaisesti kirjoitettu?

Yritin taas nukkua, mutta telkkarista tuli joku olympialaisjuttu, josta lähti tarpeeksi meteliä (lisää selostukseen vielä Antonin ja kahden lapset äänet). Ei siis muuta kuin pizzataikinan kimppuun.

Pizzataikinaa on musta tosi kiva tehdä. Kun siihen lopulta lorauttaa öljyä, niin se soljahtaa ihanasti pois käsistä. Taikinaa on lapsenkin helppo kaulia. Simo ehdotti, että tehdään tällä kertaa lapsille omat pienet pizzat ja se oli tosi hyvä idea. Simo päällysti lasten ja me yhdessä aikuisten pizzat. Lapsille tuli tomaattikastiketta, juustoa (raastoin kaikki jämät jääkaapista), tonnikalaa, ananasta ja vähän oreganoa ja basilikaa. Meille aikuisille sama, mutta Antoni löysi sieltä Herkusta jotain ihanaa suomalasita sinihomejuustoa, joka ei ollut Auraa. Oli kiva kokeille ja hyväähän se oli (rakastan juustoja!). Niin siis aikuisille sinihomejuustoa, kirsikkatomaatteja ja valkosipulia (sitä pitää olla!). Tuli todella hyvää!

Meillä oli lasten leikeissä sellaiset Kotipizzan pienet pizzalaatikot, johon lasten pizzat laitettiin ja paloiteltiin. Söpöä!

Siinä sitten syötiin koko perhe olkkarin sohvalla (välillä tehdään retki olkkariin ja katsotaan samalla leffaa, kun syödään, harvoin, mutta kun se on niin hauskaa...) ja katsottiin Aristokatteja (ihana leffa!). En yleensä syö särkylääkkeitä, joten minulla ei niitä ole kotona (paitsi lasten Panadolia). Tutkin kuitenkin "apteekkipussukan" ja löysin Antonin vahvempia särkylääkkeitä, joita oli saanut sen sappirakon poiston yhteydessä. Vetäisin sellaisen (siis erityisesti siksi lääkettä, että kuukautisten alku sattui samaan hetkeen ja lihaksia särki hulluna). Hetken päästä ihmettelin, että onpas hyvä olo, mihinkään ei satu ja jalka kulkee kepeästi. Oli mukava hetki, nyt on taas ihan blaah-olo eikä lääkkeitäkään enää ole. Toisaalta ehkä uni olisi nyt paras lääke. Pidetään peukkuja, ettei tuli mitään ontelotulehdusta ja että muu perhe on sairastanut jo tarpeeksi.

Mitäs vielä... Muu perhe nukkuu, Antoni taas Simon vieressä. Taitaa ukko-kulta olla hänkin aika väsynyt. Silloin, kun toinen vanhemmista sairastaa, ei ole kyllä yhtään ihme, että toinen on ihan yhtä väsynyt.

Toivotan ihanaa viikonloppua! Vähän pakkasta ja paljon aurinkoa.

P.S. Arvatkaapas muuten, millainen kuumemittari meillä on? Sellainen perinteinen lasinen, joka on kestänyt kaikista parhaiten käyttöä. En osaa vaihtaa digitaalisiin pattereita, mutta tämä elohopeaversio porskuttaa vuodesta toiseen eteenpäin. Nyt koputetaan puuta, ettei se hajoa nytkään. Lämpöä 38,8 astetta.

P.P.S. Saimme muuten alakerran rouvalta kortin (oikein Suomen lastenhoitajaliitto), jossa hän kertoi, että ei ole meidän vika, että tämä talo on äänieristyksiltään tosi huono... tuntuu kuin olisitte meillä... pienten ihmistenne: kiukkujen, uhman yms. kanssa. Ja niin edelleen. Minua harmitti jälleen, etten saanut sanottua omaa kantaani koko asiaan. Niinpä kirjoitin rouvalle kirjeen, jossa kerroin, miten pidimme heitä hyväsydämisinä ja mukavina, kunnes yhtäkkiä ovellemme tultiin valittamaan metelistä (aiheesta, en kiellä, kun lapset juoksivat nauraen ympäri keittiötä) ja jatkettiin vielä kaikennäköisellä syyttelyllä. Olin silloin ihan typertynyt, enkä osannut kuin kiittaa. Sama juttu, kun olen törmännyt naiseet (jostain syystä en ole nähnyt miestä kuin ikkunasta) pihalla. En saa sanottua mitään. Ajattelin, että nyt kirjoitan kirjeen, jossa toki valitan, että meistä lähtee meteliä (en siis kiellä tai pyydä sitä anteeki) ja että minusta on kurjaa, ettei asiasta voi keskustella kasvokkain asiallisesti. Oli siinä kaikkea muutakin. Toivoisin nyt, että meitä on kuultu eikä asiasta tarvitse sen enempää puhua. Ja jos kerrostalon meteli (meidän äänet ja rapun äänet) häiritsevät, ehkä kannattaa miettiä, onko paikka oikea... Rouva sanoi viestissä vielä, että etsivät uutta vanhuuden kotia. Arvata voi, että tunnen heti syyllisyyttä... Ei ihme, että sain kuumeen, kun olen niin stressannut. Mutta nyt ei enempää tästä asiasta.

P.P.P.S. Kuvat ovat sikin sokin, mutta ehkä niistä ymmärtää, mistä on kyse.