Antoni lähti tänään aamulla ennen seitsemää junalla kohti Helsinkiä juhlimaan kavereidensa synttäreitä (ja samalla vielä vähän omaakin). Me lasten kanssa jäimme kolmisin kotiin. Päätin, että tänään tehtäisiin kaikkea sitä, mitä ipanat toivovat. Onneksi se oli helppo toteuttaa. Kun heiltä kysyy, mitä tehdään, niin he vastaavat, että leikitään. Ja mehän leikittiin. Duplot ovat tällä hetkellä kova sana. Simo tykkää kovasti pikkulegoista, mutta nyt jostain syystä on kiva rakennella isommilla palikoilla. Tehdään useasti monikerroksinen talo, jossa voi leikkiä pienillä Polly Pocket -nukeilla. Sonja sai lahjaksi Pieni merenneito -kirjan ja cd:n, joista Simo innoistui ihan hirmusti. Sonja myös siinä sivussa, kun ottaa kovasti mallia isoveikalta. Legoleikkien lisäksi tehtiin muovailuvahoilla merenneito-hahmoja ja ursuloita sun muita. On jännä, miten pojat ja tytöt näkevät prinsessatarinat hieman eri tavoilla. Tai ainakin kuvittelen niin. Simolle tärkeitä hahmoja Arielin lisäksi ovat prinssi Erik ja tämän apulainen Kristian. Pärsky-kala on Sonjan lemppari ja se saa tytöltä paljon pusuja. On noi lapset vaan suloisia. Päivä meni erittäin hyvin, vaikka ajattelin, että miten pärjään ilman Antonia (olen niin tottunut lapsenhoitoapuun). Oli todella rauhallista, vaikka leikit olivatkin välillä "tosi" hurjia (mm. pahvilaatikon jämistä koottu Erikin laiva, joka lopulta oli palasina). Ihanaa on se, että Antonin juna lähtee huomenna Helsingistä seitsemän maissa, eli jos nukkutaan hyvin, ollaan vasta heränneitä, kun isukki on kotona. Cool!
Itseasiassa tarkoitus ei niinkään ollut kertoa tästä päivästä kuin eilisestä. Saimme taas valituksentapaista naapureilta. Tällä kertaa ovelle tuli rouva, joka ihmetteli, että miksi Simo itkee. Kerroimme, että nälkäinen poika itki, kun yhdet rakkaat kengät eivät mahtuneet enää jalkaan, vaan ovat lähempänä Sonjan kokoa. Rouva hyökkäsi sisään halailemaan lapsia ja oli itsekin taas kyyneleet silmissä. Tilanne oli sen verran omituinen, että Simo juoksi omaan huoneeseen sängyn taakse piiloon. Rouva kaappasi Sonjan syliin, joka ei uskaltanut lähteä siitä pois, vaan jäätyi paikoilleen. Tilanne oli todella absurdi. Olin itse laittamassa ruokaa enkä voinut kuin suu auki tuijottaa tilannetta. Ärsyttävintä oli, että olimme juuri käymässä syömään ja mainitsinkin siitä, mutta rouvapa ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa. Hän kertoi, miten on huolissaan siitä, kun lapset itkevät. Mieleeni tuli, että kuvitteleeko hän (tai he), että me pahoinpitelemme lapsiamme tai jotain muuta pahaa. En vain aina jaksa puuttua joka itkuun, varsinkaan silloin, kun tiedän, että lapsella on nälkä ja sen sijaan, että alkaa hössöttää itkun kanssa, kannattaa laittaa ruokaa pöytään. Rouva ei pysynyt eteisessä, vaan tuli keittiöön, jonne Simo oli sylissäni suostunut tulemaan. Rouva ei ollut mitenkään aggresiivinen tai muuta, mutta silti tilanteessa oli jotakin kammottavaa. Joka tapauksessa koko vierailun syy oli se, että rouva tuli ilmoittamaan, että heille on tulossa välittäjä (jee!) arvioimaan asuntoa ja siksi pitäisi olla hiljaa. Että ei saa itkeä, huutaa eikä ilakoida. Mua ärsytti niin, että ihan tärisin. Huh ja yök!
No, tämä valituskaan ei ollut varsinainen kirjoitussyy, vaan halusin laittaa tänne joitakin kuvia eiliseltä. Lähdimme vähän katsomaan Tampereen seutua ja olemme muutaman kerran ajaneet Aunessillan ohi Kämmenniemellä. Siispä päätimme ajella sinne laannuttamaan ärsytystä. Silta oli todella hieno kivinen systeemi. Se ei ole enää autokäytössä, mutta muulle liikenteelle kyllä. Tuuli oli kova, meinasimme koko porukka lentään tuulen mukana sillan korkeimmalla kohdalla. Ympäristössä ei ollut paljoakaan kävelypaikkoja, sillä yhdessä suunnassa oli kauppa, toisaalla tenniskenttä ja muualla taloja ja mökkejä. Onneksi pääsimme Aunessillansalmen rantaan heittelemään kiviä ja ihailemaan graffiteja. Retkipaikankin löysimme, kun isoja puita oli kaadettu ja pilkottu tien varteen. Söimme viinirypäleitä ja joimme mehua.
Ilmassa oli kevään tuntua eikä viitteitäkään siitä, että pian sataisi lunta (jota tänne tuli yön aikana). Vaikka tuuli ja oli viileää, oli myös aurinkoista ja niin kaunista. Rakastan vettä: erityisesti merta, mutta myös järvet ja joet ovat tärkeitä, joskus riittää ihan pieni lammikkokin, jos ei ole muuta saatavilla. Rantojen karuus, käppyräiset männyt, kaislat, avaruus...
Aunessilta oli ihan hauska juttu. Ei lasten kanssa itseasiassa tarvitsekaan niin paljon tilaa, ennemmin jotain puuhaa ja tekemistä. Kivet ja vesi saa aina mielenkiinnon heräämään. Jään hajottaminen ja kiipeily. Lapset nukkuivat autossa ja me Antonin kanssa tietysti pohdimme valittajanaapureita. Onneksi en enää tänään ole ajatellut heitä niin paljon. Herrahan halusi, ettei rapun ulko-ovesta tulisi niin kova meteli ja nyt ovelle on tehty jotain, joka saa sen sulkeutumaan hitaammin ja hiljemmin ja niin, että se jää melkein aina auki. Hullua. Kunpa minusta ei tulisi mikään nipottaja vanhana...
Ihanaa viikonloppua kaikille! Täällä on jo kevättä rinnassa niin paljon, ettei sieltä löydy muutama viikko sitten kaipaamalleni lumelle enää yhtään tilaa. Aurinkoa ja lämpöä, kiitos!
P.S. En ole tainnut blogissani mainita, miten hyviä appelsiinit ovat. Eivät kaikki, mutta kun löytää mehukkaimpia naveleita, ei niistä voi pitää näppejään erossa. Lohkot ovat isoja ja makeita. Appelsiineja menee helposti kaksi kerralla, mutta jos syö niitä suurimpia, tulee maha helposti niin täyteen, että sattuu. Nyt kannattaa syödä sitruksia, kun ne ovat herkullisimmillaan. Ei niitä enää kesällä viitsi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti