mitä kummaa?

Jokakeväinen ihmetyksen aihe.

Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Maa on valkoinen,

maisema oudon talvinen.

Sataa lunta:

suuria hahtuvia

vinhalla vauhdilla

alas taivaalta.

Niin painavia,

etteivät jaksa

edes pyöriä,

ei kieriä,

vaan putoavat

raskaasti

suoraan

alas.

Kyllä on linnuilla ihmettelemistä,

etelänmailta kaukaisilta

kesää tänne viettämään

tulleilla.

Kevään kohinan keskelle

saapuikin suuri muutos:

kylmä lumi paleltaa varpaita,

sataa sisään

puolivalmiiseen pesään.

Koivut
ovat saaneet ylleen valkean vaipan

(vihreähän sen olla piti!)

kuin antiikin roomalaisilla tooga,

ylevillä ajattelijoilla

valkoinen vaate:

väljä ja vilpoinen.

Varis lentää lumisateessa.

Se tuntee talven.

Yrittää päästä pakoon

painavia hiutaleita

niskassa ikävästi kutittavia,

harmaaseen selkään sulavia

viileän kosteita

märkiä rättejä.

Räkättirastaskin pyristelee

hurjalla vauhdilla eteenpäin.

Harmittelee lemmenleikkien

loppumista,

matojen katoamista

vastasataneeseen lumeen,

onkaloihin maan sisään.

Talitintit jaksavat touhuta,

oli pouta taikka sade.

Kiipeävät koivun oksien suojassa,

hyppivät, leikkivät hippaa, tippaa

lumisateessa ottavat toisistaan mittaa

nuo keltavatsaiset ikiliikkujat.

Voi mikä myräkkä!

Mikä ihmeellinen lumipyry!

Hetkellinen paluu menneisyyteen,

muutaman kuukauden takaiseen

talveen.

Taikatalvi.

Takatalvi.

Totuus on tarua ihmeellisempää.

26.4.2016 matikan kokeesta selvitty. nyt voin keskittyä pääsykokeeseen, johon on vielä pari viikkoa aikaa. tasan kaksi itseasiassa.

sadepäivä huhtikuussa

Yön jäljiltä maassa on lunta,

valkoisia laikkuja orastavalla nurmella,

hennosti vihertävällä kaistaleella

kahden tien välissä.

Aamuyöstä tippui räntää,

satoi rakeita

kolisevalle ikkunapellille

kumeasti kaikuen:

joskus vain yksittäinen napakka KLOP,

toisinaan taas räjähtävä

TOKTOKTOKTOKTOK

kuin joku heittelisi pieniä kiviä,

yrittäisi herättää nukkuvat.

Taivaan jäiset kyyneleet,

ikkunalasiin aamun aikana sulaneet.

Aamupäivällä pimenee,

vaikka pitäisi valjeta, kirkastua

tai vähän ainakin valaistua.

Aurinko on kadoksissa harmauden takana,

jossain pilvikerrosten tuolla puolen.

Jääkylmä sade 

kastelee matalalla,

melkein maantasolla

lentelevän lokin

painavasta ilmasta nauttivan,

syleilystä siniharmaan sadesään.

Tuuli tarttuu koivun oksiin,

tuivertaa tukan sekaisin.

Tänä huhtikuisena sadepäivänä

kokoan yhteen sekavat ajatukseni,

vaatimattoman tietämykseni,

laitan pala kerrallaan paikalleen,

luon kattavan kokonaisuuden ja

yritän

päästä

läpi

matematiikan tentistä,

omalla tavallaan tärkeästä.

25.4.2016 valmistautuessani tilastomatemaatikan tenttiin, luekiessani muistiinpanoja ja tutkaillessani numeroiden ja kirjainten yhteyksiä

karusellissa

tänään paistaa aurinko.

se on jossain tuolla

selkäni takana,

kattojen yllä,

näkymättömissä.

maa,

kuin suuri karuselli,

on vinhassa vauhdissaan

aurinkoa kiertäessään,

akselinsa ympäri hyöriessään

pyöräyttänyt valopallon minulta

piiloon.

lempeä, lämpöinen,

elämää ylläpitävä

tulistakin tulisempi

aurinko.

sen säteet saapuvat

ajasta, ikuisuudesta,

vuosien takaa kaukaisuudesta.

kuvittelen auringolle

hymyilevän suun ja iloiset silmät,

kulmiin naururyppyjä,

miljoonien vuosien muodostamia.

hei!

ei!

älä katso silmiin!

älä lennä liian lähelle!

sillä muuten,

vaha sulaa

ja siivet putoavat pois.

21.4.2016 tiedän, että pitäisi lukea, mutta kun tarkkaavuus on jossain muualla. ihanaa viikonloppua toivottelen!

koti katolla

Suuren suuri,

suorastaan suunnaton

harmaalokki (kauniimmin Larus argentatus)

kantaa nokassaan

norjia oksia,

kuivia lehtiä,

sammalta.

Kuljettaa kantamuksen

kerrostalon katolle

savupiipun suojaan

rakentaa pesää, kesäkotia

ihmisasutuksen päälle

tekee kerroksen

lokeille.

Komea lokki,

koukkunokka,

nokassa punainen piste.

Pää pystyssä 

ylväänä

kuin egytiläinen sfinksi:

faaraon kasvot leijonan ruumiissa.

Yksin katolla käyskentelee,

vahtii, vartioi, pitää silmällä

ympäröivää avaruutta.

Tuimana katsoo

päätään pyörittelee,

kailottaa:

tänne ei tulla!

Harmaata taivasta vasten

harmaa talo ja

harmaaselkäinen lokki,

jonka 

nokassa

punainen piste.

20.4.2016 kolme viikkoa psykologian valintakokeeseen. olenko valmis? en. ehkä kohta.

naapuritalon parvekkeella

Vastapäisen talon betoniselle parvekkeelle,

lasittamattomalle,

astahtaa kaljupäinen mies

mustassa kylpytakissa ja aurinkolaseissa.

Istahtaa,

sytyttää savukkeen,

juo valkoisesta mukista.

Déjà vu, jo nähty!

Joka päivä, monta kertaa,

sama kuvio toistuu:

mies avaa oven,

istahtaa,

sytyttää savukkeen,

puhaltaa harmaita savupilviä

ja juo valkoisesta mukista.

Miestä vastapäätä,

toisella puolen tietä,

ikkunan takana: minä

joka päivä

koko ajan

(siltä tuntuu):

vaaleanpunainen teemuki kädessä,

likaiset silmälasit tiukasti nenällä

sauhuttelen valkoista

kuulakärkikynää (kuin savuketta?)

paperin pinnalla.

Tumma oviaukko

nielaisee miehen avoimeen kitaansa,

ahmaisee toiseen maailmaan,

salaiseen valtakuntaan,

minulle iäti tuntemattomaan.

Jään katselemaan räkättirastaiden

kiivasta lentoa, villiä takaa-ajoa,

pyrähdyksiä puuhun ja taas lentoon.

Lempi leiskuu, nythän on kevät!

Koivun korkeimmalla oksalla hieno harakka

heiluttelee pitkää pyrstöään.

Näkee sen, minkä minäkin

ja vieläkin enemmän.

Sataa. 

19.4.2016 kun ulkona sataa ja minä istun sisällä syömässä viinirypäleitä

ruma vs. kaunis

Mitä on kauneus, rumuus?

Ruman kaunis

tai

kauniin ruma?

Sanotaan:

kauneus on katsojan silmissä,

mutta se on muutakin:

sisäinen tila,

kirkas,

selkeä ymmärrys,

ihastus, ihmetyskin.

Katson ulos ikkunasta,

ainaisesta, samasta,

melkein jo liian tutusta.

Näen: alastomia puita,

synkän taivaan,

auringon valon liian kirkkaana

läpi pilvien tunkeutuvan,

likaisen mustan maan,

talon, harmaista elementeistä kiireellä kokoon kyhätyn.

Tänään lokit eivät ole tulleet taivaalle leikkimään.

Rumaa, vai sittenkin kaunista?

Taas alusta alkava luonnon herääminen kevääseen.

Hidas, aluksi silmille näkymätön pyörähdys uuteen kukoistukseen.

Tarvitaan rumaa, jotta voi olla kaunista.

Synkässä, rumassa, rujossa

voi nähdä pilkahduksen kauneutta,

ikiaikaista, iätöntä

äärettömyytta,

sykleissä etenevää kaunista ja rumaa, rumaa ja kaunista.

Mutta kumpi on rumaa ja kumpi kaunista?

Voi kauneus olla kaikki tai ei mitään.

Kokemus, tunnetila, syvä henkisyys. 

Kun näkee rumassa kaunista,

on kaikki silloin mahdollista!

Naakka repalesiipinen

lentää sukkelasti

poikki harmaan taivaan,

tekee särön maisemaan,

rikkoo hiljaisen tasapainon.

Muuttaa kaiken vieläkin kauniimmaksi.

18.4.2016 kun huomasin, että aika on rajallista: enää on kolme viikkoa pääsykokeisiin. olenko valmis vai en? sen näyttää huominen...

villasukat

Yöllä on ollut pakkasta.

Sen tuntee ilmassa

avoimesta ikkunasta

tulvivasta,

lattianrajaan

pyörteilevästä,

paljaita varpaita

nipistelevästä

huurteisesta henkäyksestä.

(tiedän, mitä äitini sanoisi: laita, tyttö, villasukat jalkaan) 

Avoimesta ikkunasta kuulen,

kuinka lokit kirkuvat järvellä,

kailottavat keväistä iloaan:

utuisen sinisellä taivaalla

kirkkaana komeileva aurinko

lupailee kuumaa päivää.

Talven aikana, yö toisensa jälkeen

paksummaksi ja vankemmaksi,

ihmistäkin kannattelevaksi,

muuttunut läheisen järven jääpeite

uurteilee,

lohkeilee,

rakoilee.

Hile helisee jo rannassa.

(kohta päästään uimaan!)

Mietin:

pohtivatkohan lintuemot

onko poikasilla, untuvaisilla,

jäsenissä kylmä,

työntävätkö lempeästi

lämpöistä pesänreunaa

paleleville jaloille

niin kuin

ihmisäidit,

sukupolvi toisensa jälkeen,

kutovat villasukkia,

pehmeitä, lämpöisiä,

lastensa, lastensakin lasten,

varpaita lämmittämään?

15.4.2016 kiitäen mielessäni äitiäni, mammaani ja anoppiani villasukista, jotka jalassa on mukavampi perehtyä sellaisiin lähinnä mieltä lämmittäviin asioihin kuin aivojen rakenteellinen kypsyminen tai aivojen kehityksen sukupuolierot