Eilen juhlistimme Antonin kanssa kesän viimeistä päivää käymällä lounaalla Verkarannan Cafe Koskessa. Antoni nautti porokeittoa, minä taas sain eteeni täydellisen feta-pinaattimuhennoksella täytetyn uuniperunan. Olin jo pidempään ehtinyt haaveilla uuniperunasta ja tämä kyllä täytti kaikki toiveeni. Mustikkapiirakkajälkkärikään ei ollut hullumpi. Nautimme lounaan kahvilan terassilla, joka oli aivan Tammerkosken yllä. Mukava maisema, ihana ilma, hyvä seura ja laadukas palvelu maukkaan ruoan lisäksi. Illalla kävimme lasten kanssa potkimassa palloa, leikkimässä tervapataa ja ajelemassa kilpaa pyörällä. Aika kesäistä siis!
Tänä syksyisenä aamuna teille lenkin Pyynikille, pitkästä aikaa. Jokin aika sitten kävimme näkötornin lähellä papan ja lasten kanssa katsomassa Pyynikin ajoja, mutta muutoin on Pyynikki nyt kesän aikana jäänyt tosi vähälle käytölle. Siksi olinkin aivan ihmeissäni, kun harjun päällä puut olivat aivan kuivia: haavat keltaisia, pihlajat ruskeita ja vaahterat käpristyneitä. Jääkö kaunis ruska nyt kokonaan väliin, kun viime viikot ovat olleet niin kuivia? Onneksi alempana rinteessä puut olivat vielä vihreitä. Heinät olivat kellastuneita, mustikanvarvutkin saaneet punertavaa väriä. Jossakin nappasin muutaman puolukan maisteltavaksi, mutta ne olivat vielä raakoja, punaisia kuitenkin.
Yllättävää kyllä, metsä täyttyi lintujen sirkutuksesta. Liekö kesän poikasilla ollut leikkihetki tai hyönteisten etsiminen puista. Näimme kaksi tikkaa hyörimässä ja pyörimässä keskenään. Se näytti kyllä aivan leikiltä (voiko eläinten puuhia edes kutsua leikiksi?) sen verran innokkaasti ne keskittyivät toisiinsa puuta kierrellessään sekä lennellessään puusta toiseen. Yhdessä kohdassa puissa oli useampi tali- ja töyhtötiainen sekä jokin tunnistamaton ruosteenpunaisen pyrstön omaava pikkulintu. Hirmuinen sirkutus! Mukavaa seurattavaa nuo linnut.
Ihailtiin Pyynikinkujan (olikohan se tuonniminen kuja?) upeita taloja ja pihoja, joista huokuu sellainen kodikas ja idyllinen tunnelma. Ilma oli ihanan raikas ja suorastaan kuuma, sillä pitkät housut tuntuivat ihan liiallisilta. Tiedättekö sen tunteen, kun ilma tuntuu iholla viileältä ja siltä, että tarvitsee laittaa jotain pitkähihaista päälle, mutta sitten tulee kuitenkin hiki. Kylmäkuuma. Ehkä se on tuo kosteus, joka viilentää.
Olisi mahtavaa, jos jokainen pääsisi aina silloin tällöin luontoon joko yksin tai ystävän kanssa, jakamaan ajatuksia tai miettimään omia. Tekee niin hyvää päästä edes tuollaiseen kaupunkimetsikköön, mikä Pyynikki on. Ah. Yritän välttää (ehkä se on todellisuuspakoa ja välinpitämättömyyttä) uutisten lukemista ja näkemistä, sillä ahdistun kaikesta siitä, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Tuntuu, ettei lehtien otikoihin, television uutisiin tai nettiin päädy oikein mikään hyvä tai onnellinen tapahtuma, kevyttä höttöä kyllä kaiken raskaan lisäksi (mikä tosin on ymmärrettävääkin). Kaikista kurjinta ja hurjinta on se, että kaikki on meidän ihmisten omissa käsissä. Vain ihminen voi itse selvittää sotkunsa (tai olla selvittämättä). Maapallo ei suuressa mittakaavassa ole kovin mukava paikka tällä hetkellä. Onneksi omasta elämästä (puhun nyt omasta puolestani) voi niillä aineksilla, mitä on, tehdä sellaisen kuin haluaa. Ainakin täällä Suomessa se on vielä mahdollista. Sekin olisi syytä muistaa, että omilla asenteilla ja teoilla voi itseasiassa tehdä paljon omassa elinympäristössään ja -alueella, perheen ja ystävien keskellä ja lähellä olevien tuntemattomienkin parissa. Avaimet mukavaan ja onnelliseen eloon ovat hyvin yksinkertaiset, mutta maailma vie ihmistä nyt jotenkin väärään suuntaa. Mutta ei, en halua ajatella liian vakavia. Pakenen tästä nyt toiseen aikaan ja toiseen maahan, herra Raskolnikovin pariin. Ei hänenkään pään sisällä tosin helppoa ole...
"Sairautensa aikana hän ei ollut kuitenkaan koko aikaa tajuttomana: hän oli kuumeinen, houri ja puolittain tajuton. Myöhemmin hän kyllä muisti monia seikkoja. Milloin hänestä tuntui kuin hänen ympärilleen olisi kerääntynyt paljon ihmisiä, jotka tahtoivat ottaa ja viedä hänet jonnekin ja kiistelivät kovin hänestä. Milloin taas hän oli yksin huoneessa; kaikki olivat lähteneet ja pelkäsivät häntä ja silloin tällöin vain raottivat ovea nähdäkseen hänet, uhkailivat häntä, puhuivat keskenään hänestä, nauroivat ja härnäilivät häntä. Nastasjan hän muisti usein seisoneen vuoteen vieressä. Hän oli huomannut toisenkin henkilön, joka tuntui hänestä kovin tutulta, mutta kuka tämä oli, siitä hän ei voinut mitenkään saada selkoa ja tuskitteli, jopa itkikin sen vuoksi. Toisinaan hänestä tuntui, että hän oli maannut kokonaisen kuukauden, toisinaan taaa että samaa päivää kesti yhä." (F.M Dostojevski: Rikos ja rangaistus)
Olen lukenut yllä mainitun kirjan joskus opiskeluaikoina, eli kymmenisen vuotta sitten. Pidin siitä silloin, mutta nyt se vaikuttaa vielä voimakkaammin. Olen välillä aivan hengästynyt ja jännittynyt siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siinä mielessä Rikos ja rangaistus on raskasta luettavaa, mutta itse tekstinä hyvin miellyttävää. Suosittelen!
Onnellista, värikästä, ihastuttavaa, inspiroivaa ja kaunista syksyä! Käykää luonnossa, tuntekaa metsän tai niityn tuoksu, miten se on vaihtunut keveästä kukkaistuoksusta raskaampaan maan ja pudonneiden lehtien vahvaan aromiin! Nauttikaa, iloitkaa ja löytäkää mukavia hetkiä arkisista asioista! Elämä on kuitenkin hurjan ihanaa, vai mitä? Pusu ja halaus.
P.S. Olen ottanut kuvat Antonin kännykän kameralla, joten ne eivät ole kovin hyviä, mutta kertovat kelvollisesti luonnon muuttumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti