Yritän tällä kertaa pysytellä poissa luontoaiheesta, vaikka luontohan se suurin taideteos onkin. Mutta tällä kertaa aiheena on ihmisten tekemä taide.
Viime keskiviikkona kävimme Antonin kanssa Galleria Rongassa (joka nyt muuten sijaitsee toistaiseksi Väinö Linnan aukion Vooninkisalissa) ihmettelemässä AvaraTaide ry:n taiteilijoiden väsäämää Hyvässä ja pahassa -tilateosta. Aiheena teoksessa oli koti, kodinomaisuus tai jotakin sinnepäin. Vooninkisali oli oikein hyvä paikka tälle teoskokonaisuudelle. Aluksi tila aiheutti hämmennystä, myöhemmin myös ahdistusta. Löysin kuitenkin monta hienoa ja kaunista yksityiskohtaa. Yläkerran poikamiesboksi herätti muistoja, vaikken olekaan koskaan ollut poikamies enkä ole asuntu yksin missään boksissa. Mutta voin kuvitella, että ehkäpä se voisi olla jotain tuollaista: pitsalaatikoita, tyhjiä kaljatölkkejä ja ennen kaikkea peitto, jossa ei ole pussilakanaa. Osaan näyttelyesineistä sai koskea, mikä oli tosi mukavaa: selasimme paperinukkeja (melko makaabereja, pelottavia), Antoni soitti kakkuvuokarumpua ja istahti nojatuoliin. Neuloakin olisi saanut, mikä olisi voinut olla kodikasta, mutta jouduin myöntämään, etten äkkiseltään muistanut, miten ne silmukat tehdään. Eräs kuvasarja, johon kuului useampi lähes samanlainen kuva ikkunasta ja siitä, mitä sieltä näkyy (mukava järvimaisema), oli häiritsevä, sillä toiseksi viimeisessä kuvassa oli lämpömittari ikkunan pielessä, mitä muissa kuvissa taas ei ollut. Mitä sille tapahtui? Hmm... Kuulokkeilla sai kuunnella ääniä, jotka sopivat tunnelmaan (ainakin yksistä kuulokkeista kuului lapsen ääniä). Tukka ja leidänpaahdin olivat hyvä yhdistelmä. Mustat kirjaillut kankaat olivat hurmaavia. Kirjoituskone tekstiliskoineen oli mukavasti vanhanaikainen. Näyttely sai itseni pohtimaan (jälleen kerran), mitä taide on... Siihen ei tietysti ole kaikenkattavaa vastausta ja se on juuri sitä, mitä joku päättää kutsua taiteeksi. Näyttely oli kompakti ja ilmava, tykkäsin. Ahdistuksen aiheuttajaa en kyllä osaa nimetä. Tällainen omituinen, erikoinen ja kummallinen nykytaide saa minut suureksi kysymysmerkiksi, enkä oikein tiedä, miten pitäisi reagoida.
Olimme jo lähdössä pois, kun Vooninkisalin viereisestä tilasta kuului kutsuvaa musiikkia. Niinpä poikkesimme myös TR1:seen, jossa oli useampi videoinstallaatio, iso kasa muovijätettä ja hahmoja kasan päällä ja karkkitaidetta. Ahdistus jälleen. Tämä taide ei aiheuttanut sitä kaipaamaani hyvänolontunnetta tai pysähdystä kauneuden edessä. Musiikki tuli erään psykedeelisen videon luota ja musiikin tahdissa olisi voinut vaipua transsiin. Surumielisyyttä aiheutti Sampsa Virkajärven Mitä jää? -videodokumentti. Siinä hän kuvasi äitinsä viimeisiä vuosia alzheimerin taudin ja muistinmenetyksen kanssa. Kaunis ja koskettava teos, joka oli pakko katsoa kokonaan (n. 18 minuuttia muistaakseni). Siinä tuli pohdittua omaakin kuolevaisuutta ja miten toivoo, että kaikki menisi kohti loppua. Mutta koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu... Hienosti tehty videoteos, jossa puhetta ja kuvia oli käytetty todella osuvasti. Anssi Jääskeläisen mustavalkoiset ja pikkutarkat ihmishahmot olivat hämmentäviä ja hienoja. Myös tämä TR1 oli mukavan kokoinen tila, ei liian iso, muttei pienikään.
Näyttelyiden jälkeen kävimme kahvila Nostalgiassa pohtimassa näkemäämme ja söimme kakkutaidetta (ruokakin voi totta tosiaan olla taidetta, sekä makunsa että ulkonäkönsä puolesta).
Torstaina kävimme hakemassa postista tilaamani Sofi Oksasen kirjan Kun kyyhkyset katosivat. Siis ei uusin, vaan edellinen kirja, jota en vielä ole ehtinyt lukea. Kirjallisuus on tietysti myös taidetta. Minulla on vieläkin kesken Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jonka lukeminen on ollut paikoitellen todella hengästyttävää. Vielä olisi viimeiset 30 sivua jäljellä, mutta en halua kiirehtiä, koska silloin kertomus loppuu ja minun täytyy hyvästellä Raskolnikov, Dunja ja Sonja - ainakin toistaiseksi. No, joka tapauksessa postilta kävelimme rautatieasemalle hakemaan junalippua, jota tarvitsisin lauantaina palatessani Helsingistä takaisin Tampereelle. Kotimatkalla pysähdyimme vielä Swamp -musiikkikaupan käytettyjen levyjen osastolle ja, vaikkei ehkä pitänytkään, löysimme sieltä hyllyymme muutamia levyjä. Itse etsin Anna Järvistä kotimaisten levyjen kasasta, mutta Antoni hokasi, että kyseessä on ruotsalainen artisti, joten oikeasta kohdasta katsottuaan hän löysi kaksi puuttuvaa Annaa: Jag fick feeling ja Man var bland molnen. Ihana Anna! Ruotsalaisteema jatkui Emma Nordenstamin levyllä Sånger mellan 18 - 22 ja koska jazzia ei koskaan ole liikaa, tarttui mukaan vielä Antti Sarpilan ja Severi Pyysalon New Moods - New Sounds. Antonikin taisi löytää pari "äijien" levyä. Nyt sitten pihistellään loppuviikko...
Perjantaina lähdin Helsinkiin, sillä menimme iskän poppoon kanssa katsomaan Kansallisteatteriin Pirkko Saision (kirjoittanut), Laura Jäntin (ohjannut) ja Jussi Tuurnan (musiikki) Slava! Kunnia -nimistä oligarkkien oopperaa. Ennen lähtöä pääsin saunaan (suomalaista taidetta) ja nautiskelin pehmeästä lämmöstä (myös muu perheeni pääsi saunaan, mutta Tampereen päässä). Söimme hyvin ennen lähtöä (lohta, kurpitsaa ja perunamuussia). Itse esitys oli huima. Mikä show! Juha Muje toisena konduktöörikaksosena oli ihana eivätkä muutkaan näyttelijät olleet huonompia. Katariina Kaitue, Kristiina Halttu, Puntti Valtonen, TiinaWeckströmin Julija T., Markku Maalismaa Iivana Julmana... Conchita Wurst kultamekossaan oli häikäisevä eikä yhtään hullumpi valinta taivaasta tulevaksi Kristukseksi. Janne Marja-Aho heittäytyi niin täysin rooliinsa, että huh! Samoin teki Volodjaa näytellyt Timo Tuominen. Hauskoja ja koskettavia kohtauksia. Upeaa siirtymistä kohtauksesta toiseen. Huima lavastus ja lavasteiden käyttö. Mahtava musiikki, joka hyvppi tyylilajista toiseen täydellisesti. Hieno kokonaisuus, joka kolmituntisena ei kestänyt yhtään liian pitkään (ehkä jopa päinvastoin). Uskomme rakkauden voimaan! Loistavan seurueemme kanssa lähdimme hyvin tyytyväisinä kotiin ja nautimme vielä television antimista ja perunamuussista. Ainiin, teatterin väliajalla nautimme herkullisesta poropiirakasta ja mansikkajuustokakusta. Tuntui hyvin fiiniltä! Haudutettu teekin oli tosi hyvää (eikä liian kuumaa).
Matkustin lauantaina junalla kotiin. Asemalla oli perhe vastassa. Kävelimme juna-asemalta rauhallisesti kohti Amuria ja nautimme kauniista syyspäivästä. Illalla katsoimme Antonin kanssa telkkarista Blackthorn-elokuvan, jota ensin epäilin, mutta sitten osoittautuikin, että kyseessä oli varsin kelpo pätkä Butch Cassidystä.
Tänään kävin pitkästä aikaa Niagarassa katsomassa ranskalaisen elokuvan In the Shadow of Women (tai L'ombre des femmes). Se oli suloinen pieni elokuva pariskunnasta, jotka löytävät rakastajat tahoillaan. Mustavalkoinen ja tyylikäs. Kliseinen ehkä, mutta juuri sellainen, josta pidän.
Huh, jokohan tässä olisi tarinaa kerrakseen. Nautinnollista (taiteen parissa tai sitten jokun muun asian) syyskuun loppua! Kullankeltaisia ja punaisia lehtiä! Lämpimiä päiviä ja kirpakkoja aamuja,
P.S. Kuvat ovat viime viikolta eivätkä liity sinänsä mitenkään tekstiin, kunhan antavat vähän väriä sivulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti