Siperian satuja

Kaksi viikkoa edellisestä venäläinen kirjallisuus ja luonto -luennosta ehti vierähtää nopeasti. Säät muuttuivat viileistä ja harmaista päivistä todelliseen kevätaurinkoon. Tänään erityisesti oli aivan käsittämättömän upea sää. Uskallanko edes sanoa, mutta sana kesä käväisi kielen päällä. Ihanaa!

Oli mahtava kävellä kirjastolle, kun aurinko alkoi jo laskea, mutta oli vielä valoisaa ja lämmintä. Salissa oli mukavasti väkeä. Luennon alkuun saimme kuulla suru-uutisen kirjailija Valentin Rasputinin (jonka luontosuhdetta käsiteltiin tokalla luentokerralla) kuolemasta. Mies menehtyi lauantaina 14.3. Seuraavana päivänä hän olisi täyttänyt 78 vuotta. Sellaista on elämä, iloja ja välillä suruja!

Varsinaisen luennon satujen Siperiasta piti kääntäjä ja kriitikko sekä tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta Anni Lappela. Hänen kerrontaansa oli jälleen mukava kuunnella ja aika kului hurjan nopeasti. Sadut ovat itselleni lähellä sydäntä, sillä niitä tulee luettua tällä hetkellä kaikista eniten. Siperialaisia satuja en tosin ole koskaan lukenut, vaikka tämän perusteella niihinkin olisi mielenkiintoista tutustua tarkemmin.

Lappela on kääntänyt Tshuner Taksamin toimittamasta kirjasta Skazanie o prostore (1988) valikoiman satuja. Teoksen nimi on Siperian kansojen satuja (2013), jonka painos on valitettavasti myyty loppuun, eli kannattaa kääntyä kirjaston puoleen, jos mielii lukea tämän satukirjan. Itse ihastuin kirjan näyttävyyteen ja kuvitukseen, joten olisi mielenkiintoista testata omilla lapsilla, miten he kokevat kaukaisten kansojen sadut.

On muuten mielenkiintoista, miten jotkut lapsuuteni lempisadut tuntuvat nyt todella raaoilta ja hurjilta, suorastaan väkivaltaisilta. En kuitenkaan pienenä kokenut niitä pelottavina tai epäselvinä. Toisaalta sitten taas tarina, jossa ukko eukon töissä alkaa tehdä vihreästä takista kaalikeittoa, oli minusta täysin käsittämätön ja omituinen. Rakastin mustalaissatuja ja afrikkalaisia satuja, kirjoja, jotka kai isäni oli jostain meille tuonut. Ei siis voi koskaan tietää, mikä kenellekin on se pelottava tai mietitystä aiheuttava asia.

Tällä luennolla siis käsiteltiin luonnon ja ihmisten suhdetta saduissa. Lappela esitti alkuun kaksi kysymystä liittyen sekä Skazanie o prostore- että Bajkala-ozera skazki -teoksiin: kuinka vanhoja niistä löytyvät sadut ovat? Kuinka paljon satuja on editoitu niitä kirjoitettaessa muistiin, kuinka paljon käännökset ovat muokanneet satuja? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Ainakin teoksia voi käsitellä siltä kantilta, että ne ovat Neuvostoliitossa julkaistuja alkuperäiskansojen satuja.

Pitää muuten vielä mainita tästä Lappelan teoksesta sen verran, että kuvituksen siihen on tehnyt Varpu Eronen. Taitelija on kiinnittänyt erityistä huomiota etnografisiin yksityiskohtiin ja luennon aikana nähdyt kuvat olivatkin todella upeita ja värikkäitä. Tieto siitä, että Eronen on Haminasta, lämmitti tämän Haminassa syntyneen sydäntä.

Lappelan kirjaan on koottu satuja (ainakin seuraavilta) jakuuteilta, burjaateilta, tuvilta, sooreilta, tofalareilta, altailaisilta, hakasseilta, dolgaaneilta ja kalmukeilta. Kansoilta ja kieliltä, joita maailmassa on enää melko vähän tai ei ollenkaan, osa on onneksi vielä ihan voimissaan ja toivottavasti niin pysyykin.

Lappela esitteli Siperian satuja kääntämiensä satujen pohjalta. Hän toi esiin, miten saduissa erilaiset asiat luonnossa personifioidaan (meniköhän tuo sana ihan oikein?), esimerkiksi joet. Baikal-urho -sadussa Baikal-järvi sekä joet Angara ja Jenisei saavat ihmismäisiä piirteitä. Sadun voi nähdä legendana siitä, miten jokien virtaussuunnat ovat syntyneet, toissaalta siinä käsitellään mahdollisesti patriarkaalisuutta. Satu päättyy niin, että se kuvastaa ihmisen ylivertaisuutta luonnosta ja kytkee tarinan neuvostotodellisuuteen. Baikal-urho -satua seuraa pidempi versio tarinasta, jossa on onnellinen loppu. Siinä joet Angara (tyttö) ja Jenisei (mies) elävät onnellisina yhdessä. Tässä versiossa miehet (Baikal, Olkhon) jäävät ennemminkin statisteiksi. Joissakin saduissa tuodaan esiin se, miten villi luonto saa väistyä teollisuuden tieltä.

Muodonmuutokset eli metamorfoosit tekevät saduista hienosti satuja. Lappela esitti joitakin yleisajatuksia muodonmuutoksista, mm. että ne ovat syntyneet kulttuurien kohtaamispaikoissa ja ne tapahtuvat usein kriisin, epävarmuuden tai konfliktin hetkellä. Muodonmuutokset ovat suhteessa identiteettiin, ns. muotoaanmuuttava minuus. Lappelan kääntämissä saduissa muodonmuutokset taapahtuvat usein jostakin luontokappaleesta ihmiseksi, siis esim. linnusta ihmiseksi. Lähtökohtana on luonto ja lopputuloksena on ihminen, mutta usein vielä palataan luontoon. Muodonmuutosta käsitellään mm. saduissa Koivutyttö ja Kukkien laakso sekä ainakin yhdessä sadussa joutsen muuttui tytöksi.

Saduista käy ilmi se, että kaikella on ääni luonnossa, ei vain ihmisillä ja eläimillä, vaan myös esimerkiksi joilla. Yllä mainituilta kansoilta löytyy myös satuja mm. lapsettomuudesta (Pahkapoika).

Loppuun Lappela vielä tiivisti esitelmänsä. Hän muistutti, että näissä saduissa luonto on usein viisaampi kuin ihminen ja siksi tuulet, myrskyt, vuoret ja eläimet ovat ihmisen neuvonantajia. Naiset ovat usein aktiivisessa roolissa. Läntissä saduissa kun on totuttu lukemaan passiivisesta prinsessa-hahmosta. Siperialaisissa saduissa nainen on yhteydessä luontoon muodonmuutoksessa. Kuten jo yllä mainittu, niin muodonmuutokset tapahtuvat eläimestä ihmiseksi, eikä päinvastoin. Luonto personoidaan sekä maskuliiniseksi että feminiiniseksi. Luonto ja nainen eivät rinnastu. Ja ihan loppuun hyvä toteamus ihan jokaiselle: luonnon kanssa on elettävä harmoniassa.

Viikonloppuna menehtynyt Valentin Rasputin kirjoitti muuten aikoinaan tofalareista teoksessaan Kraj vozle samogo neba. Yhteensattuma!

Mutta nyt, hyvää yötä ja sinisiä, kauniita unia!

P.S. Kuinka monta kertaa tässä tekstissä on sana mielenkiintoinen jossakin sijamuodoistaan?