Sittenkin jäätä

Eilen paistoi aurinko ja Pyhäjärvi näytti meille sinisen ja kevyesti liplattelevan puolensa. Tänään oli toisin. Päätimme pitkästä aikaa käydä kurkkaamassa Arboretumia Hatanpäällä. Arboretum on aina ihana paikka, oli sää mikä tahansa. Niin tänäänkin. Tosin koirien kakkaläjät melkein joka paikassa vähän harmittaa, koska lapsille joutuu koko ajan sanoa, että älä mene sinne ja älä mene tänne. Haju on nimittäin sen verran paha, että sen kanssa ei ole kiva leikkiä. Mutta muihin aiheisiin!

Arboretumin suunnalta Pyhäjärvi oli jäinen ja hyinen. Jää oli rannassa sen verran paksua, että uskallettiin sen päällä kävellä (käveltiin kyllä sen verran rannassa, että sattoi olla, ettei alla edes ollut vettä). Ilmakin oli pilvinen ja tuulinen, aivan toisenlainen kuin eilen. Miten kaikki olikaan vastarannalla (ja matkaa on max. kilometri) aivan erilaista. Ja minä kun luulin, että koko järvi olisi ollut jo aivan vapaa.

Rannalta löytyi kasoittain järvisimpukan kuoria. Mikä lie lintu niitä napostellut, vai mistä ne olisivat sinne muuten tupsahtaneet? Mitä muuten simpukat tekevät talvella? Lapset keräsivät kuoria pieniin ämpäreihin. Muutama sorsa tuli meitä moikkaamaan. Tervaleppien oksat vasten järveä olivat kauniita. Kevät se oli tänäänkin, vaikka tuntui ihan joltain muulta. 

Lainaan tähän loppuun yhden tunnelmallisen runon Caj Westerbergiltä. Yönmusta, sileä on runokirja, johon palaan aina ja aina vain. Kuvaus on aivan kuin meidän lempipaikalta Palomäen entiseltä uimalaitokselta, joka nykyisin on veneranta. Siellä on tervaleppiä ja ruusupöheikkö, veneitä ja varpusia.

Kukkivan tervalepän alla

raavin soutuveneestä pois vanhaa lakkaa. 

Lapsuudesta sukeutuu esiin

vene pukeilla, siniset haalarit ja Tiikerihai. 

Merisatamassa kuljin niiden ohi.

Kun sulatan lakkaa ja raavin, 

viereisessä ruusupöheikössä

tirskuu kaiken aikaa varpunen.

Pian täällä tuoksuu terva.