Siperian satuja

Kaksi viikkoa edellisestä venäläinen kirjallisuus ja luonto -luennosta ehti vierähtää nopeasti. Säät muuttuivat viileistä ja harmaista päivistä todelliseen kevätaurinkoon. Tänään erityisesti oli aivan käsittämättömän upea sää. Uskallanko edes sanoa, mutta sana kesä käväisi kielen päällä. Ihanaa!

Oli mahtava kävellä kirjastolle, kun aurinko alkoi jo laskea, mutta oli vielä valoisaa ja lämmintä. Salissa oli mukavasti väkeä. Luennon alkuun saimme kuulla suru-uutisen kirjailija Valentin Rasputinin (jonka luontosuhdetta käsiteltiin tokalla luentokerralla) kuolemasta. Mies menehtyi lauantaina 14.3. Seuraavana päivänä hän olisi täyttänyt 78 vuotta. Sellaista on elämä, iloja ja välillä suruja!

Varsinaisen luennon satujen Siperiasta piti kääntäjä ja kriitikko sekä tohtorikoulutettava Helsingin yliopistosta Anni Lappela. Hänen kerrontaansa oli jälleen mukava kuunnella ja aika kului hurjan nopeasti. Sadut ovat itselleni lähellä sydäntä, sillä niitä tulee luettua tällä hetkellä kaikista eniten. Siperialaisia satuja en tosin ole koskaan lukenut, vaikka tämän perusteella niihinkin olisi mielenkiintoista tutustua tarkemmin.

Lappela on kääntänyt Tshuner Taksamin toimittamasta kirjasta Skazanie o prostore (1988) valikoiman satuja. Teoksen nimi on Siperian kansojen satuja (2013), jonka painos on valitettavasti myyty loppuun, eli kannattaa kääntyä kirjaston puoleen, jos mielii lukea tämän satukirjan. Itse ihastuin kirjan näyttävyyteen ja kuvitukseen, joten olisi mielenkiintoista testata omilla lapsilla, miten he kokevat kaukaisten kansojen sadut.

On muuten mielenkiintoista, miten jotkut lapsuuteni lempisadut tuntuvat nyt todella raaoilta ja hurjilta, suorastaan väkivaltaisilta. En kuitenkaan pienenä kokenut niitä pelottavina tai epäselvinä. Toisaalta sitten taas tarina, jossa ukko eukon töissä alkaa tehdä vihreästä takista kaalikeittoa, oli minusta täysin käsittämätön ja omituinen. Rakastin mustalaissatuja ja afrikkalaisia satuja, kirjoja, jotka kai isäni oli jostain meille tuonut. Ei siis voi koskaan tietää, mikä kenellekin on se pelottava tai mietitystä aiheuttava asia.

Tällä luennolla siis käsiteltiin luonnon ja ihmisten suhdetta saduissa. Lappela esitti alkuun kaksi kysymystä liittyen sekä Skazanie o prostore- että Bajkala-ozera skazki -teoksiin: kuinka vanhoja niistä löytyvät sadut ovat? Kuinka paljon satuja on editoitu niitä kirjoitettaessa muistiin, kuinka paljon käännökset ovat muokanneet satuja? Mielenkiintoisia kysymyksiä. Ainakin teoksia voi käsitellä siltä kantilta, että ne ovat Neuvostoliitossa julkaistuja alkuperäiskansojen satuja.

Pitää muuten vielä mainita tästä Lappelan teoksesta sen verran, että kuvituksen siihen on tehnyt Varpu Eronen. Taitelija on kiinnittänyt erityistä huomiota etnografisiin yksityiskohtiin ja luennon aikana nähdyt kuvat olivatkin todella upeita ja värikkäitä. Tieto siitä, että Eronen on Haminasta, lämmitti tämän Haminassa syntyneen sydäntä.

Lappelan kirjaan on koottu satuja (ainakin seuraavilta) jakuuteilta, burjaateilta, tuvilta, sooreilta, tofalareilta, altailaisilta, hakasseilta, dolgaaneilta ja kalmukeilta. Kansoilta ja kieliltä, joita maailmassa on enää melko vähän tai ei ollenkaan, osa on onneksi vielä ihan voimissaan ja toivottavasti niin pysyykin.

Lappela esitteli Siperian satuja kääntämiensä satujen pohjalta. Hän toi esiin, miten saduissa erilaiset asiat luonnossa personifioidaan (meniköhän tuo sana ihan oikein?), esimerkiksi joet. Baikal-urho -sadussa Baikal-järvi sekä joet Angara ja Jenisei saavat ihmismäisiä piirteitä. Sadun voi nähdä legendana siitä, miten jokien virtaussuunnat ovat syntyneet, toissaalta siinä käsitellään mahdollisesti patriarkaalisuutta. Satu päättyy niin, että se kuvastaa ihmisen ylivertaisuutta luonnosta ja kytkee tarinan neuvostotodellisuuteen. Baikal-urho -satua seuraa pidempi versio tarinasta, jossa on onnellinen loppu. Siinä joet Angara (tyttö) ja Jenisei (mies) elävät onnellisina yhdessä. Tässä versiossa miehet (Baikal, Olkhon) jäävät ennemminkin statisteiksi. Joissakin saduissa tuodaan esiin se, miten villi luonto saa väistyä teollisuuden tieltä.

Muodonmuutokset eli metamorfoosit tekevät saduista hienosti satuja. Lappela esitti joitakin yleisajatuksia muodonmuutoksista, mm. että ne ovat syntyneet kulttuurien kohtaamispaikoissa ja ne tapahtuvat usein kriisin, epävarmuuden tai konfliktin hetkellä. Muodonmuutokset ovat suhteessa identiteettiin, ns. muotoaanmuuttava minuus. Lappelan kääntämissä saduissa muodonmuutokset taapahtuvat usein jostakin luontokappaleesta ihmiseksi, siis esim. linnusta ihmiseksi. Lähtökohtana on luonto ja lopputuloksena on ihminen, mutta usein vielä palataan luontoon. Muodonmuutosta käsitellään mm. saduissa Koivutyttö ja Kukkien laakso sekä ainakin yhdessä sadussa joutsen muuttui tytöksi.

Saduista käy ilmi se, että kaikella on ääni luonnossa, ei vain ihmisillä ja eläimillä, vaan myös esimerkiksi joilla. Yllä mainituilta kansoilta löytyy myös satuja mm. lapsettomuudesta (Pahkapoika).

Loppuun Lappela vielä tiivisti esitelmänsä. Hän muistutti, että näissä saduissa luonto on usein viisaampi kuin ihminen ja siksi tuulet, myrskyt, vuoret ja eläimet ovat ihmisen neuvonantajia. Naiset ovat usein aktiivisessa roolissa. Läntissä saduissa kun on totuttu lukemaan passiivisesta prinsessa-hahmosta. Siperialaisissa saduissa nainen on yhteydessä luontoon muodonmuutoksessa. Kuten jo yllä mainittu, niin muodonmuutokset tapahtuvat eläimestä ihmiseksi, eikä päinvastoin. Luonto personoidaan sekä maskuliiniseksi että feminiiniseksi. Luonto ja nainen eivät rinnastu. Ja ihan loppuun hyvä toteamus ihan jokaiselle: luonnon kanssa on elettävä harmoniassa.

Viikonloppuna menehtynyt Valentin Rasputin kirjoitti muuten aikoinaan tofalareista teoksessaan Kraj vozle samogo neba. Yhteensattuma!

Mutta nyt, hyvää yötä ja sinisiä, kauniita unia!

P.S. Kuinka monta kertaa tässä tekstissä on sana mielenkiintoinen jossakin sijamuodoistaan?

Sittenkin jäätä

Eilen paistoi aurinko ja Pyhäjärvi näytti meille sinisen ja kevyesti liplattelevan puolensa. Tänään oli toisin. Päätimme pitkästä aikaa käydä kurkkaamassa Arboretumia Hatanpäällä. Arboretum on aina ihana paikka, oli sää mikä tahansa. Niin tänäänkin. Tosin koirien kakkaläjät melkein joka paikassa vähän harmittaa, koska lapsille joutuu koko ajan sanoa, että älä mene sinne ja älä mene tänne. Haju on nimittäin sen verran paha, että sen kanssa ei ole kiva leikkiä. Mutta muihin aiheisiin!

Arboretumin suunnalta Pyhäjärvi oli jäinen ja hyinen. Jää oli rannassa sen verran paksua, että uskallettiin sen päällä kävellä (käveltiin kyllä sen verran rannassa, että sattoi olla, ettei alla edes ollut vettä). Ilmakin oli pilvinen ja tuulinen, aivan toisenlainen kuin eilen. Miten kaikki olikaan vastarannalla (ja matkaa on max. kilometri) aivan erilaista. Ja minä kun luulin, että koko järvi olisi ollut jo aivan vapaa.

Rannalta löytyi kasoittain järvisimpukan kuoria. Mikä lie lintu niitä napostellut, vai mistä ne olisivat sinne muuten tupsahtaneet? Mitä muuten simpukat tekevät talvella? Lapset keräsivät kuoria pieniin ämpäreihin. Muutama sorsa tuli meitä moikkaamaan. Tervaleppien oksat vasten järveä olivat kauniita. Kevät se oli tänäänkin, vaikka tuntui ihan joltain muulta. 

Lainaan tähän loppuun yhden tunnelmallisen runon Caj Westerbergiltä. Yönmusta, sileä on runokirja, johon palaan aina ja aina vain. Kuvaus on aivan kuin meidän lempipaikalta Palomäen entiseltä uimalaitokselta, joka nykyisin on veneranta. Siellä on tervaleppiä ja ruusupöheikkö, veneitä ja varpusia.

Kukkivan tervalepän alla

raavin soutuveneestä pois vanhaa lakkaa. 

Lapsuudesta sukeutuu esiin

vene pukeilla, siniset haalarit ja Tiikerihai. 

Merisatamassa kuljin niiden ohi.

Kun sulatan lakkaa ja raavin, 

viereisessä ruusupöheikössä

tirskuu kaiken aikaa varpunen.

Pian täällä tuoksuu terva. 

Kevät, kuljen Pyhäjärven rantaa...

Tänään tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että kevät on ihan oikeasti saapunut Tampereelle. Tähän asti on ollut pilvistä, mutta tänään heti aamusta paistoi aurinko siniseltä taivaalta. Sitä ihanuutta kesti koko päivän.

Kävimme katsomassa Pyhäjärven rantaa ja yllätykseksi järvi olikin jo ihan sula. Siellä on kyllä kova virtaus, eikä järvi kaikkialta tainnut edes kirpeimpinä pakkaspäivinä olla jäässä, mutta silti tuntui hassulta, että veteen saattoi heitellä kiviä. Järvi oli kauniin sininen ja keväinen. Rantapolulla oli paljon ihmisiä ja siellä täällä pitkin rantaa istui lenkkeilijöitä kivillä ja veneiden päällä nautiskelemassa auringosta. Auringon voima on valtava. Vesi oli matalalla, joten se, mikä yleensä on järven pohjaa, olikin nyt käveltävää mukalakiviväylää. 

Sonja sanoi monta kertaa, miten ihanaa on, kun on kevät ja heitti pipon ja lapaset pois kädestä. Oli muka kuuma. Itse en ollut ihan samaa mieltä kuumuudesta, mutta kyllä se aurinko lämmitti jo. 

Ja onko muuten mitään romanttisempaa kuin istua tervalepän alla kulahtaneella lautalaiturihäkkyrällä ja katsella sinistä järveä. Aurinko paistaa ja lapsi heittelee kiviä veteen. Mies istuu vieressä, Pienet laineet liplattelevat rantaan. Rauhallinen keväthetki. Ensimmäinen oikea kevätpäivä. Ah. 

Ja ihme kyllä vältyttiin tällä kertaa kaikilta kommelluksilta. Muisteltiin, miten viime vuonna näihin samoihin aikoihin tuossa samaisessa paikassa Sonja juoksi suin päin veteen sama sateenkaaripuku päällä. Tällä kertaa lapaset vain vähän kastuivat. 

Rannalla oli hurjasti kauniita kiviä. Vesi on niitä vuosien saatossa muokannut ja ne olivat suloisen pyöreitä, sellaisia, joita tekee mieli pidellä kädessä ja silitellä. 

Ulkoilun jälkeen haettiin Simo kerhosta ja tultiin kotiin. Rakennettiin raketti maitopurkista ja vessapaperirullista (kiitos Huushollille ideasta!). 

Kiva päivä! Toivottavasti huomenna samanlaista: aurinkoa ja kevättä!

Lääkäri ja kirjailija samassa paketissa vaimon ja rakastajan kanssa

Otsikko on vähän sekava, mutta viittaan sillä kuuluisaan venäläiseen kirjailijaan Anton Pavlovitsh Tshehoviin (1860 - 1904), joka kirjailijan uransa lisäksi toimi lääkärinä. Lääkäriyttään hän vertaisi vaimoon ja kirjailijuuttaan rakastajaan.

Mutta niin, tänään oli taas luentopäivä kirjastossa. Meinasin jättää tämän kerran väliin, kun jostain syystä päätä särki ja olo oli kylmä, mutta onneksi Antoni sanoi, että kannattaa mennä. Niin minä menin. Pietilä-sali oli tällä kertaa tupaten täynnä. Tshehov oli saanut ihmiset liikkeelle ja hyvä niin. Tästä kirjailijasta olen sentään itsekin kuullut jotain ja joskus lukenut muutaman novellin. Parhaiten mieleen on jäänyt novelli Nainen ja sylikoira. Kävin iskän kanssa joskus Moskovassa katsomassa Lokki-näytelmän, joka oli pitkä ja ihana. En ehkä ymmärtänyt sen kielestä kaikkea, mutta näyttelijät olivat huikeita. Opiskeluaikoina Tverissa oli hyvin innokas vanha herra kirjallisuuden opettajana, joka rakasti Pushkinia, mutta hänen kanssaan luimme myös haikean Kirsikkapuiston. Hieno tarina sekin. Sali nr 6 luettiin muuten eräällä mielenkiintoisella kirjallisuuskurssilla, jossa aiheena oli mielipuolisuus venäläisessä kirjallisuudessa. Se olikin varsin hyvä luentosarja.

Tämänpäiväisen luennon jälkeen tekee mieli lukea Tshehovia ja kaivoinkin hyllystä esiin Nainan ja sylikoira -kirjan, jossa niminovellin lisäksi on myös Rotkossa niminen tarina sekä pienoisromaani Elämäni. En tiedä, ehdinkö kirjaa lukea, mutta ainakin se on esillä.

Luennon aiheena oli luonto ja ihminen Anton Tshehovin tuotannossa. Vetäjänä oli tällä kertaa Turun yliopistosta Tintti Klapuri, joka osoittautuikin todelliseksi Tshehov-asiantuntijaksi ja erittäin hyväksi puhujaksi. Hän jakoi esityksensä kolmeen osaan: Tshehovin luonnontieteelliseen maailmankuvaan, Sahaliniin sekä puutarhaan, mereen ja metsään. Luento eteni tosi mukavasti ja johdonmukaisesti. Kuten jo aiemmin sanottu, Klapuria oli erittäin mukava kuunnella.

Ehkä olen kuullut, mutta en muistanut, että Tshehov oli opiskellut lääkäriksi ja toimi ammatissaan 1880- ja 1890-luvuilla. Hänellä oli siis lääkäri-kirjailijan kaksoisammatti. Hän uskoi empiiriseen lääketieteeseen ja kirjailijanakin hänellä oli "lääkärin katse", objektiivinen, objektivoiva kuvaustekniikka. Hän esittää teoksissaan kysymyksen tarkasti, mutta ei anna vastausta. Hän kuvaa tilanteet todenmukaisesti ja antaa eri henkilöiden kautta moninäkökulmia samaan asiaan tai tapahtumaan. Mielenkiintoista on, kuten Klapuri esitti, ettei Tshehov mene henkilöhahmojensa pään sisälle, vaan hän kuvaa herkillä ilmaisuilla ihmisten tunteita ulkopuolisena. Hän ei välttämättä edes kerro, mistä tunteet johtuvat. Klapuri toi myös hyvin esiin sen, että Tshehov näkee ihmiset, hahmot yksilöinä ja välttää arvioimasta heitä yleisen perusteella. Tshehovin hahmot saattavat muuttaa mieltään asioista, eli eri tilanteissa yhdellä hahmolla voi olla erilaiset mielipiteet kuin aiemmin. Klapuri kuvasi tätä sanalla tilanteisuus.

Tshehov kuului ns. uuteen kirjailijapolveen, joka nousi alemmista yhteiskuntaluokista. Hän oli yhteiskunnallisesti osallistuva. Hänellä oli väistöskirjasuunnitelma sukupuolten välisestä tasa-arvosta, jossa tasa-arvoisuutta katsottiin luonnontieteellisestä ja yhteiskuntahistoriallisesta näkökulmasta. Klapuri luki tähän liittyen muutaman lukunäytteen Tshehovin kirjeistä, joka sai salissa aikaan raikuvaa naurua. Niissä naisia verrattiin mm. hanhiin (vaikka toki oli myös tasa-arvoistavia kohtia).

Tshehovilla oli vahvat koulutuspoliittiset näkemykset. Hänestä venäläinen koulutusjärjestelmä oli vanhentuntut ja klassisia, kuolleita kieliä opetettiin aivan liikaa, varsinkin naisille. Luonnontieteet puolestaan olisivat tukeneet oman ajattelun kehitysta, mutta ne yhdistettiin radikalismiin.

Sahalin on sekä saari Tyynenmeren luoteisrannikolla että Tshehovin dokumentaarisen matkakertomuksen nimi (Ostrov Sahalin, 1895). Tshehov tutki saarella rangaistusvankilan oloja ja pyrki viemään eteenpäin venäläisten rangaistussiirtoloiden ja -vankiloiden modernisoinnin tarvetta. Sahalinilla ihminen eli äärimmäisissä olosuhteissa. Luonto oli kylmä ja kostea sekä vangit olivat kaukana sivistyksestä. Toisaalta vankeus oli psykologisesti rankka paikka, koska vangit tiesivät, etteivät koskaan tulisi palaamaan koteihinsa.

Itse en ole tätä kirjaa lukenut, mutta Klapuri toi esiin, että Sahalin-teoksessa on runsaasti luontokuvauksia. Niissä ihminen tavallaan häviää Siperialle. Ihmisen pienuus tulee esiin sekä tilallisesti (taiga, aro) että ajallisesti (meri). Saari kuvataan infernaalisena ja vaikka dokumentista on kyse, kuvauksessa käytetään kaunokirjallisia tehokeinoja. Tshehov näki rangaistussiirtolan projektina, jossa ihminen pyrkii taltuttamaan luonnon ja alkuperäiskansat. Hän vastusti holtitonta maanviljelyä, josta puuttui suunnitelmallisuus. Teoksessa kuvataan Sahalinin alkuperäisväestöä, giljakkeja sympaattisesti.

Puutarha, meri ja metsä aiheeseen ei ehditty kovin syvällisesti pureutua, sillä kello raksutti kovaa vauhtia eteenpäin. Klapuri ehti kuitenkin kertoa, että puutarha on Tshehovin tuotannossa keskeinen luonnon symboli. Puutarha sijaitsee luonnon ja kulttuurin rajalla. Puutarhaa käytetään kuvaamaan nuoren naisen kukkaan puhkeamista ja se on myös alluusio paratiisiin. Morsian-novelli (1903) on hyvä esimerkki siitä, miten nainen ja puutarha kietoutvat yhteen. Puutarha symboloi naisen vapautta, se on paikka, missä nuori nainen voi olla vapaa, kun taas talo symboloi ahdistavaa porvarillista ilmapiiriä. Neitseellinen puutarha tuhoutuu, kun nainen tekee päätöksen lähteä opiskelemaan ja jättää sulhasensa. Novellissa puutarha on kesytettyä luontoa, todellinen luonto on muualla, se on ikuinen, uusiutuva ja ihmisen tavoittamattomissa. Meri samaten on ihmisen toiminnan ulottumattomissa, se on hallitsematon. Metsää käsitellään mm. Vanja-eno-näytelmässä (1897), jossa tulee ilmi Tshehovin vastustus holtitonta metsien kaatamista kohtaan. Hän kokee, että luontoa tulee käyttää suunnitelmallisesti. Metsän kaataminen rinnastetaan siihen, mitä venäläisessä yhteiskunnassa tapahtuu, mm. miesten lepsu suhtautuminen avioliittoon.

Klapurin erittäin mielenkiintoisen esitelmän jälkeen annettiin puheenvuoro kuuntelijoille. Pientä keskustelua käytiin, mutta lähinnä oltiin kiinnostuttu Klapurin väitöskirjasta ja siihen liittyvästä tilaisuudesta. Jos kaikki menee hyvin, se pidettäneen syksyllä.

Jes, tämä tältä päivältä, huomenna juhlimme Sonjan 3-vuotissyntymäpäivää!

Rauhallista yötä ja hyviä unia!

P.S. Kuvat ovat Pispalan Pyykkimettästä. Sieltä on hienot näkymät Pyhäjärvelle ja leikkipaikkakin on lasten mieleen.

Säteilyä

Tänään oli taas kirjastopäivä. Luentosarja Ihminen ja luonto venäläisessä kirjallisuudessa oli edennyt jo kolmanteen osaansa. Pieni huomio matkalta: meidän katoilla seikkailee jättimäinen parvi naakkoja. Niitä on mielenkiintoista seurata: ensin kaikki istuvat vastapäisen koulun katolla ja yhtäkkiä koko parvi (vai ehkä useita parvia) pyrähtää lentoon eikä katolle jää ainuttakaan. Miten linnut osaavat lentää samaan suuntaan? Ne eivät koskaan törmäile eivätkä lennä sikinsokin, vaan kaartelevat komeasti ryhmässä aivan kuin sitä olisi harjoiteltu pitkäänkin. Luonto on ihmeellinen!

Ihmeellistä luontoa (jonka ihminen toiminnallaan voi pilata) käsiteltiin tänään myös Metson Pietilä-salissa, kun Helsingistä oli saapunut kirjailija (myös kääntäjä ja kriitikko) Rauni Paalanen esittelemään valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitshin kirjoituksia. Koska aiheena oli luonto, Paalanen keskittyi Aleksijevitshin teokseen Tshernobylskaja molitva, joka on suomennettu nimellä Tshernobylista nousee rukous. Kirja on ilmestynyt vuonna 1997 ja suomennettu muutama vuosi myöhemmin vuonna 2000. 

Verrattuna muuten viime viikon Rasputin-luentoon, oli tämä teknisesti hyvin erilainen. Tällä kertaa kankaalta ei katsottu mitään, vaan kuunneltiin ainoastaan Paalasen puhetta ja lukunäytteitä kirjasta. Sekin toimi erittäin hyvin ja aika hurahti jälleen nopeasti. 

Tälläkin kertaa kirjailija oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta mielenkiinto heräsi tätä luentoa kuunnellessa. Aleksijevitsh on syntynyt vuonna 1948. Hän opiskeli Minskin yliopistossa journalistiikkaa, mutta hänen oli vaikea saada tekstejään julkaistua Neuvostoliitossa. 

Paalanen toi hyvin esiin sen, miten mielenkiintoinen on Aleksijevitshin kirjoitustyyli, hän nimittäin haastattelee ihmisiä kirjoihinsa ja tekee tästä kaunokirjallisuutta. Kaikki hänen teoksensa perustuvat haastatteluihin ja niitä voisikin kutsua nimellä äänten romaanit tai arjen kollaasit. Hän dramatisoi sensuroimatta. Kysymykset on jätetty pois. Monologit ja ryhmien puhelut (eli kuorot) vuorottelevat. Aleksijevitsh käsittelee tavallista neuvostoihmistä, pientä ihmistä, homo sovieticusta, sitä, joka on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliitossa ja jota neuvostokulttuuri on muovannut.

Paalanen tosiaan keskittyi kertomaan Aleksijevitshin Tshernobyl-kirjasta, jota varten kirjailija haastatteli useita satoja ihmisiä. Ei ihme, että kirjan tekoprosessiin kului 10 vuotta. Esityksen perusteella kirjassa käsitellään useita ihmisiä ja käytetään hienosti tätä laajaa haastattelumateriaalia. Tämänpäiväisen luennon otiskko muuten oli: "Miten voi evakuoida turilaan tai tiaisen?", joka on osuva lainaus tästä kirjasta. Se viittaa siihen, että Tshernobylin tuhovyöhykkeeltä pyrittiin evakuoimaan kaikki eläimet, mutta miten se olisi voinut koskaan onnistua. 

Tshernobylin ydinvoimala tuhoutui keväällä 1986. En silloin tietysti itse 6-vuotiaana ymmärtänyt siitä kovin paljon, mutta asuimme Haminassa ja serkkuni kanssa mietimme, että sadepisaroita ei nyt voi yrittää ottaa suulla kiinni. 

Aleksijevitsh kuvaa siis Tshernobylin ydinvoimalan tuhoa ja niitä ihmisiä, jotka tuhon alle jäivät ja niitä, jotka tulivat asiaa selvittämään, tutkimaan ja hoitamaan. Paalanen jakaa kirjan hahmot kahteen ryhmään: alkuasukkaisiin ja ulkopuolisiin. Siis niihin, jotka asuivat alueen kylissä, olivat juurtuneet tälle vyöhykkeelle ja jotka evakuoitiin sieltä pois sekä niihin, jotka saapuivat muualta ja katsoivat alkuasukkaita ulkoa päin. 

Mielenkiintoinen yhteys viime viikon Rasputinin ja tämönkertaisen Aleksijevitshin hahmojen välillä on se, että molemmat kertovat mielellään mummoista, eukoista, naisista, niistä, joilla on syvä yhteys luontoon ja eläimiin. Paalanen toi hyvin esimerkein esiin kirjassa käsiteltyä syvää suhdetta mm. emäntien ja lehmien välillä. Tunnen itsekin muutaman vanhemman sukulaisnaisen, joille luopuminen lehmistä on ollut todella kova paikka. Ennen vanhaan kun lehmät tuppasivat olemaan kuin lapsia, yhtä rakkaita. Samalla tavalla Tsernobylissa lehmien jättäminen oli emännille raskas paikka. Myös kissat, koirat ja ylipäänsä metsän eläimet olivat näille emännille, eukoille, babushkoille tärkeitä. Eläinten lisäksi myös oma kasvimaa sekä metsät sienineen ja marjoineen olivat saastuneita. Enää ei oman maan tai lähimetsän antimia saanut nauttia. Mummot osasivat suhtautua luontoon kunnioituksella ja kiitollisina. He eivät nostaneet itseään eläinten yläpuolelle, vaan pitivät heitä vertaisinaan. Kiinnostavaa olisi myös tietää, kuinka paljon mummot tiesivät tuhosta ja säteilystä ja siitä, mitä kaikkea heidän lähistöllään tapahtui. Säteilyähän ei voi nähdä, joten sitä voi olla vaikea käsittää.

Aleksijevitsh tuo kirjassaan esiin mieshahmot, jotka suhtautuivat onnettomuuden raivaamiseen kuin sotaan. Miehiä tuli vyöhykkeen ulkopuolelta seikkailumielellä, koska rauhan aika oli heistä tylsää ja tilanteen saattoi rinnastaa sotaan lähtöön. Nämä miehet ihailivat toista maailmansotaa, suhtautuivat tilanteeseen uholla, valloittajan ylimielisyydellä ja kokivat olevansa luonnon herroja. He näkivät ihmisen luomakunnan kruununa. Todellisuus osoittautui kuitenkin muuksi ja ainakin osa Tshernobylista nousee rukous -kirjan uhoavista hahmoista muutti asenteitaan luontoa kohtaan. En itse osaa käyttää sanaa hybris, mutta Paalanen mainitsi sanan useamman kerran. Uskon, että se sopii hyvin tähän yhteytyeen. 

Loppuun Paalanen kertoi haastattelusta, joka oli tehty Aleksijevitshille. Häneltä kysyttiin onnesta ja hän vastasi, että tärkeää on onnen toteuttaminen omassa arjessa sen sijaan, että haikaillaan vaikkapa menneen Neuvostoliiton imperiumin perään. Aleksijevitsh sanoi, että onni on se, että kirjalla on enemmän arvoa kuin rahalla. Ja siitä minäkin olen samaa mieltä. Sivistys ennen kaikkea. 

Luento oli jälleen paikoitellen niin koskettava, että kyyneleet meinasivat kohota silmiin (mummot ja lehmät ja eläimet ja lapset). En tiedä, pystyisinkö lukemaan ko. kirjaa, vai olisiko se liian rankka. Mielenkiintoiselta se kyllä vaikuttaa ja ylipäänsä Aleksijevitshin tapa kirjoittaa ja tehdä kirjoja. 

Hauskaa hiihtolomaviikkoa Tampereelle ja mukavia talven viimeisiä viikkoja kaikkialle! 

P.S. Kuvissa taas Tampereen talvista luontoa. Huomatkaa puut melkein kaikissa kuvissa!

Ja keskellä virtaa joki...

Kävin taas tänään kuuntelemassa kirjastossa luentosarjaa ihminen ja luonto venäläisessä kirjallisuudessa. Tälläkin kertaa luento oli hyvin mielenkiintoinen, paikoitellen todella koskettava. Täytyy ensin kehua luennoitsijaa ja hänen tapaansa esiintyä. Tohtoriopiskelija Mika Perkiömäki Tampereen yliopistolta (venäjän kieli ja kulttuuri) esiintyi oikein mukavasti ja juttua oli miellyttävä kuunnella. Hän käytti hienosti nykyaikaista tekniikkaa hyväkseen. Isolta kankaalta nähtiin perinteisten tekstien lisäksi kuvia, liikkuvaa kuvaa ja ääninäyte. Hienoa! Ehkä en vastustakaan moderneja välineitä niin paljon... Jos muuten oikein ymmärsin Perkiömäen aiheena on joki. Hyvin mielenkiintoinen aihevalinta ja varmasti venäläisessä kirjallisuudessa jokeen viitataan useammin kuin kerran. Lähes kaikki venäläiset kaupungit, joissa itse olen käynyt, ovat olleet joen varrella: Moskova, Tver, Pietari... Näiden "turistirysien" lisäksi ovat sitten tietysti kaikki kaukaisemmat kaupungit ja kylät, mm. Siperiassa.

Tänään luennon aiheena oli ekologinen teema Valentin Rasputinin 1970-luvun tuotannossa. Eräs toinen Rasputin on minulle kyllä tuttu, mutta herra Valentin on täysin tuntematon. Rasputinin tuotanto muuten alkaa siitä, mihin edellisen luennon aiheena ollut Paustovski lopettaa. Luonto on kuitenkin molemmilla tärkeä innoittaja.

Rasputin syntyi vuonna 1937 Atalankan kylässä Angara-joen rannalla. Siellä hän vietti lapsuutensa, joka vaikuttaa olleen onnellinen: kalastusta joella ja vaellusta taigalla, näin yksinkertaistetusti. Rasputin oli lahjakas oppilas, joten hänet lähetettiin jo 11-vuotiaana pois kotoa opiskelemaan. Myöhemmin hän opiskeli historiaa ja kirjallisuutta Irkutskin yliopistossa. Hän teki toimittajan hommia ja kirjoitteli novelleja pöytälaatikkoon. Ei kyllä kuulosta hullummalta!

Rasputin kirjoitti ns. maaseutuproosaa, jossa kuvattiin sitä, miten henkisyyden vaje oli vallannut kotimaan. Neuvostoliiton maaseutua kuvattiin kaunistelematta ja tuotiin esiin, niin paljon kuin se oli mahdollista, pakkokollektivisoinnin ongelmia.

Rasputinilla tuntuu olleen useissa teoksissaan päähahmona vanha nainen, joka edustaa vanhoja perinteitä ja elämäntapaa sekä läheistä suhdetta luontoon. Mielenkiintoisia ja ainakin itselläni ajatuksia herättäviä ovat myös kuvaukset eri sukupolvista. Siitä, miten vanha sukupolvi on kovasti kiinni vanhassa kylässä ja luonnossa, kun taas nuori sukupolvi on jo selkeästi kaupungistunut, modernisoitunut. Siihen väliin jää yksi sukupolvi, joka on hukassa eikä tiedä, mihin kuuluu: kaupunkiin vai maalle.

Neuvostoliitossa käytiin kovasti keskustelua siitä, miten luonto valjastetaan palvelemaan vielä paremmin ihmistä. Yhtenä hulluhkona suunnitelmana oli muuttaa Siperian suurten jokien virtaussuuntaa niin, että ne toisivat pohjoisesta puhdasta vettä etelään. Onneksi näin mahtipontisista suunnitelmista luovuttiin!

Suuri vaikutus Rasputinin tuotantoon oli Bratskin vesivoimalan ja padon rakentamisella. Voimala sijaitsee Angaran rannalla. Tämä maailman yksi suurimmista vesivoimaloista valmistui vuonna 1967 ja siitä runoili mm. Jevgeni Jevtushenko teoksessaan Bratskaja GES. Bratskin patoaltaan alle jäi Rasputininkin kotikylä, kuten monen muunkin. Patoaltaan koko on noin 5000 neliökilometriä, eli melkoisen suunnattomasta rakennelmasta on kysymys.

Rasputinin kirjoissa esiintyy Bratskin voimala ja Angara-joki. Esimerkiksi vuonna 1972 ilmestyneessä Vniz i vverh po tetsheniju käsitellään juuri sitä, miten elämä muuttui, kun kylien ihmiset joutuivat pakkautumaan uuteen taajamaan. Joki ja laivamatka kuvataan romanttisesti, mutta uusi taajama patoaltaan rannalla (tai siis rantaahan ei varsinaisesti ole, koska padon ja maan väliin ei jää rantakaistaletta) ei olekaan sellainen kuin vanha kotikylä oli. Teos on vahvasti omaelämäkerrallinen.

Mielenkiintoinen pohdinta on se, että vesivoimala tuo kyllä sähköä kaupunkiin, mutta sinne, mistä kehitystä ammennetaan, se tuo taantumaa ja kärsimystä. Ei kovinkaan reilu diili.

Perkiömäki toi todella hienosti kirjan tunnelmia esiin ja nosti sieltä sitaatteja ja yksityiskohtia, jotka tuntuivat ihan kuulijan sisällä asti. Miten hienoa kirjallisuutta sitä onkaan (sanon tämän lukematta Rasputinin kirjoja)!

Vuonna 1976 Rasputinilta ilmestyi pienoisromaani Jäähyväiset Matjoralle. Esittelyn perusteella sekin vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, koskettavalta ja hienolta teokselta. Se kertoo Angara-joen kuvitteellisesta saaresta ja kylästä Matjorasta, jonka elämänmeno villin ja ankaran Siperian syleilyssä ei ole vuosien aikana juurikaan muuttunut. Panteistiset ja ortodoksiset arvot ovat vahvoja. Luontoa kuvataan lyyrisesti.

Romaanissa kuvataan aikaa, viimeistä kesää ennen kuin vesi valloittaa saaren. Saari on siis saamassa saman kohtalon kuin Rasputinin kotikylä. Saari on alistettava modernisaatiolle ja kaikki pitää tuhota ja polttaa. Kylän ihmisille on rakennettu uusi taajama, jossa he asuvat kerrostaloissa. Perkiömäki toi esille yksityiskohdan, jossa eri sukupolvien väliset arvot näkyvät: Matjoran hautausmaa (isovanhempien ja lastenlasten suhtautminen on ihan vastakkainen). Hautausmaa nähdään myös luonnon metaforana. Toinen voimakas yksityiskohta on lehtikuusi, joka kestää Siperian ankaruuden ja jopa tulen. Romaanissa sitä kutsutaan kuningaspuuksi, se on pyhä, melkein kuin temppeli. Lehtikuusi ei alistu ihmisen vietäväksi, vaan kestää kaiken.

Mainittakoon vielä Rasputinin pienoisromaani vuodelta 1974 Elä ja muista, jossa jälleen välittyy joki-teema, joki rajana, mutta myös yhdistävänä tekijänä.

1990-luvulla Rasputin oli lyhyesti mukana politiikassa. Hän myös sanoi, että maaseutuproosa on sanonut sanottavansa eikä ole enää syytä kirjoittaa. Niinpä kirjailija lopetti kirjoittamisen.

Ihanan inspiroiva luentosarja, täytyy sanoa! Olisipa aikaa lukea... Tai luenhan koko ajan, mutta on niin paljon luettavaa.

Riemastuttavaa laskiaisviikkoa! Nyt maistuisivat blinit...

P.S. Kuvissa muutama Tampereelta löytyvä sähkökapistus laskiaissunnintaina.

Venäläinen kirjallisuus ja luonto

Opiskelin joskus aikoinani Helsingin yliopistolla venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Se oli ihanaa! Tällä hetkellä minulla on erittäin ristiriitaiset tuntemukset venäjän kieltä ja kulttuuria kohtaan (eivätkä ne johdu tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta). Toisaalta syvästi rakastan niitä, toisaalta en halua kuulla niistä mitään. Miksi näin? Rakkaus on helppo ymmärtää, mutta välinpitämättömyys... Suurin syy "vihaan" lienee se, että vuodet ovat vierineet, enkä ole käyttänyt venäjän kieltä oikeastaan ollenkaan. Harmittaa, vaikka tiedostankin tosiasian, etten voisi koskaan olla hyvä venäjän kielen kanssa. Kielen osaaminen, siis todella osaaminen,vaatii kielen jatkuvaa käyttämistä, uusian sanojen kuulemista ja kielen sisäistämistä. Venäläisten kirjoittamia kirjojakaan en ole lukenut (jollei Marininan dekkareita lasketa), siis edes suomeksi. Miksi? Varmaan siksi, että kun lukee yhden, haluaa lukea ne kaikki, haluaa tietää Venäjästä ja sen kulttuurista, haluaa hukuttautua hurmaavaan venäläiseen kulttuuriin kuin lusikallinen hilloa teemukiin. Venäjää ei mielestäni voi oikein ottaa vain pientä palasta, se pitää haukata kokonaan. Äh, tätä on vaikea laittaa sanoiksi... Toisaalta eipä se ollut varsinainen asianikaan, se oli nimittäin tämä:

Tampereen pääkirjasto Metsossa tapahtuu paljon kaikenlaista kivaa lapsille ja aikuisille. Ja kirjasto on tietysti jo itsessään oikein mukava paikka. Tänään alkoi luentosarja nimeltä Ihminen ja luonto venäläisessä kirjallisuudessa. Koska ilta oli vapaa, jätin Antonin lasten kanssa kylpemään ja lähdin kuuntelemaan luentoa. Tämänkertainen aihe oli Konstantin Paustovski - neuvostokirjailijan suhde luontoon ja luennon vetäjänä oli Arja Rosenholm, joka, jos oikein ymmärsin, on professorina Tampereen yliopistolla. Täytyy heti alkuun sanoa, että Rosenholmin tapa puhua ja esittää asia oli todella selkeä ja häntä oli miellyttävä kuunnella (luennoitsijalla erittäin tärkeitä ominaisuuksia). 

Kirjailija Paustovski on minulle täysin vieras, mutta mies eli vuosina 1893 - 1968. Tyyliltään hän kuului romanttis-lyyriseen koulukuntaan, mikä kuulostaa kovin idylliseltä. Tosin aika, jona hän kirjoitti, ei ollut kovin idyllinen. 

Sitaatit Paustovskilta, joita Rosenholm toi esiin, olivat todella upeita (aiheuttivat kylmiä väreitä, liikutusta). Kirjailijan tapa kuvata luontoa oli aivan uskomaton. Pakko tunnustaa, etten ole koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka venäläiset kirjaililjat kuvaavat luontoa ja ympäristöä. Ennemminkin huomio on aina kiinnittynyt hahmoihin. Luonto on hyvin mielenkiintoinen teema ja ainakin nyt vanhempana tykkään kovasti lukea kuvauksia luonnosta (lukekaapa Taru sormusten herrasta tältä kantilta). Paustovski oli lyhyen novellin mestari, jonka teksti oli (vai on?) vahvasti kuvailevaa, maalailevaa. Kirjailijan kiinnekohtana oli juuri luonto. 

En uskalla kovin tarkasti kertoa luennon sisällöstä, etten vain tuo esiin asioita väärällä tavalla. Kiinnostavaa oli se, miten aika vaikutti Paustovskin tuotantoon. 1930-luvulla neuvostomodernisaatio vaikutti tietysti lähes kaikkien kirjailijoiden elämään. Paustovskikin kirjoitti siitä, miten luonnon on alistuttava urbanisaation tavoitteille. Vesi-teema oli Paustovskille tärkeä. Hän leikki vesisanoilla, sadesanoilla ja hän toi esiin aistimuksellisia kokemuksia luonnosta, erityisesti sateesta. Sateen arkinen runous. Eikö kuulostakin mielenkiintoiselta? Vesi oli aihe, josta kirjoittivat monet Stalinin ajan kirjailijat. Voisi kutsua jopa, että oli olemassa stalinistinen vesikulttuuri ja vesijärjestelmä, jossa vesi palvelee valtaa. Vesi pyrittiin kahlitsemaan, sen suunta muuttamaan sosialistisen talouden tarpeisiin: patoaminen, virtojen kanavoiminen. Paustovski kirjoitti kaikesta tästä, mutta vedellä oli myös symbolinen merkitys: ihmisen sisäisten haluvirtojen kanavoiminen oikeaan suuntaan. Soihin suhtauduttiin vihamielisesti. Jopa Gorki sanoi, että suot ovat bolshevismin vihollisia ja ne tuli hävittää. 

1960-luvulla Paustovskin kirjoitukset alkoivat muuttua. Hän huomasi mm. metsiin kohdistuvan hävityksen ja kritisoi metsänhoidon puuttumista. Hänen kirjoituksiinsa ilmestyi eettis-moraalinen kritiikki ja luonnosta tuli pyhä.

Paustovkin pääteos on kuusiosainen omaelämäkerrallinen romaani Kertomus elämästä, jonka mielelläni lukisin, jos vain olisi aikaa. Tämä kirjailija vaikkuttaa muutenkin erittäin mielenkiintoiselta, sillä pohdinhan minkäkin luontoa ulkona kävellessäni ja mm. alastomia oksia katsellessani. Syksy oli muuten Paustovskin lempivuodenaika ja hän piti sateesta. Aivan kuten minäkin!

Liitän tähän oheen muutaman kuvan, jotka eivät ole luontoa, mutta urbaania ympäristöä kuitenkin. Kuvien kautta voi pohtia, miten ihminen on muokannut luontoa täällä Tampereella. Tai sitten vain ihastella kauniita punatiilisiä rakennuksia.

Ihania helmikuun pakkaspäiviä (ainakin toivotaan pakkasta!)!