Aika kiitää...

Viikonloppu vierähti nopeasti. Nyt on jo tiistai, huomenna keskiviikkoa ja sitten loppuviikko. Päivät menevät huimaa vauhtia... Hidastuvatkohan tunnit koskaan? Olen kuullut, että aika tuntuu juoksevan nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee. Vähän pelottaa, että jos nyt aika menee kovaa vauhtia, niin kuinka kovaa se menee muutaman vuoden päästä. Ehkä hyppään pois kyydistä ja alan elää jossain omassa ajassani (ei muuten hullumpi ajatus). Ei mennä tämän syvällisemmäksi, mutta tuntuuko teistä koskaan, että koko maailma olisi hektisempi nyt kuin kymmenen vuotta sitten.

Perjantai-iltana saimme vieraita pääkaupungista, kun veljeni ja tämän tyttöystävä saapuivat viikonloppuvisiitille. Bobin ja Nasun kanssa tietysti.

Pieni välikommentti. En oikein tiedä, miten kutsuisin ihmisiä tekstissäni. Perheeni kulkee omilla nimillään, mutta muuten taidan käyttää ihmisistä vain etukirjainta tai sukulaisuus(tai muuta)suhdetta. Koskaan ei voi tietää, kuka tahtoo olla nimetön. Veljeni on siis tässä S ja tyttöystävä T. Hih. Koirat saavat kyllä olla Bob ja Nasu. Ja jos joskus kirjoitan jotain, mitä joku ei tahdo julkaistavan, niin äkkiä viestiä tänne, niin deletoidaan. Jep. Tämä asia käsitelty tällä.

Lapset tietysti riehaantuivat tulijoista eivätkä olisi tahtoneet mennä sänkyyn. Onneksi olivat väsyneitä ja sammuivat suht nopeasti. Illalla ei tehty sen kummempia. Syötiin iltapala, vaihdettiin pikaiset kuulumiset ja painuttiin pehkuihin.

Lauantaina lähdimme Simon kanssa kirjastolle katsomaan nukketeatteria. Tällä kertaa vuorossa oli Pulcinellan Pyttipannu eli Le Guarattelle di Pulcinella. Se oli vaasalaisen (?) Pikku Aasin nukketeatterin ohjelma. Nukkien liikuttelija italialainen (ainakin alkuperältään) Cosimo Galiano oli jo ulkonäöltään todellisen taitelijan oloinen. Hän oli tietysti sermin takana. Pulcinella taas oli sekä oikea ihminen, muusikko että nukke. Esitystä katsoessani tajusin, että olen kadottanut kyvyn nauraa yksinkertaiselle huumorille (Pulcinella ajaa takaa koiraa ja luurankoa, rakastuu ja menettää rakastettunsa, nauretaan kömmähdyksille, hyvä kuitenkin voittaa). Ihastuin, kun lapset nauraa räkättivät lällättelevälle koiralle ja mietin, miten tylsää on, ettei aikuinen välttämättä jaksa enää ilostua noin pienestä. Olenko tosikko? Päätin, että tästä edespäin yritän nauraa myös hölmöille, yksinkertaisille jutuille enkä odota, että vitsien pitää olla kovin älykkäitä ja totisia. Simo tykkäsi kovasti esityksestä ja niin minkäkin. Olisi ihana päästä Italiaan katsomaan heidän perinteisiä teatterimuotoja, nukketeatteria ja sen semmoista.

Nukketeatterin jälkeen lähdettiin Simon kanssa kotiin tekemään ruokaa. Muu porukka oli vielä kiertelemässä kaupunkia ja ostamassa kahvia. Syötiin. Oltiin. Jossain vaiheessa lähdettiin ulos. S ja T lähtivät vielä kaupunkikierrokselle. Me muut (myös koirat) lähdimme Näsinpuistoon. Siellä oli yllätykseksemme avattu Tiitiäisen satupuisto (tai siis avajaiset olivat sunnuntaina), jossa ihastuin trampoliiniin. Lapsia en meinannut saada pois puistosta enkä meinannut itsekään lähteä.

Illalla, kun lapset nukkuivat, aikuiset pelasivat Heitä sikaa ja jatsia (miten se oikeesti kirjotettaan?). Voitin, siis voitteko käsittää, veljeni heitäsiassa elämäni ensimmäisen kerran. En ole koskaan voittanut häntä missään pelissä. Vautsi. Ja Antoni taisi voittaa jatsin. Peli kulki todella upeasti. Kaikilla neljällä taisi olla ihan minimaalisesti viivoja ja pisteet heitti parillakymmenellä. Olipas jännää! Pelaaminen on tosi kivaa.

Sunnuntaina tehtiin ihana lenkki koko porukalla Pyynikillä. S ja T kävivät ihailemassa maisemia tornista. Saatiin evästäkin näköalapaikalla, kun T:n repusta paljastui kasa munkkeja. Nam! Näkötornin munkit on ihan älyttömän hyviä. Erityisesti lämpiminä.

Kotona Simo ja eno pyörittelivät lihapullia. Oli muuten hyviä nekin! Grahamjauhoista tehty ruskeakastike ei ollut yhtään hullumpaa. Maussa oli jotain, joka sai ajatukseni palaamaan 1980-luvun alun kesiin, kun vietin päiviä Kaisa-mamma ja Paavo-papan mökillä. Siellä kastike maistui juuri tuolta.

Aika kului ihan liian nopeasti ja vieraiden oli pian aika pakata kamat, lastata koirat auton ja karauttaa kohti kotia. Oli kyllä hauskaa!

Eilen (eli maanantaina) käytiin uudelleen Tiitiäisen puistossa ja siellä oli edelleen hauskaa. Maahan upotetut trampoliinit ovat mainioita. Muutenkin puisto on hauska, kun se on tehty Tiitiäis-kirjan runoihin pohjautuen. Sieltä löytyy kirjan hahmoja, mm. tunteellinen siili ja Jaakko Vaakko Vesirotta. Lapset tykkäsivät kovasti liukumäistä, joihin ei ole portaita, vaan sinne pitää kiivetä kumparetta pitkin. Mainio energiantuhlauskeino.

Tänään kävin itsekseni taas Pyynikillä kävelemässä. Ilma oli sateinen, mutta lenkin aikana ei onneksi satanut. Oli lämmintä ja kosteaa, tosi ihanaa. Parasta oli ehkä se tunne, kun käveli pienemmillä poluilla, jotka olivat peittyneet havunneulasiin. Askelen pehmeys neulasmatolla.

Nyt Henning Mankellin kimppuun. En ole aiemmin lukenut häneltä mitään, vaikka Wallander-leffasarja on mahtava. Lainasin iskältä muutaman kirjan ja aloitin kirjailijaan tutustumisen Italialaisista kengistä. Pidän siitä kovasti, ainakin tähän mennessä. Mahtavan suorasukaista kerrontaa. Ei mitään kiertelyä ja kaartelua.

Ihanaa iltaa ja viikkoa! Kun laittaa kynttilöitä palamaan, saa aikaan ihanan kodikkaan tunnelman (pitää vaan muista varovaisuus tulen kanssa).