kotirannat jo taakse jää.
Kalliosaareen johtaa tieni,
se on määränpää.
Tuota laulua laulelin usein pienenä ja nyt aikuisenakin se tulee usein mieleen, kun näen veneitä, erityisesti soutuveneitä. Niissä on jotain vanhanaikaista romantiikkaa. Kun vaikkapa sadesää yllättää, ei soutuveneellä pääse nopeasti kotiin, vaan täytyy joko mennä saareen sadetta piiloon tai vain soutaa eteenpäin silmät pisaroista märkinä. Soutuveneellä voi edetä hiljaa rauhallisin vedoin. Sen voi päästää lipumaan sinne, minne tuuli kuljettaa.
Vielä näin lokakuussakin on hyviä päiviä mennä pienelle souturetkelle tai lähteä kalaan. Minusta olisi mukava soudella pitkin järveä hämärässä syyssäässä. Kirkkaat lehdet leiskuisivat rannoilla ja viileä vesi hyväilisi veneen kylkiä. Pidän kovasti soutamisesta. Se on terapeuttista sekä fyysisyytensä että miljöönsä takia. Vesi on pakollinen elementti minulle, ilman rantoja ja vettä alan tulla levottomaksi. Millainen tahansa vesi kelpaa (paitsi likainen): aaltojen kuohuttama, peilityyni tai sumuun kadonnut. Mieluiten kuitenkin luonnon muokkaama, tuulen tuivertama, karu kallioranta. Tai jos uimaan pääsee, niin sitten mieluiten suhteellisen matala, muuten alkaa pelottaa.
Suosittelen kulkemaan uimarannoilla nyt syksyllä. Ne ovat autioita eikä uimaan ehkä tarkene, mutta silmää rannat hivelevät, ne ovat kerrassaan kauniita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti